Scarlett Johansson ei ole lihaa ja verta. Tätä monen miehen ja melko monen naisen salaisesti hellimää vakaumusta propagoi metatasolla Jonathan Glazerin paras elokuva Ihon alla (Under the Skin, Iso-Britannia, 2013).
Viimeiset pari vuotta voitosta voittoon kulkenut Scarlett on loistelias roolissaan naisena, jota "enigmaattinen" kuvaa yhtä hyvin kuin "viehättävä" David Lynchiä. Rooli on kaikkea muuta kuin helppo ja poikkeaa kaikesta muusta, mitä näyttelijätär on tehnyt, mutta mitä ikinä vaikeuksia Scarlettilla on sen kanssa ollut, osaa hän ne ainakin piilottaa täysin. Scarlett on omaksunut virheettömän brittiaksentin ja improvisoi kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään, kun hänen merkillinen hahmonsa ajelee pakettiautolla ympäri Glasgow'ta ja Skotlannin Ylämaita seireenimäisesti miehiä vietellen. Nämä jaksot Glazer on toteuttanut rohkeasti piilokameroin, mikä tuo niihin kihelmöivää aitouden ja vaaran tuntua.
Vaikka Ihon alla ei ole millään muotoa täydellinen onnistuminen, on se jotain paljon parempaa kuin Jonathan Glazerilta olisi odottanut: musiikkivideoista oppia hakenut ohjaaja pyrkii tässä aivan muille poluille kuin missä esim. Sexy Beast tai Birth liikkuivat. Juoni saa jäädä kakkoseksi muodon ja tunnelman jälkeen, mikä on vapauttanut tekijän taidot: syntyy visuaalisesti usein loistavaa elokuvaa, missä muun muassa silhuetteja ja väkivahvoja yksiväritaustoja käytetään hätkähdyttävillä tavoilla. Kontrastisesti ulkokuvat ja Glasgow'n baareissa tehdyt jaksot edustavat naturalismia. Jännite pitää. Glazer ottaa muutenkin kunnioitettavia riskejä, mistä yhtenä esimerkkinä oikeasti neurofibromatoosista kärsivän Adam Pearsonin roolittaminen. Glazer ohjaa amatöörin hienoon suoritukseen: Pearsonin ja Johanssonin yhteiset kohtaukset ovat viileän elokuvan koskettavimpia ja markkeeraavat myös tarinan tärkeintä käännettä.
Ihon alla luokitellaan mieluusti scifiin, mutta se ei ole ihan reilua, koska niin moni muukin tulkinta on mahdollinen sille, mistä syistä Scarlettin succubus tappaa miehiä. Jos tähän tarjottaisiin kiveen hakattu selitys, tappaisi se elokuvan arvokkaimman omaisuuden, tunnelman. Selvää on kuitenkin, että Scarlett on muukalainen, jonkun vieraan identiteetin omaksunut. Taustalla vaikuttavat muut voimat, mutta Scarlettin "nainen" pyrkii ennen muuta oppimaan vieraan lajin edustajista. Scarlettin erinomaisuudesta huolimatta käsikirjoitus jättää kovin sekavaksi, mitä nämä tutkimusretket ihmisolentoon ja etenkin naiseuteen paljastavat. On ikään kuin Ihon alla vetäisi janat maskuliinin ja feminiinin sekä seksuaalisen tasa-arvoisuuden ja seksuaalisen vallankäytön välille, mutta ei lopulta sanoisi niistä juuri mitään. Elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa Scarlett Johansson tutkii hämmentyneenä omaa alastomuuttaan: pintatasolla on kyse oman minuuden etsimisestä ja sen yhdistämisestä omaan ruumiiseen, mutta mitä kohtauksesta oikeasti pitäisi ajatella? Jokin siinä jättää välinpitämättömäksi, Scarlettista huolimatta. Tähän liittyen pitää kehua ohjaajaa siitä miten hän ohjaa päätähtensä alastonkohtaukset. Ne kulkevat niin luonnollisina ja niin hienovaraisesti valaistuina, ettei näyttelijättären alastomuudesta synny minkäänlaista eksploitaatiota muistuttavaa numeroa. Nämä jaksot ovat osoitus siitä erikoisesta ilmiöstä, miten joskus kameran edessä voi olla vaatteitta eikä silti näyttää alastomalta. Under the Skinin ylivoimaisesti eroottisimmat jaksot kuvaavat Scarlettin enemmän tai vähemmän vaatetettua flirttailua uhriensa kanssa päähahmon mystisessä päämajassa.
Teoksen suurimmaksi ongelmaksi paljastuu sen käsikirjoitus, jonka harmillisin harha-askel on elokuvan luonteeseen nähden konventionaalinen lopetus. En kylläkään tiedä, onko se uskollinen Michel Faberin romaanille. Under the Skinille on käynyt kuten niin monelle lajitoverilleen: sen käsikirjoitus vietti kymmenen vuotta tuotantohelvetissä kierrellen kirjoittajalta toiselle lopputuloksena liian monta luonnosta. Lopulta krediitteihin ovat saaneet nimensä kaksi tekijää, Glazer sekä mainosguru Walter Campbell. Suuri on houkutus antaa Glazerille kunnia siitä, että elokuvan ensimmäinen oikea dialogi kuullaan vasta 13 minuutin kohdalla ja miten toteutus toimii.
Eikä se varmasti toimisi ilman Scarlettia ja Mica Levin uskomattoman suggeroivaa musiikki- ja äänimaailmaa.
