Vuolenkosken tähtiyö

Monroen päiväkirjasta, sivu 23

Pieni joukko monroelaisia tuli viime perjantaina osallistuneeksi upeaan elokuvatapahtumaan, joka osoittautui erääksi kuluvan vuoden huippukohdista.

Kerhoamme puheenjohtajankin ominaisuudessa luotsannut Ville Pisto on toiminut pari kesää kotiseudullaan Vuolenkoskella aikaansaapana puuhamiehenä järjestäen kyläläisille nähtävää ja koettavaa. Vuosi sitten järjestetty ulkoilmaesitys oheisohjelmineen Koskenkylän laulusta (1947), jota on kuvattu paikkakunnalla, kokosi peräti kuudettasataa ihmislasta Kymijoen rannalle. Saavutus on aika hyvä, ottaen huomioon, että Vuolenkoskella asustaa noin neljä ja puoli sataa henkilöä.

Tänä vuonna tapahtuma sai komeaa jatkoa Teuvo Tulion Laulu tulipunaisesta kukasta -melodraamasta.


Johannes Linnankosken romaanin kolmas - ensimmäinen suomalainen - filmatisointi taltioi sekin Vuolenkoskea: Tulio toi kylälle 12 kameraa, joilla tukkilaisdraaman koskenlaskukohtaukset purkitettiin. Elokuva saapui ensi-iltaan vuonna 1938, joten Vuolenkoskelle ei ollut saatu tekijöitä paikalle, mutta auringonlaskua odotellessa kuultiin kyllä monenmoista vierasta. Heistä osa oli kyläläisiä, jotka muistelivat värikkäästi 50-luvun kultakauden koskenlaskukisoja monituhatpäisine yleisöineen. Kuultiin myös Tampereen (!) omia likkoja, Heinosen sisaruksia, jotka olivat noissa kisoissa muodostaneet melkoisen erikoisuuden.

Huippuvieraaksi oli saatu Tulion kanssa Sensuelassa työskennellyt Mauritz Åkerman eli elokuvan Lappiin lentokoneellaan haaksirikon tekevä natsiupseeri Hans Müller. Hän todisti Tulion määrätietoisuudesta ohjaajana, joka tiesi hyvin, mitä halusi. Ville oli ennakolta haastatellut myös Matti Kassilaa, jolla oli yhtäaikainen onni sekä epäonni tehdä uransa alkuvaiheessa yhteistyötä tuottajan roolissa esiintyneen Tulion kanssa - joka huijasi oppipoikaa raha-asioissa mennen tullen. Mutta "oppirahat on maksettava", tokaisi Kassila.

Vuolenkosken elokuvailta ei muutenkaan ollut ihan mikä tahansa leffailta multipleksissä. Valkokankaan virkaa toimitti lastu- tai vanerilevystä rakennettu suuri seinä, jonka taakse Kymi jäi laiskasti virtailemaan. Kylän martat oli saatu pitämään huolta noin kolmen ja puolen sadan ihmisen kahvin- ja naposteltavan tarpeesta. Ja entäs katsomo sitten! Se, se oli rakennettu tietysti heinäpaaleista! Kyläläisiltä kerätyillä matoilla peiteltyinä ne tuntuivat istumalihasten alla hyvin mukavilta ja lämpöisiltä: miellyttävää sikälikin, kun ilmanlämpö laski alle kymmeneen asteeseen. Musiikkikin lämmitti jos ei muuta, niin mieltä, ennen elokuvaa. Paikallisten musikanttien lisäksi tunnelmaa loi hyvin valittu levymusiikki. Kiitos vain, Lentävä kalakukko on jumittanut päässä tähän päivään asti.

Me valitsimme katselupaikaksemme "parven", paalit jyrkän penkereen päällä, josta avautui paras näköala joen hallitsemaan maisemaan. Oikealla puolella kuvaan tunki pätkä koivunoksaa, mutta tässä tapauksessa se pikemminkin rikasti ornamenttina kuvaa. Joka kuva muuten oli (Pirkanmaan elokuvakeskukselta lainatulla) videotykillä heijastettuna odotukset ylittävän hyvä. Käsitykset vahvistuivat siitä, että mitä etäämmältä digikuvaa katsoo, sen paremmalta se näyttää.

Kun sitten puoli kymmenen tienoilla alkoi tienoolla olla tarpeeksi hämärää ja lopulta pilkkopimeää, valtasi tajunnat Tulio. Mahtava ympäristö varasti oikeutetusti osan huomiosta etenkin pilvettömässä illassa sanoinkuvaamattomaksi freskoksi maalautuneen tähtitaivaan kirkastuttua. Ja kenties Tulio ei ole elokuvantekijänä ihan täydellisimmässä synkassa oman makuni kanssa, vaikka kaikkia luokituksia kaihtava Sensuela onkin kaikkien aikojen paras kotimainen elokuva, mutta kyllähän Linnankoski-käännöksessä on tenhoa. Tulion tekninen taituruus on ilmiselvää ja tuottaa kerrontaa, joka pitää pihdeissään kertomuksessa mehiläisestä, joka kiiruhtelee nuoruuden hybriksessään kukasta kukkaan. Kunnes vastaan tulee "nainen, jota ei voi saada mielestään". Tuliolainen erotiikkakin alkaa olla vahvamahlaista.

Parasta teoksessa taitavat olla teräksisesti toteutetut koskenlaskujaksot, joissa riittää virtaa. Väkevällä silmällä kuvattua leffaa tämä on muutenkin, erityisen vaikuttavia ovat alakulmaotokset, joissa ihmiset piirtyvät pilvitaivaan eteen. Loppupuolen osalta voi ohuesti harmitella viimeistä näytöstä, jossa hurjan pojan menneisyys palaa pitämään moraalisaarnan, jonka kesto meinaa valjastaa menoa. Pikku juttu, elokuvan päätyttyä fiilis joen varrella tähtien alla oli lähinnä huumaantunut.

KILLE OKSANEN


Laulu tulipunaisesta kukasta pumppaa suurella sydämellä, ja sen sydämen nimi on Kaarlo "Kille" Oksanen. Hän luo päähenkilö Koskelan Olavista pistämättömän muotokuvan, jossa rehvakkuus naittuu suureen tunteellisuuteen parhaassa tuliolaisessa hengessä. Oksasen Olavia samaan aikaan rakastaa ja vihaa tienoiden sekä kovimpana tukkijätkänä että naistenkaatajana. Oksanen saa tyttösiä liehitellessään kasvonsa taipumaan näätämäiseen muotoon, silmien intensiivisen poltteen palessa ihoon. Suurista lahjoistaan huolimatta "Killen" kohtalona ei ollut nousta taunopalojen, joelrinteiden ja lassepöystien rinnalle yhdeksi Suomi-filmin suurista. Tästä Villelle todisti pitkän ja vaikuttavan uran äänittäjänä monissa Tulionkin ohjauksissa tehnyt Ensio Lumes, nyt 94 v.

Lumes oli Karjalan kannaksella lokakuun 14:nä vuonna 1941 yhtenä komppaniastaan, kun katse oli tavannut tutun figuurin erään kallion laella. Lumes pyysi lupaa päästä katsomaan lähempää, ja kohtasi kuin kohtasikin Tulion kautta tuntemansa Killen kalliolla. Kuulumiset vaihdettiin vanhan tuttavuuden hengessä, kunnes oli aika palata ns. ruotuun. Venäläishyökkäys alkoi paluumatkalla oman ryhmän luokse. Kranaatit viuhuivat turvallisen etäältä, kunnes äkkiä yksi osui lähelle. Lumes tietysti käännähti katsomaan taakseen, ja sai todeta kranaatin tehneen selvää juuri siitä kalliokivestä, jolle oli ystävänsä jättänyt. Niin päättyi 32-vuotiaana sotaan tie, joka olisi lahjoista päätellen voinut viedä Suomen valkokankaiden suurimpien legendojen joukkoon.

Me etuoikeutetut

Meitä on seitsemisensataa etuoikeutettua, jotka Suomessa ovat nähneet Paul Thomas Andersonin Mestari-elokuvan filmiltä ja vielä 70-millisenä kopiona. Näistä muutamista sadoista yhdeksän on Elokuvakerho Monroen jäseniä tai äänenkannattajia, jotka matkasivat lähes neljä sataa kilometriä kokeakseen jo nyt varman Vuoden Kulttuuriteko -finalistin, Helsingin Bio Rexin erikoisnäytöksen.

Loppuunmyydyssä spesiaalissa puhalsi vieno melankolisuuden viima, sillä tämä saattoi merkitä viimeistä kertaa, kun Suomeen saapuvan ensi-iltaelokuvan pääsi näkemään filmiltä. Todetaan tämä varauksin, koska Cinema Mondolta saattaa vielä tulla joku filmikela (?).

Jo monessa yhteydessä on pohdittu Andersonin elokuvan protestinomaisuutta. Digin jo selätettyä filmin kaikin tuomariäänin, amerikkalainen individualisti kuvaa oman teoksensa kalliille, harvoin käytetylle isokokoiselle filminegatiiville ja leikkauttaakin sen filmillä eikä digitaalisen siirron välityksellä. Jopa Spielberg, Tarantino ja Scorsese ovat leikanneet viimeisimmät elokuvansa digimuodossa. Anderson kieltäytyy kuitenkin myöntymästä barbarismille käytännöllisyyden hyväksi; toki Mestarikin tulee kaupalliseen levitykseen diginä - koska filmiprojektoreita ei enää ole. Mitä ihmettä taiteilijan pitäisi tehdä, jos gallerioita ei enää ole?

Filmille kuvaaminen merkitsee vaikeampaa, kunnianhimoisempaa ja vaateliaampaa tapaa maalata sanottavansa kankaalle kuin digitaalisesti kuvaaminen. 70-milliselle erikoisfilmille tekeminen muodostaa vielä ihan omat lisähaasteensa. Mitä nimitystä pitäisi käyttää kulttuurista, joka ei kunnioita näin paljon itseltään vaativaa taiteilijaa, vaan poistaa saatavilta mahdollisuudet esittää valmis teos tekijän tarkoittamalla tavalla?

Minulle olisi riittänyt tavallinen 35-millinen esitys Mestarista. Sen näkeminen - Suomessa! - kaksi kertaa hienommalta materiaalilta, virheettömänä kopiona on sanoinkuvaamatonta. Tämä on puhdasta elokuvaa, tehty elokuvan hienoimpien perinteiden ehdoilla, historiallisia periaatteita kunnioittaen. Mestari säkenöi, loistaa, hehkuu, paljastaa kuin vain hienoin filmi voi, kirkkaana, tarkkana, sävyistä rikkaana. Miten voisi tämän jälkeen tyytyä samasta elokuvasta muuhun versioon?

Pelkästään tekotapojensa periaatteellisen jalouden tähden Paul Thomas Anderson kohoaa Mestarilla jokaisen elokuvaa ja sen perinnettä tuntevan filmihullun sankariksi, meidän etuoikeutettujen esikuvaksi.

Helsingin Orion esittää kevään aikana kaikki Paul Thomas Andersonin ohjaukset filmikopioina.

Kuinka katsoa elokuvia silmät kiinni

Sodankylä-sarja

Viimeiset Sodankylän tuliaiset ovat käsittelemättä, ja niitä yhdistää elokuvan kokeminen siinä epäedullisessa horrostilassa, joka käy tutuksi jokaiselle, joka yrittää saada kaiken mahdollisen irti festareista.

Portugalilaisen mestarin, Manoel de Oliveiran, El extraño caso de Angélica ("Angélican merkillinen tapaus", 2010) valui tämän kirjoittajan silmien editse lauantai-aamuna kello 10. Alla oli yö, jonka unessa vietettyjen tuntien laskemiseen ei tarvitse edes yhden käden kaikkia sormia. Skolimowskin Essential Killing jäi perjantain viimeiseksi, vaikka Janne Kuusen dokumentti Boheemi elää (kello 4.45) kovasti kiinnostikin. Ja vielä 6.30 olisi voinut katsoa viiksetöntä Matti Pellonpäätä Räpsyssä ja Dollyssä (kuinkahan moni siihen näytökseen jaksoi?)

De Oliveira on Elokuvan kansallisaarre, joka yli satavuotiaana ohjaa yhä leffan vuodessa. 30-luvulla aloittanut portugalilainen pisti pökköä pesään seitsemänkymppisenä ja on 80-luvulta lähtien pitänyt ripeää tahtiaan yllä. El extraño caso de Angélica sijoittuu 50-luvulle ja pohtii uskonnon ja tuonpuoleisen kysymyksiä. Sen päähenkilö on portugalinjuutalainen Isaac, amatöörivalokuvaaja, joka saa kutsun syvästi kristillisen suvun kauneimman tyttären ruumiinvalvojaisiin ikuistamaan Angélican muistoihin. Tämän yön jälkeen Isaac alkaa nähdä Angélican hahmon kaikkialla arjessaan.

Ensimmäiset 40 minuuttia luulin seuraavani mestariteosta, ja niinhän itse asiassa teinkin. De Oliveiran kirkkaan yksinkertaiseksi hioutunut tyyli sanoo sanottavansa selkeästi ja ekonomisesti, kaunein, puhtain kuvin, ja tarina puhuttelee. Samaan aikaan koin käytävän yksityistä sotaa rauhallisen tempon ja pahasti univelkaisten silmäluomieni välillä enkä tiedä, kumpi voitti. Teoksen abstrakti jälkimmäinen puolisko olisi joka tapauksessa vaatinut virkeämpää olotilaa kirkastuakseen: siinä Isaacin unet alkavat sekoittua todellisuuteen ja meno käy hilseen ylittäväksi. Päällimmäiseksi mieleen jäi pariin kertaan kankaalla vieraileva maata kuokkivien miesten ryhmä ja heidän koruton, sykähdyttävä laulunsa.

Toinen univelasta kärsinyt kiinnostavuus oli Apitchatpong Weerasethakulin kiehtova Loong Boonmee raleuk chat ("Setä Boonmee, joka muistaa menneet elämänsä", 2010), joka päätti omalta osaltani Sodankylän 2011 sunnuntain iltapäivässä.

Elokuvan koruttomuudessa voi hyvin nähdä sukulaisuutta de Oliveiran tyyliin: kuvat ovat kiehtovia, mutta yksinkertaisia. Tätäkään ei ollut missään nimessä helppo seurata vajavaisessa vireystilassa. Ohjaajan selitykset elokuvan kuusiosaisesta rakenteesta eri toteutustapoineen eivät avautuneet, pikemminkin elokuva vaikutti harvinaisen yhtenäiseltä. Pääteemaksi kohoaa kuoleman käsitteleminen parantumattomasti sairaan Boonmeen kautta. Ohjaaja tuo tarinaan myös yliluonnollisen elementin, kun keskushenkilön edesmenneet läheiset tulevat vierailulle. Lopulta on helppo olettaa, että tämä elokuva vain hyötyy uusista katseluista.

Sodankylässä avautui myös mahdollisuus nähdä kaksi kotimaista uutuusteosta, jotka selittämättömästi olivat jääneet näkemättä. Näistä Pirjo Honkasalon ITO - kilvoittelijan päiväkirja tuotti varsinaisen yllätyksen osoittautumalla viime vuoden parhaaksi pitkäksi kotimaiseksi. Iso osa elokuvan viehätystä juontuu sen päähenkilön, aiemmin nyrkkeilyä harrastaneen buddhalaismunkin, olemuksesta ja ilmeikkäistä kasvoista. Honkasalo kuvaa kauniisti kuvatussa ja rakennetussa kokonaisuudessa nuoren, epätyypillisen miehen sisäistä ja ulkoista maailmaa musertavassa urbaaniympäristössä, ja löytää tien poikkeuksellisen lähelle aihettaan. Tämä on Honkasalon paras elokuva.

Kun taas Hyvä poika ei ole Zaida Bergrothin paras elokuva. Silti se on toki keskimääräistä antoisampi suomalainen näytelmäelokuva. Hyvä poika lukeutuu kuitenkin ennemmin kokeilujen kuin valmiiden lopputulosten joukkoon. Eniten se kärsii siitä, että Elina Knihtilä epäonnistuu harvinaisen vaativassa roolissaan niin, ettei siitä oikein tahdo näyttelijää syyttää. Leila Manner on rooli, joka eläisi paremmin teatterin lavalla. Näyttelijä Manner teeskentelee lähes kaiken myös oikeassa elämässään eikä Knihtilä sen paremmin kuin Bergrothkaan löydä oikeaa tasapainoa tämän dilemman esittämiseen. Vastapainona on Leilan keskenkasvuinen poika Ilmari (Samuli Niittymäki), josta keriytyy kuin varkain viime vuosien kiehtovin suomalainen valkokangashahmo, sosiopaatti olosuhteiden puristuksessa.

Maailman pohjoisin leffavisa

Lauantai

1. Mitä paikkaa Aki Kaurismäki pelaa perinteisissä Sodankylä vs. Muu maailma -jalkapallo-otteluissa?
- Maalivahtia
2. Mikä seuraavista ei kuulunut v. -86 Sodiksen Uutta elokuvaa -sarjaan? A) Kurosawan Ran B) Tarkovskin Uhri C) Greenawayn ZOO D) Bressonin Raha

- D
3. Missä isossa asiassa ollaan elokuvissa Ihmispeto, The Narrow Margin ja Paluu tulevaisuuteen 3? Vastaus on samalla Peter von Baghin uusimman kirjan nimi.

- Junassa

4. Mikä on Atom Egoyanin aution saaren leffa?

- Jesus Christ Superstar
5. Minkämaalaisiksi seuraavat näyttelijät ovat syntyneet? A) Basil Rathbone B) Bela Lugosi

C) Jackie Weaver (3 pt.)
- A) Etelä-Afrikka B) Unkari/silloinen Itävalta-Unkari C) Australia
6. Kenen elokuvaan perustuu Wes Cravenin kauhuleffa Last House On The Left?

- Ingmar Bergmanin
7. Mikä vuoden – 87 teos merkitsi kansainvälistä läpimurtoa Souleymane Cissélle?

- Yeelen
8. Kenen ohjaajan 60-luvun teoksia ovat Tatuoitu loppuelämän, Tokion rakkikoira ja Tehtävänä murha?

- Seijun Suzukin
9. Musaa: Elokuva ja säveltäjä? (2 pt.) – Cannibal Holocaust, Riz Ortolani
10. Musaa: Elokuva ja esittäjä? (2 pt.) – Kolmas mies, Anton Karas
---
11. Kuka seuraavista on ollut Festivaalin vieraana? A) Milos Forman B) Werner Herzog C) Ken Loach D) Chris Marker
- A
12. Atom Egoyan on yksi tämänvuotisista vieraista, mutta kuka oli edellinen kanadalaisvieras Festivaaleilla?
- Denys Arcand, 2002
13. Kenelle annettiin Sodankylä-palkinto viime vuonna?
- Anssi Mänttärille*
14. Kenen ohjaajan uraa uurtaviin teoksiin kuuluvat Meshes of the Afternoon, Witch's Cradle ja Ritual In Transfigured Time? (1 pt.)

- Maya Derenin
15. Mikä on valkoinen timantti Werner Herzogin samannimisessä dokumentissa? (1 pt.)
- Ilma-alus, zeppeliini
16. Minkä arvoista aatelista Burt Lancaster esitti Tiikerikissassa? (1 pt.)
- Ruhtinasta
17. Millä nimillä nämä näyttelijät tunnetaan paremmin? A) Marion Morrison B) Krishna Banji C) Allan Konigsberg (3 pt.)

- A) John Wayne B) Ben Kingsley C) Woody Allen
18. Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)

- Kultaiset korvarenkaat/Madame de…; Max Ophüls
19. Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt., 49.34-51 TAI 5.00->)

- Andrei Rublev, Andrei Tarkovski
20. Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)

- Shokkikäytävä, Sam Fuller

* Mänttäri oli iloista kyllä paikalla ja sai kanssakilpailijoiden suosionosoitukset

Olosuhteita

Sodankylä-sarja

Sodankylä sijaitsee toista sataa kilometriä napapiirin pohjoispuolella. Yöttömän yön aika kestää touko-kesäkuun taitteesta heinäkuun puoliväliin.

Se ei tarkoita, että Sodankylään matkaava pääsisi näkemään auringon keskiyöllä.

Pohjoisen elokuvafestivaaleille matkaavia eniten askarruttavimpiin kysymyksiin kuuluvat sääolot. Ne voivat olla mitä vain. Kolikon osoittaessa kruunaa, Sodankylän taivas on kirkas ja Kitisenjoen rannalla lämmintä vuorokauden läpeensä. Klaavapuolelta löytyy sadetta, kylmää, hyttysiä ja pilvipeite niin paksu, ettei kuuluisaa auringonlaskuttomuutta juuri pääse kokemaan. Vuonna 2011 kolikko kopsahti useimmiten klaavapuoli ylöspäin. Silloin Lapin ilma haisee hyttys-sprayltä, teltoissa hytistään tuntikausia ennen nukahtamista ja kotiin päästyä virutaan lohduttomassa flunssassa. Viisas matkalainen ottaa mukaan ainakin yhden paksun paidan, sanoi sääennustus mitä tahansa.

Sodankylässäkään ei pääse pakoon pussin rapistelijoita. Yllättävän usein siellä voi törmätä myös läpi elokuvan kuiskuttelijoihin. O tempora, o mores. Ehkäpä festivaaleilla pitäisi hiljalleen siirtyä kännykköiden vastaisesta kampanjoinnista toisten huomioon ottamisen puolesta pamfletoimiseen? Kuulutuksissa muistutettaisiin vastuusta muita elokuviin tulleita kohtaan ja häirittyjen oikeudesta fyysiseen protestointiin.   

Yllättävää kyllä, Sodankylässä ei osata kahden projektorin vaatimia yliheittoja. Etenkin alkupuolella festivaaleja näytös näytöksen perään sujui konehuoneen puolella työharjoittelun merkeissä. Klassikkoelokuvien kopioiden suhteen on aina oltava avarakatseinen. Tänä vuonna Nicholas Rayn kaksi elokuvaa, Katkera voitto ja Nuori kapinallinen, edustivat kunnoltaan huonointa osastoa. Katkera voitto jopa katkesi kerran, ja Nuori kapinallinen hätkähdytti, kun kuuluisan veitsitappelu planetaariolla -kohtauksen alkaessa kopiosta katosivat liki kaikki värit. Tällaiset tapaukset kuuluvat enemmän tai vähemmän asiaan.

Ensikertalainen Sodis-kävijä voi myös odottaa joutuvansa opettelemaan neljän esityspaikan persoonallisia kommervenkkejä. Lapinsuu on ainoa aito elokuvateatteri, ja siellä on mukavimmat penkit istua - mutta muiden kolmen paikan lailla ei mitään tukea niskalle. Lisäksi siellä voi huonon sään vallitessa tulla yllättävän kylmä. Ison Teltan suhteen on otettava huomioon, että siellä järjestetään suosituimmat näytökset. Niinpä asiaan kuuluu jonottaminen, parhaimmillaan jopa tuntiin venyvä. Tähän vaikuttaa sekin, että Telttaa halkovat tukipylväät, jotka asettuvat monessa paikassa muitta mutkitta katsojan ja valkokankaan väliin. Pienessä Teltassa olosuhteet ovat samat, mutta esteettömiä paikkoja on vielä vähemmän. Jollei omaa tutkimusmatkailijan henkeä, kannattaa yleensä sijoittua ensimmäisille riveille. La dolce vitan näytöksessä Koululla koettiin puhutteleva ilmiö: italiankielinen elokuva tekstitettiin elektronisesti englanniksi valkokankaan alapuoliselle tekstityskankaalle, joka jäi monilta edessä istuvien peittoon. Niinpä monet ryntäsivät lattialle katsomon viereen ja eteen. Otettakoon opiksi.

Legndaarisen Seita-baarin suljettua ovensa, uudesta Festivaaliklubista koetettiin tehdä Sodishengen uusi keskus. Terassia lukuun ottamatta festarikansa ei vielä avosylin ottanut uutta paikkaa omakseen, mutta viikonlopun myötä saatiin lupauksia paremmalle menestykselle ensi vuonna. Koulun kahviteltta on aina suosittu, tänäkin vuonna huolimatta melko viheliäisestä säästä. Erityisen miellyttävä paikka teehetkelle tai lounaalle on Festariklubia vastapäätä sijoittuva Kammari, jonka terassilla voi käydä elokuvahenkistä keskustelua vaikkapa paikallisten poliisien kanssa. Heillä on muuten festaripäivinä hyvin vähän töitä, vaikka paikkakunnan väkiluku kolminkertaistuu.

Mitä tulee Sodankylään matkustamiseen, Monroe oli liikkeellä autolla, mikä on nautittava tapa reissata. Paluumatkaan liittyen: tulimme Tampereelle Seinäjoen kautta, jossa oli juuri päättynyt Provinssirock. Niinpä kuskimme puhallutettiin kahdesti parin sadan metrin matkalla. Mutta jos haluaa lyhentää matka-aikaa, lentokoneella pääsee joko Rovaniemelle tai Kittilään. Loppumatkan voi tulla joko bussilla tai tilataksilla. Jälkimmäinen on hyvinkin varteenotettava vaihtoehto, sillä festaripäivinä se yleensä tulee täyteen ja maksettavaksi jää vain 10-15 euroa.

Maailman pohjoisin leffavisa

Perjantai

1. Ketkä Sodiksen aamukeskusteluissa vierailleet ovat voittaneet Kultaisen Palmun kahdesti? (2pt.)
- Emir Kusturica ja Dardennen veljekset
2. Kuka muusikko sai historian ensimmäisen Sodankylä-palkinnon?
- Anssi Tikanmäki
3. Kuka seuraavista ei ole ollut Festivaalin vieraana? A) Alain Resnais B) Béla Tarr C) Miklos Jáncsó D) Thelma Schoonmaker
- B
4. Kenen apulaisohjaajana Jafar Panahi aloitti uransa?

-   Abbas Kiarostamin

5. Ketkä olivat Rita Hayworthin ja Gene Tierneyn kuuluisimmat roolihahmot? (2 pt.)

- Gilda ja Laura
6. Kenen edesmenneen ohjaajan käsikirjoituksesta Tom Tykwer ohjasi elokuvan Heaven?

- Krzysztof Kieslowskin
7. Mikä oli John Waynen urheilulaji Vaiteliaassa miehessä?

- Nyrkkeily
8. Kuka Nobel-kirjailija lukee selostustekstin Joris Ivensin dokumenttiklassikkoon Espanjan maa?

- Ernest Hemingway
9. Musaa: Elokuva?

– How the West Was Won/Näin kesytettiin villi länsi
10. Musaa: Esittäjä, elokuva ja pääosa? (3 pt.)

– Scott Walker, WUSA, Paul Newman
---
11. Kuka seuraavien elokuvien ohjaajista ei ole ollut Sodankylän vieraana? A) Tango & Cash B) Imperiumin vastaisku C) Dracula nousee haudasta D) Salaisuuksia ja valheita
- D
12. Mikä oli Lapinsuun alkuperäinen nimi?
- Kuvakota
13. Kuka Sodis-vieraista on voittanut eniten Oscareita?

- Francis Ford Coppola, 5 kpl
14. Millä nimillä tunnetaan paremmin seuraavat näyttelijät? A) Archibald Leach B) John Carter C) Maurice Micklewhite (3 pt.)

- A) Cary Grant B) Charlton Heston C) Michael Caine
15. Millä tavalla vammaisena Stanislav Rostotski ohjasi mm. elokuvat …ja ilta oli rauhaisa sekä Bim, mustakorva?

- Hän oli menettänyt toisen jalkansa II maailmansodassa
16. Kuka näyttelijä pystyy lyömään tiskiin sellaiset klassikot kuin Asvalttiviidakko, Johnny Guitar, The Killing, Tohtori Outolempi ja Pitkät jäähyväiset?

- Sterling Hayden
17. Mikä luonnonilmiö huipentaa Buster Keatonin elokuvan Laiva-Kalle nuorempi?

- Pyörremyrsky
18. Ääninäyte: Elokuva, ohjaaja, miesnäyttelijä? (3 pt.)

- Katsastus, Matti Ijäs, Vesa Vierikko

19. Video: Elokuva, ohjaaja ja pääosa (3 pt.)

 – Fitzcarraldo, Werner Herzog, Klaus Kinski
20 Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)

– Rio Bravo, Howard Hawks

Klassikoita ja anarkiaa

Sodankylä-sarja

Sodankylän elokuvajuhlat on omalla kentällään ainoa tietämäni festivaali, jolla törmää hiuksia harmauttavaan tilanteeseen, jossa pitää valita Scorsesen, Egoyanin ja Fellinin väliltä. Lauantai-illassa yhdeksän tienoilla tämä oli hapanimelää todellisuutta, kun Lapinsuussa alkoi Scorsesen Elia Kazan -essee Letter to Elia, Pienessä Teltassa Egoyanin Family Viewing ja Koululla Fellinin La dolce vita. Vaikka valinta osui lopulta helposti viimeksi mainittuun, ei leffaintoilijan asema ollut kadehdittava.

La dolce vitan puolesta puhui tietysti moni seikka. Sen legendaarisesta maineesta puhumattakaan, painoi vaakakupissa tieto, että kopio oli vasta restauroitu, ja lisäksi - en ollut aikaisemmin tätä jättiläistä nähnyt. Toisaalta asiaan liittyi tiettyjä varauksia, joista merkittävin on se yllättävä seikka, että Federico Fellini ei kuulu minua puhuttelevimpiin ohjaajiin. Kun 8 ½ muutama vuosi sitten palasi kankaille, kävin katsomassa sen kerran ja sitten vielä toisen varmistaakseni ensimmäisellä kerralla kokemani. Mikä oli aika vähän. Vaikuttaa siltä, että eloisalla Adrianmeren lapsella ja introvertillä järvisuomalaisella on aika vähän keskinäistä kosketuspintaa. Siksi tunnen olevani Fellinin elokuvien äärellä kuin rantakivellä istuva turisti, joka seuraa ohi lipuvan luksusjahdin kulkua kannella juhlivine ihmisineen. Mikä voi olla kyllä hyvinkin kiinnostavaa.

Ihana elämä on muutamaan osaan jaettu kolmituntinen kuvaelma bon vivant -kansan sielunmaisemasta. Keskushenkilö on Marcello Mastroiannin mestarillisesti esittämä toimittaja, joka ei ole aivan niin rikas kuin ystävänsä, mutta joka kuuluu osana kalustusta joka juhlaan. Hänen kauttaan Fellini tutkii toisen maailmansodan jälkeisen Italian uusrikkaiden turhamaista ja omituisen merkityksetöntä elämää. Ensimmäisessä osassa satiiri kohdistuu lisäksi erityisen terävästi paparazzeihin, jotka piirittävät Anita Ekbergin eläväisesti hahmottamaa filmitähtöstä. Puolen vuosisadan perspektiivistä käsin tuntuu hieman omituiselta (ja lievästi sovinistiselta), että kaikista La dolce vitan kohtauksista Ekbergin puolikylpy suihkulähteessä on nostettu elokuvan kuuluisimmaksi jaksoksi, sillä kunniaksi Fellinin taidoille elokuvantekijänä tuo jakso ei nouse minään selvänä kohokohtana kokonaisuudesta. Elokuva on kerronta- ja kuvausteknisesti erinomaista työtä alusta loppuun. Ja se restauroitu kopio, se oli jotain huumaavaa. Luchino Viscontin Tiikerikissan - josta ehdin kurkistaa vain muutaman minuutin muiston - kopio oli vielä hurjempi: mikään tämän päivän uunituore filmiprintti ei näytä niin hyvältä.

Amerikkalaisista mestareista muistettiin Samuel Fulleria ja Nicholas Rayta. Viimeksi mainitun molemmat esitykset painuivat lämmöllä mieleen. Nuori kapinallinen ja Katkera voitto ovat molemmat puhdasta ohjaajan elokuvaa, joiden ymmärtämiseen ei pelkkä käsikirjoituksen lukeminen riitä. Mustavalkoinen Katkera voitto oli ohjauksena ehkä vielä hienompi kuin muutama vuosi myöhemmin valmistunut Nuori kapinallinen. Mutta Nuori kapinallinen on ollut jo puolen vuosisataa pyhä elokuva monista muista kuin ohjauksellisista syistä. Sillä vaikka se on monissa kohdin jo vanhanaikainen ja vaikka etenkin James Dean on selvästi liian vanha high school -opiskelijan rooliinsa, nuoruuden kuvauksessa on herkkyyttä ja aitoutta, jota missään tuon ajan elokuvissa ei muutoin yksinkertaisesti ole. Deanin, Sal Mineon ja Natalie Woodin yhteisissä kohtauksissa on lämpöä, jonka vain Rayn vaistoilla varustettu ohjaaja pystyi vangitsemaan, ja Nuori kapinallinen koskettaa vielä tänäänkin.

Kaikkien aikojen sotakuvausten joukkoon kuuluva Katkera voitto edelsi jossakin mielessä Kubrickin Kunnian polkuja - eikä ole juuri pekkaa pahempi. Molemmat ovat sotatilanteiden lavastamisen sijaan tapa- ja luonnetutkielmia, moraliteetteja, joissa tutkitaan kateutta ja ylpeyttä petoksen moottorina. Jos Katkera voitto häviääkin Kunnian poluille voimassa ja kristallisessa ironiassa, se tarjoaa tilalle kauneutta ja liki selittämätöntä monimerkityksisyyttä. Tämä elokuva ja sitä edeltänyt He elävät öisin riittävät todistamaan, että Nicholas Ray on amerikkalaisen elokuvan suurimpia runoilijoita, jolla oli ainutlaatuiseksi luonnehdittava kyky valottaa yhä uusia kerroksia ihmisten välisissä suhteissa. Katkeran voiton peruskuvio lähentelee banaalia. Kaksi upseeria määrätään Libyassa samaan tehtävään. Molemmat rakastavat samaa naista, mistä aiheutuu melodraamaa. Kuten sanottu, pelkkä käsikirjoitus ei enää riitä, Katkera voitto on elokuvan, ei minkään muun taiteen, mestariteos. Pääosissa nuori Richard Burton pelaa upeasti yhteen unhoon jääneen, fantastisen Curd Jürgensin kanssa.

Elokuvajuhlien anarkistisimmat elokuvat tulivat Puolasta ja Kreikasta. Niiden tekijät eivät voisi paljon enempää erota toisistaan.

Viime syksyn kaksinkertainen voittaja Venetsiasta, Essential Killing, on lähtöisin veteraaniohjaaja Jerzy Skolimowskin (Sodis-vieras v:lta -97) päästä. Seitsemänkymppinen tervaskanto on joitakin aikalaisiaan hiljaisemmalla liekillä hauduttanut vaikuttavan uran. Ensi töikseen hän kirjoitti Andrzej Wajdan Yön leikit. 23-vuotiaana Skolimowski kirjoitti Roman Polanskin esikoiselokuvan Veitsi vedessä. Pitkin 60- ja 70-lukuja hän loi jo kansainvälistä uraa: esim. Jean-Pierre Leaud'n tähdittämä Lähtö (1967) toi Berliinin tuliaisina Kultaisen Karhun ja Alan Batesin pääroolittama Huuto (1978) palasi Cannesista Grand Prix'n voittajana. Vasta 80-luvulla Skolimowski teki tunnetuimman elokuvansa Kuutamokeikka, tähtenä Jeremy Irons. Entäpä näyttelijä-Skolimowski? Miten olisi Cronenbergin Eastern Promises? Katsokaapa, kuka esittää Naomi Wattsin setää.

Pari vuosikymmentä taukoa pitänyt Skolimowski on nyt ohjannut parin vuoden sisään kaksi elokuvaa. Puolassa hiljattain kaikki alan tärkeimmät palkinnot vienyt Essential Killing on leimallisesti elokuva, joita yli seitsemänkymppiset eivät tee. Se on tiukka ja intensiivinen toimintaelokuva ja kaiken huipuksi pohjimmiltaan (essentially) mykkä. Sen päähenkilöllä, Vincent Gallon heittäytyvästi esittämällä afgaanisissillä, ei ole ainuttakaan vuorosanaa. Koko elokuva on yksi pitkä kujanjuoksu tämän sissin paetessa vieraassa ympäristössä hellittämättömiä takaa-ajajiaan mielipuolisuuden rajalla. Kotimaassaan liittoutuneiden vangiksi jäävää Mohammedia kuskataan guantanomaisen välipysähdyksen jälkeen kohti NATOn tukikohtaa Puolassa, kun sattuman kautta avautuu mahdollisuus pakoon. Essential Killing ei tarjoa katsojalle ilmaiseksi avaimia tulkintaan, se sanoo sanottavansa suoraan toiminnan kautta. Elokuva on poikkeuksellisen lahjomaton, edeten yhä hurjempiin kiirastulen lieskoihin, kunnes kohtaaminen pienen vauvan äidin kanssa saa Mohammedissa jotain ratkeamaan: kohtaukseen sisältyy hätkähdyttävää raflaavuutta.

Vastaavasti Dogtoothin ohjaaja Giorgos Lanthimos on vielä alle nelikymppinen. Elokuvan esitelleen Lanthimoksen työkaverin mielipiteeseen on helppo yhtyä: Dogtooth on täydellisellä varmuudella historian oudoin Oscar-ehdokas. Se kilpaili tänä vuonna Susanne Bierin Koston kanssa Parhaan vieraskielisen elokuvan sarjassa. Mikä siitä tekee sitten oudon? No, minä en ainakaan ole koskaan kuullut Oscar-ehdokkaasta, jossa on simuloimaton seksikohtaus. Kahden sisaruksen välillä. Lisäksi Dogtoothissa on pelottavan aidon näköinen - mutta todistettavasti lavastettu - kissantappokohtaus (tappovälineenä puutarhasakset) ja uskottavan autenttiseksi naamioitu hammaskaluston hakkauskohtaus. Entä lopullinen punchline? Dogtooth on komedia.

Jahka sana kiirii, Dogtoothista tulee varmasti leffafriikkien kulttilemmikki. Se on taidokas, äärimmäisen omaperäinen musta komedia sairaista perhesuhteista, joiden aiheuttajina ovat häiriintyneet, lapsiaan pakkomielteisesti kontrolloivat vanhemmat. Lähes koko elokuva tapahtuu perheen omakotitalossa, jossa Lanthimos kehittelee performanssitaidetta lähestyviä ideoitaan. Elokuvan voi tulkita pasolinimaisena tutkielmana repressiivisen, ahdasmielisen yhteiskunnan lannoittamista perversioista. Hauskempaa on silti seurata edessä istuvan sätkähtelyä penkillään.

Mutta kuka selittäisi, miten Dogtooth selvitti Oscar-seulan? Elämme ilmeisesti lopun aikoja.

The League of Extraordinary Gentlemen

Sodankylä-sarja

Keskiyön auringon elokuvafestivaalin selkäranka on kaikkien 26 vuoden ajan ollut sarja aamukeskusteluja, legendaksi kasvanut instituutio, jossa festivaalijohtaja Peter von Bagh jututtaa parin tunnin ajan tapahtuman kansainvälisiä ja joskus kotimaisiakin päävieraita. Ottaen huomioon minkälaisena elokuvasivistyksen periferiana Suomi on sinnikkäästi pysynyt, nämä keskustelut ovat lähes anakronistinen anomalia, kuin vehreä keto jäisen tundran keskellä. Kitisenrannan koulun juhlasalissa kuultujen elokuvantekijöiden nimilista aiheuttaa kovanahkaisimmassakin cinefiilissä huimausta ja sydämentykytystä, vieraisiin kun lukeutuvat mm. Francis Ford Coppola, Claude Sautet, Milos Forman, Jacques Demy, Agnes Varda, Abbas Kiarostami, Dardennen veljekset, Emir Kusturica, Thelma Schoonmaker ynnä muita ynnä muita. On sekä täysin absurdia että heleän runollista, että näitä oman taiteensa mestareita on mahdollista kuulla Suomen rajojen sisäpuolella vain kaukaisessa Sodankylässä, tosiasia mikä ei ole jäänyt festivaalien järjestäjiltäkään kommentoimatta. Von Baghin viimeistä edellinen kirja Sodankylä, ikuisesti pohjautuu näiden aamukeskustelujen antiin samoin kuin hänen viimeisin, samanniminen ohjauksensa - joka, sivumennen sanoen, on kertakaikkisen loistava.

Sodiksen arvokkain perinne jatkui siten tänäkin vuonna neljällä vierasesittelyllä. Näiden antoisien aamukeskustelujen muoto on aina sama (milloin keskustelijana ei ole Andrei Kontshalovski). Saliin pyrkivistä alkaa muodostua jono puoli kymmenen tienoilla, keskustelijat saapuvat kymmeneltä aplodien säestämänä, istuvat alas, ja von Bagh aloittaa (usein tervehtimättä) kysymällä aina saman kysymyksen: mikä oli ensimmäinen elokuvamuistosi? Ensimmäiset kysymykset liittyvät lapsuuteen, ja pitkin keskustelua vieras saa niin paljon tilaa kuin haluaa käyttää. Viimeinen kysymys on niistä kuuluisin: minkä elokuvan ottaisit mukaasi autiolle saarelle? Tähän klassiseen kysymykseen saatiin tänä vuonna erityisen odottamattomia vastauksia. Keskustelu päättyy enemmän tai vähemmän tasan kahdeltatoista, ja seuraavana koululla esitetään jokin vieraan elokuvista tämän alustamana.

MICHAEL CHAPMAN

Erityisesti Martin Scorsesen kuvaajana ohjaajan pääteoksissa Taksikuski ja Kuin raivo härkä laakerinsa niittänyt 75-vuotias ammattilainen esiintyi torstaina pirteänä ja rentona viimeisen päälle täyteen pakkautuneessa salissa. Pitkän uran jälkeensä jättänyt, perusolemukseltaan mutkaton duunari on toiminut eläkeiässä myös opettajana, mutta ei itse luota filmikouluihin ammattitaidon kehittäjänä. Pitkään huippuluokan kameraoperaattorina toiminut Chapman on tallentanut mm. Kummisedän (Gordon Willisin alaisuudessa) ja Tappajahain. Operaattorin ammattia rakastanut Chapman otti kuvaajan meriitin ensimmäisen kerran Hal Ashbyn pienen budjetin elokuvassa Saattokeikka. Taksikuskia syvällisiä analyyseja muuten välttävä Chapman avasi kuulijoille hyvin kiintoisasti osoittamalla Paul Schraderin skenaarion perustuvan kansantarun variaatioon: pohjalta on löydettävissä modernisoitu ihmissusitarina. Tässä keskustelussa koettiin myös koko tämänvuotisen Sodiksen leuat loksauttavin hetki. Jos pitäisi keksiä viimeinen asia, minkä näissä pidoissa odottaa kankaalta näkevänsä, Michael Jacksonin musiikkivideo Bad olisi aika lähellä sitä. Scorsesen tilaustyönä ohjaama ja Chapmanin rahasta kuvaama tajunnanräjäyttäjä sai säestyksekseen kuvaajansa mielettömän hohotuksen, joka puolestaan sai salin repeämään: "Have you seen it? It's ludicrous!" Ei unohdeta Chapmanin kuvaustöistä myöskään Andrew Davisin hittiä Takaa-ajettu, joka on muiden meriittiensä ohella Tampereen kaupunginkirjaston historian lainatuin dvd. Chapman avasi myös tämänvuotisen kilpailun oudoimmasta aution saaren elokuvasta valitsemalla Abbott & Costello Meet Frankensteinin (sidekickeinaan Rio Bravo ja Viimeiseen hengenvetoon): "It's one of the all time great movies. It has the line: 'Dying is easy - comedy is difficult'. Which is true. Comedy is hellishly difficult". Niinpä, kuten von Baghkin totesi, on Chapman ollut kuvaamassa silmiinpistävän monia syvästi surullisia elokuvia.

ATOM EGOYAN

Ensi kuussa 51 vuotta täyttävä, armenialaiset sukujuuret omaava kanadalainen ohjaa ja kirjoittaa älyllisiä, kuulaita ja monitasoisia draamoja perhesuhteista, seksistä, väkivallasta, tragedioista ja totuuden suhteellisuudesta. Teatterista oppinsa hakeneen Egoyanin visuaalinen tyyli on usein säväyttävän omaperäistä, rikasta ja hillittyä, täynnä muodon uudelleen keksimistä. Silti hänen viimeinen maahantuontinsa Suomeen on jo kuuden vuoden takaa. Tarkkaan sanansa valitseva, tyynesti omasta työstään puhuva Egoyan näytti keskustelun aikana kolme itse valitsemaansa pätkää varhaisista töistään, jokainen niistä välittömästi innostava: Perhe joka hajosi, Gross Misconduct ja Kalenteri. Viimeksimainittua Egoyan ilmaisi pitävänsä itse ehkä parhaana työnään - Armeniassa kuvatun teoksen tekeminen maksoi 80 000 dollaria, ja se oli niin vakuuttava, että Venetsiassa toimittajat luulivat sitä dokumentiksi Egoyanin ja tämän vaimon (jotka näyttelivät pääosat) avioliiton hajoamisesta. Koska elokuvafestivaalit ovat eksistentiaalinen sarja valintoja, minulta jäi käyttämättä kaikki tilaisuudet Egoyanin elokuvien näkemiseen, mikä harmittaa syvästi. Keskustelussa vallitsi ajoittain hieman unelias tunnelma päävieraan räsikähtelemättömän persoonan vuoksi, mutta virtapiikiksi kohosi jutustelu Egoyanin oman, armenialaisen elokuvafestivaalin tiimoilta. Ohjaajan sanojen mukaan siellä ei ole lähellekään Sodankylää vastaavia projisointimahdollisuuksia, mutta spirittiä sitäkin enemmän. Von Baghin muotoilun mukaan Egoyan on ymmärtänyt seuraavan kaavan syvän totuudellisuuden: Elokuvafestivaalit = Kotivideoita ja Alkoholia. Aution saaren elokuvan valinta oli helppo: Jesus Christ Superstar.

SOULEYMANE CISSÉ

71-vuotiaan malilaisen elokuvat - ja melkein koko keskustelu - jäivät myös edellämainitun eksistentiaalisen maelströmin jalkoihin. Cissé on senegalilaisen Ousmane Sembenen ohella mantereensa merkittävin elokuvantekijä - tässä yhteydessä rajataan nyt pois Egypti, Tunisia ja Etelä-Afrikka. Silti hänen tuotantonsa käsittää vuodesta -73 lähtien vain seitsemän nimikettä. Niistä kuuluisin on vuoden -87 Yeelen, joka voitti Cannesissa tuomariston erikoispalkinnon. Tältä kommentaattorilta jäi keskustelu kuulematta viimeistä varttia lukuun ottamatta, sillä vaikka aamukeskustelut ovatkin Sodiksen ohittamattominta herkkua, kallistui vaaka tällä kertaa 102-vuotiaan portugalilaismestari Manoel de Oliveiran Strange Case of Angelican hyväksi. Ikäistään kymmenisen vuotta nuoremmalta vaikuttanut Cissé keskusteli kauniilla ranskalla mm. elokuvantekemisen loputtomista ongelmista kotimaassaan. Aution saaren elokuvaa hän ei osannut varsinaisesti valita, mutta päätyi tässä yhteydessä pari päivää aiemmin Sodankylässä nähtyyn Sepitkon ja Smirnovin The Beginning of an Unknown Eraan.

APITCHATPONG WEERASETHAKUL

Ei se niin vaikea nimi ole, kun sen on muutaman kerran eteensä kirjoittanut. Silti von Bagh ei lähtenyt edes yrittämään, mutta selvensi kuitenkin, että Apitchatpong on joistakin käsityksistä poiketen etunimi. Vasta nelikymppinen, ensin arkkitehtuuria, sitten myöhemmin visuaalisia taiteita Chicagossa opiskellut thaiohjaaja nousi maailmankuuluksi, kun Tim Burtonin johtama tuomaristo palkitsi Kultaisella palmulla yliaistillisia elementtejä sisältäneen Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Livesin. Samaan aikaan, kun Weerasethakul nouti palkintonsa, hänen kotimaansa oli kansannousun myllerryksissä, ja ohjaajan mielessä oli ennen muuta huoli hänen perheensä hyvinvoinnista. Keskustelu oli antoisa siinä missä muutkin, mutta festivaalin viimeisenä päivänä univelan ja ujohkon, vaikka selkeäsanaisen ohjaajan kohtaaminen teki tunnelmasta erityisen uneliaan. Välillä tuntui kuin olisi seurannut toimintaelokuvaa - hidastettuna. Ohjaajan vanhemmat olivat liberaaleja taiteilijoita kumpikin, mikä jo yksistään tuntui selittävän monta seikkaa. Voimakkaita vaikutteita amerikkalaisesta kokeellisesta elokuvasta saanut lahjakkuus on saavuttamastaan huomiosta huolimatta vasta uransa alkuvaiheissa. Hänen tyylinsä on hyvin naturalistista, paisuttelematonta ja kaunista, mutta usein siihen on sekoittunut erikoisia aineksia, kuten astraalisia olentoja ja omalaatuisia muotoratkaisuja: Blissfully Yoursissa alkutekstit pamahtavat kankaalle tunnussävelmän saattelemana noin 50 minuutin kohdalla, minkä jälkeen minulta menivät konseptit niin sekaisin, että jouduin lähtemään pois (univelalla oli myös osuutensa). Keskustelu oli tämänvuotisista lyhyin, ja sen päätteeksi Weerasethakul valitsi empimättä aution saaren elokuvakseen D. W. Griffithin lyhyen The Unchanging Sean vuodelta 1910.

Ken haluaa lisää perehtyä tämän vuoden aamukeskusteluihin, käyköön kehotuksestani Antti Alasen blogissa.

Maailman pohjoisin leffavisa/Sodankylä 2011

Torstai

1. Minä vuonna Elokuvateatteri Lapinsuu avasi ovensa tuolla nimellä?
- 1961
2. Kuka viime vuosikymmenellä aamukeskustelussa kuultu ohjaaja istuu tällä hetkellä vankilassa?
- Jafar Panahi
3. Xala vuodelta – 74 on senegalilaisen Ousmane Sembenen pääteoksia. Mitä sen nimi tarkoittaa?

- Väliaikaista impotenssia
4. Mikä urheilulaji on keskeisessä asemassa Alexei German jr:n elokuvassa Garpastum?

- Jalkapallo
5. Mitkä 3 sääntöä tulee jokaisen Mogwain omistajan pitää aina mielessään? (3 pt.)

- Älä altista auringonvalolle; älä syötä keskiyön jälkeen; älä kastele
6. Kuka supertähti esitti miespääosaa Hubert Cornfieldin tuntemattomaksi jääneessä Night Of The Following Dayssä?

- Marlon Brando
7. Mikä Carl Dreyerin klassikoista oli Kaj Munkin näytelmän filmatisointi?

- Sana
8. Ketkä ohjasivat 40-luvun amerikkalaisklassikot They Drive By Night ja They Live By Night? (2 pt.)

- Raoul Walsh, Nicholas Ray
9. Musaa: Elokuva ja kappaleen nimi? (2 pt., nr 2)

- Täällä Pohjantähden alla, Akselin ja Elinan häävalssi
10. Musaa: Esittäjä, miespääosan esittäjä? (2 pt.)

- Gene Pittney, Kirk Douglas (Town Without Pity)
---
11. Kuka seuraavista ei ole ollut Festivaalin vieraana? A) Jean-Luc Godard B) Jacques Demy C) Krzysztof Kieslowski D) Roger Corman
- A
12. Kuinka monta osaa on Peter von Baghin Sodankylä, ikuisesti -elokuvassa?
- 4
13. Montako minuuttia ehtii kulua, ennen kuin kuullaan ensimmäiset repliikit elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu?
 - 26 (+/-2 min.)
14. Mikä 80-luvun toimintaelokuva perustuu Akira Kurosawan käsikirjoitukseen, ja kuka Sodankylän vieras sen ohjasi? (2 pt.)

- Pakojuna, Andrei Konchalovski
15. Minkä maan historiaa tutkivat Miehet vailla toivoa, Punainen psalmi ja Agnus Dei?

- Unkarin
16. Millä välineellä Chaplin liikkuu tavaratalossa Nykyajassa?

- Rullaluistimilla
17. Mikä oli Marilyn Monroen syntymänimi?

- Norma Jean Mortenson
18. Minä vuonna Salli avasi Seita-baarin ovet?

- 1974, tammikuussa
19. Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)

- Stereo, David Cronenberg
20. Video: Elokuva, ohjaaja ja pääosa? (3 pt.)
– Hanussen, István Szabó, Brandauer

Arkistomateriaalin käytön säännöt - ja se visa

Sodankylä-sarja

Keskiviikko toi eräitä muutoksia alkuperäisiin suunnitelmiimme. Ensinnäkin kaksi telttalaisista muutti kylmän ja pääasiassa unettoman yön jälkeen koululle; toinen muuttajista vaihtoi samalla statuksensa siviilistä talkoolaiseksi. Tiettävästi muutama muukin sai pestin paikan päällä, sillä tämänvuotinen Sodis kärsi kymmenistä peruutuksista talkoovahvistuksessaan. Jos muisti ei petä (iso JOS), näihin pikapestattuihin kuului myös eräs MonroeCupin vakiojoukkueen Iguanan jäsen, joka löysi itsensä kuskaamasta ruokaa koululle. Peruutusten iso määrä ei kylläkään missään vaiheessa näkynyt festarijärjestelyissä.

Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmisto hakee vertaistaan lajissaan. Allekirjoittanut näki alusta loppuun asti 13 elokuvaa eikä yksikään niistä ollut huono. Kahdesta uloskävelystä eilinen Tamburine, drum johtui sekä tekstityksen puutteesta että suht vaatimattomasta tasosta ja se toinen silkasta väsymyksestä. Esimerkiksi keskiviikon huipensi mm. Led Zeppelinin ja Frank Zappan kanssa töitä tehneen musiikkidokumentaristi Tony Palmerin kadonneeksi luultu Bird on a Wire, kuvaus Leonard Cohenin vuoden -72 kiertueesta. Näytöksen alustanut Palmer kertoi elokuvan monimutkaisesta, 39-vuotisesta odysseiasta, jonka lopputulemana elokuva oli koottu yli 3 000 säilyneestä filminpätkästä näköjään moitteettomaksi kokonaisuudeksi. Hieno teos näytti Cohenin uudessa ja intiimissä valossa esiintyvänä taiteilijana - ja käsittämättömänä naistenmiehenä. Kauniimman sukupuolen viehättävimmät edustajat suorastaan heittäytyivät hiljaista karismaa sädehtivän trubaduurin jalkojen juureen. Palmerin kamera viihtyi laulavan Cohenin kasvojen lähellä, usein sivuprofiilissa, antaen musiikille runsaasti tilaa.

Bird on a Wire oli kiinnostava harvojen virheittensäkin kautta. Niistä merkittävin liittyy arkistomateriaalin käytön etiikkaan. Elokuvaan sisältyy jakso, jossa Cohenin tuon ajan laulujen poliittista sisältöä kuvitettiin aikakauden uutismateriaalista tehdyllä kollaasilla. Koettelevissa kuvissa nähtiin kuvia sodissa hiiltyneistä ruumiista, napalmissa palavista ihmisistä sekä kuuluisa kuva aasialaisesta vangista, joka kävelee vangitsijoidensa keskellä, kun yksi heistä äkkiä ampuu häntä ohimoon, niin että veri vuotaa kuin hanasta. Tässä kohden Palmer hairahtuu huonoon elokuvantekoon. Elokuvantekijä ei voi tällä tavalla kuoleman hetken näyttäen latistaa ihmiselämää historioineen, muistoineen, kokemuksineen ja perhe- ja ystäväverkostoineen osaksi kollaasia. Palmer unohtaa tämän ihmisen olevan yksilö ja tekee hänestä heikon symbolin. Näin tuo lyhyt hetki, nuo muutamat välkkyvät kuvat eivät enää välity sinä tragediana, mitä ne ovat. Se tragedia vaatisi pysähtymään, mitä Palmer ei muista tehdä.

Keskiviikkoon mahtui myös unohtumaton Ison Teltan näytös, jossa Federico Fellinin Roma teki lähtemättömän vaikutuksen upeasti restauroituna kopiona. Muutamasta laajasta episodista koostuva fresko kulkee Roomassa toisen maailmansodan ja nykyhetken - eli vuoden 1972 - välillä seilaillen. Kaunis ja teknisesti ensiluokkainen elokuvateos on pätevä kommentti siitä, mitä modernisoitumisen edetessä menetetään, mutta myöntää täytyy, että jokin Fellinin pidäkkeettömän vitaalissa tyylissä ei oikein sovi ruuansulatukselleni ja jättää minut pikemminkin rannalle tarkkailijan asemaan kuin ottaa osaksi matkaseuruetta.

Keksiviikkona alkoi myös tässä jaarittelevan työsarka festivaaleilla. Viime vuoden uutuutena Sodankylässä esiteltiin Pieni Teltta. Tänä vuonna avattiin upouusi Festivaaliklubi entisen K-kaupan tyhjiksi jääneissä tiloissa. Monroen puolitoistavuotias leffavisa on herättänyt mainetta jo Pirkanmaan ulkopuolellakin, jopa siinä määrin, että Sodankylän elokuvajuhlat otti yhteyttä. Niinpä meikäläinen laati nimenomaan Sodankylää silmällä pitäen Maailman pohjoisimman leffavisan, joka toimi Festivaaliklubin päivittäisen ohjelman avaajana ke-la. Samalla toimin Kari Väänäsen lämppärinä, sillä hän seurasi visaani Kinobingolla. Ehdin osallistua Vänän bingoon kerran ja haluan jättää Sodikselle raportin, että jos se saa ensi vuonna jatkoa, voisi siitä ottaa sisäänpääsymaksun: Vänän Kinobingo on vähintään yhtä viihdyttävä kuin mikä hyvänsä leffa. Mitä omaan leffavisaani tulee, sai se ystävällistä palautetta, mutta lienee turvallista väittää, että ei se ainakaan keskiviikkona ja torstaina ihan toiminut. Valtavan kokoinen Klubi tuntui joskus vähäväkisenä todella tyhjältä. Mutta hyvässä hengessä eteenpäin, sano. Ja yrittämisen puutteesta en ota kritiikkiä vastaan, olihan mukana jopa videonäytteitä. Tässä lopuksi keskiviikon visarunko vastauksineen:

Maailman pohjoisin leffavisa/Sodankylä 2011

Keskiviikko

1. Kuka Sodankylän vieras on saanut oman nimikkokadun Sodankylästä?
- Samuel Fuller
2. Minkälaisia elokuvia ovat Sodankylässä esitetty The Bubble, Hitchcockin Täydellinen murha ja Vahakabinetti?
- 3D
3. Kuka tai mikä antaa vuosittain Matti Pellonpää -palkinnon?
- Saarijärven elokuvakerho
4. Mikä on ohjaaja Robert Guediguianin useimpien elokuvien kotikaupunki?
- Marseille
5. Mikä sairaus yhdistää elokuvia Punainen ympyrä, Rio Bravo ja The Lost Weekend?
- Alkoholismi
6. Kenestä kertoo Wim Wendersin dokumentaarinen Lightning Over Water?
- Nicholas Raystä
7. Millä meriitillä Eva-Lisa Viljanen on kirjauttanut nimensä suomalaisen elokuvan historiaan?
- Hän oli 1. suomalainen naisohjaaja (Kalastusta Jäämerellä, -32)
8. Kenen ohjaajan ainoa pitkä näytelmäelokuva on Kreivi v:lta 1971 ja kuka esittää sen päähenkilöä? (2 pt.)
- Peter von Bagh; Pertti Ylermi Lindgren
9. Musaa: Esiintyjä ja mihin elokuvaan kappale liittyy? (2 pt.)
- Pepe Willberg; Grease
10. Musaa: Esittäjä, elokuva ja ohjaaja? (3 pt.)

– MM, Herrat pitävät vaaleaveriköistä, Howard Hawks
---
11. Kuka seuraavista ei ole ollut Festivaalin vieraana? A) Abbas Kiarostami B) Theo Angelopoulos C) Francis Ford Coppola D) Jonathan Demme
- B
12. Mikä oli 1. Sodankylän elokuvajuhlilla esitetty Kaurismäen ohjaus?
- Calamari Union TAI Rosso
13. Mitkä palkinnot seuraavat elokuvat voittivat viime kuussa Cannesin elokuvajuhlilla?

A) Melancholia B) Drive C) Olipa kerran Anatoliassa (3 pt.)
- A) Paras naisnäyttelijä B) Paras ohjaus C) Grand Prix
14. Ketkä Teatterikorkean opiskelijat perustivat yhtyeen Johan Lewis & Korjaa Bois? (6 pt.)
- Kari Sorvali, Kari Väänänen, Arto af Hällström, Matti Pellonpää, Kalle Pursiainen, Harri Hyttinen
15. Minä päivänä aurinko on viimeksi laskenut Sodankylässä?
- 30.5.
16. Mikä oli Satyajit Rayn esikoiselokuva?

- Tien laulu/Pather Panchali, 1955
17. Mistä juontuu sana ”leffa” suomen kieleen?

- Ruots. ”levande bilder”
18. Ääninäyte: Elokuva, ohjaaja, miesnäyttelijä? (3 pt.)

- Villi sydän, David Lynch, Nicholas Cage
19. Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)

- Sátántangó, Béla Tarr
20. Video: Elokuva ja pojan esittäjä? (2 pt.)
– Bagdadin varas, Sabu

Hämeen ja Nilimellan välillä

Sodankylä-sarja

Tällä viikolla FilmiLiekin aiheet pyörivät juuri päättyneen Midnight Sun Film Festivalin ympärillä. Eikä festivaali ole kaikilta vieläkään ohi: tänään ovat talkoolaisten parhautta edustavat vielä purkaneet esityspaikkoja ja siivonneet, ja kohta on alkamassa maailmanlopun karonkka jossain, missä vain hyttynen ihmistä tervehtii.

Alunperin oli tarkoitus, että Monroen blogijaosto raportoisi päivittäin paikan päältä blogiversumiin. Mutta kun viidessä päivässä on katsottava 13 elokuvaa, ehdittävä syödä, nukkua (liian vähän), sosialisoida ja haistella festariatmosfääriä, ei tehoton elokuvakerholainen yhtäkkiä löydäkään mistään aikaa - saati voimia - pitää päiväkirjaa. Hitto, saavutukseksi riittää, että Sodankylän karusellissa pystyy edes suurimman osan hereilläoloajastaan muodostamaan ymmärrettäviä kolmisanaisia lauseita. Niinpä tässä tarjotaan ei niinkään päiväkirjaa, vaan muistoja.

Tiistai. Taivaalta tippui vettä, kun lähdimme pohjoiseen, ja sitä samaa sai, kun etelään palasimme. Kello oli hieman viiden jälkeen aamulla, kun saimme charmikkaaseen maasto-Nissaniin pakattua kaikki matkustajat tavaroineen. Kolmen hengen Monroe-possea vahvisti pari kyytiläistä, joista "Tomi"* jäi pois vähän Jyväskylän jälkeen. Taukoineen 13-tuntinen matka sujui pääosin pirteän pulinan ja arveluttavan musiikin säestyksellä moottoriteitä pitkin. Näiden rivien kirjoittaja ei tavoilleen uskollisesti ollut ehtinyt ennen lähtöä nukkumaan, ja putki venähti lopulta 35 tunnin mittaiseksi. Koska liikkuvassa esineessähän ei voi saada unta.

Rovaniemellä jäimme syömään kiinalaiseen ravintolaan, ja sitten kävimme viime taipaleelle. Poroja näimme kerran, ja ne ilostuttivat meitä kovasti, semminkin kun onnistuimme olemaan ajamatta niiden päälle. Itse Sodankylässä porukkamme hajaantui kukin oman osansa mukaan: kaksi meistä oli näet mukana talkooporukassa, kaksi muuta vielä tässä vaiheessa siviilejä. Niinpä osa meistä kävi taloksi Kitisenrannan legendaariselle koululle staffimajoitukseen, kun taas toinen osa suuntasi puolentoista kilometrin päähän Nilimellan leirintäalueelle. Siellä on festarilaisen hyvä olla, kunhan varautuu hyttysiin ja kylmiin öihin; kuten myöhemmin kävi ilmi, tiistai ja keskiviikko olivat ainoat aurinkoiset festaripäivät.

Vielä matkasta väsyneenä lopetan tämänpäiväisen johdannon leikkamalla terävästi teltoilta seuraavan päivän iltaan, jolloin sain kosketuksen tämän vuoden ensimmäiseen leffakokemukseen. Kuten muistamme, on Sodankylässä neljä esityspaikkaa, kaikki sadan metrin säteellä: Koulu, sen pihalla Iso ja Pieni Teltta sekä vuonna 1948 rakennettu laadukas elokuvateatteri Lapinsuu. Ensimmäinen elokuva oli venäläinen Tambourine, drum, joka on mainitsemisen arvoinen, koska minuutin sisään kävi ilmi, että RUSCICO oli lähettänyt festareille vahingossa ranskaksi tekstitetyn kopion. Tämä aiheutti yleisössä ymmärrettävän joukkopaon, mutta periaatteen "kyllähän ranskaa pitää aina sen verran ymmärtää, että kärryillä pysyy" nojalla sisukas cinefiili sinnitteli vielä tunnin, kunnes joutui myöntämään, että elokuva itse ei ollut kovin hyvä. Harkiten tehty draama kirjastonhoitajan rakkauksista oli sympaattinen, mutta hiukan ohutverinen.

* nimeä ei muutettu

KUTSU: Tampere-Turku -leffavisa, osa 2!

Kaikille elokuvan ystäville,

tervetuloa erikoisleffavisaan lauantaina 28.5. kello 18 alkaen Ravintola 931:een. Tämä on jälkimmäinen osa kaupunkien välisestä kutsuvisaparista. Ensimmäinen osa oli Turussa eilen illalla, jossa Monroe kävi delegaatioimassa (tunnelmista jäljempänä). Lauantaiksi odotamme vastaavasti kivenkovia visavieraita Turusta - ja jos viidakkorummun kumina kiirii, ehkä muistakin kaupungeista.

Lauantain visa noudattelee jo tutuksi käynyttä formaattiamme, mutta on hieman tavallista pidempi. Palkinnot majailevat menestyneiden pöydillä kahdeksan maissa. Tämä tiedoksi Turusta saapuville: visa täällä päässä on selvästi helpompi, vastauslomakkeita ei ole ja se on jaettu neljään tai viiteen osaan, joiden välissä käymme hakemassa kierroksen vastaukset pois. Visaan saa tuntumaa täällä FilmiLiekissä, jonne on tallennettu aikaisemmat visat kysymyksineen ja vastauksineen.

Vielä kerran, tervetuloa. Seuraavaksi tuliaisia Aurajoen rannalta.

- - -

Saapuessamme viiden maissa jyhkeän Tuomiokirkon hallitsema kaupunki pani todella parastaan. Pilvet puhkaisseen auringon säteissä juuri lakanneen sateen kuultamat lehdet koivuissa ja tammissa huokuivat liki tyvenessä ilmassa samaa keväistä rauhaa kuin hiljaa virtaava kuuluisa joki niiden lehvästöjen varjoissa. Osa Monroen viiden hengen lähetystöstä lähti tämän innoittamana vaeltelemaan Tuomaansillan suuntaan, kun taas nälkäisempi osa kävi tyydyttämään vatsaansa. Kokoonnuimme visapaikalle Bar Bristoliin - aivan kivenheitto Tuomiokirkolta - kahdessa osassa lautastentyhjentäjien vallatessa looshin kaksikymmentä yli kuusi ja vaeltelijoiden palatessa harhailuiltaan varttia vaille seitsemän. Ravintohuoneisto täyttyi pikkuhiljaa mukavasti, ja osanotto nousi lopulta kymmeneen joukkueeseen, joukkueiden koon vaihdellessa kahden ja seitsemän välillä. Erityisen mukavaa oli päästä vaihtamaan sananen tuttujen cinefiilien Jyrkin ja Jurin kanssa. Illan päättyessä Jyrkin joukko oli selvinnyt (varsin ylivoimaiseksi) voittajaksi ja Jurin poppoo valloitti kolmannen sijan.

Monroen hieman nolo osa oli päätyä vasta viidennelle sijalle, tosin vain kahden pisteen päässä palkinnoista. Turkulaisten tietotaso saakin nostamaan hattua korkealle ilmaan ja tervehdimme heitä katseet yläviistoon suunnattuina. Bristolin visa, Elävä Kuva?, tuskin olisi voinut erota MonroeCupistamme useammassa suhteessa.

Tätä heijasteli illan kulkukin. Käyntiinpääsyongelmien vuoksi visa alkoi varsinaisesti vasta puoli kahdeksan. Viimeiset vastaukset toimitettiin järjestäjille kymmeneltä. Vastausten tarkistaminen (joukkueet tarkistivat sattumanvaraisesti toistensa vastaukset), oikeiden vastausten repostelu ja palkintojen jako otti vielä puolitoista tuntia. Kaikkiaan visa vei illasta siis neljä ja puoli tuntia. Meille kyllä vakuutettiin jäljestä päin, että tavallisesti visa rauhoittuu jälkipuintia varten kymmenen tienoilla, joten ilta oli siten useammassakin suhteessa poikkeuksellinen.

Elävä Kuva? -visa jakautui kahteen selkeästi erotettuun osaan ja vastaukset annettiin viisisivuiselle lomakkeelle, jonka viimeinen sivu käsitti still-kuva-osion. Kaikkiaan kysymyksiä oli 71 kappaletta. Illan ensimmäinen osa koostui perinteisistä triviakysymyksistä, kun taas tauon jälkeen seurasi ääni- ja videonäytteitä. Kysymysten vaikeustaso oli huomattavan korkea kautta linjan ja järjestäjät tuntuivat kiusaantuneilta, jos joukkoon oli livahtanut heidän mielestään helppoja kysymyksiä. Jäljempänä on muutamia esimerkkejä, jotka on valittu niistä lukuisista kysymyksistä, joihin emme saaneet taiottua oikeaa vastausta. On luonnollista, että visan painopiste oli kotimaisessa elokuvassa (erityinen Akilleen kantapäämme), sillä eilinen oli kerran kuussa järjestettävän visan ensimmäinen sitten Suomalaisen elokuvan festivaalin päättymisen.

Tämä kaikki oli piskuiselle vieraspossellemme mieltä kiihottavaa erilaisuudessaan. Erityisen ilahduttava oli videonäyteosuus, joka oli toimivasti järjestetty ja näytteiltään suurimmaksi osaksi osaavasti valittu. Kollektiivista kunnioitusta herätti visan kunnianhimoinen muoto ja laajuus; selvästikin Turun visakentällä on vahva perinne ja vallalla kilpailu siitä, kuka laatii parhaat visat, ja internetissä käytettyjen taustatyötuntien määrää voi vain arvailla. Taustalla vaikuttavana tekijänä on varmasti myös se, että visa järjestetään vain kerran kuussa. Ja ilman muuta leffavisan henkeen vaikuttaa mahdollisuus opiskella elokuvaa yliopistossa, mikä vaihtoehto meiltä puuttuu. On myös helppo olettaa, että visan parhaat joukkueet ovat vaatineet aina vain vaikeampia kysymyksiä, seurauksin. Näin ensikertalaisesta visa tuntui ottavan itsensä melko vakavasti. Tiettyä pedanttisuutta, jossa oli häivähdys verenhimoisuutta, havaitsimme pisteidenlaskukäytännöissä, joissa neliosainen vastaus oli pisteen arvoinen ja puolikkaaseen pisteeseen saatettiin vaatia kolme oikein neljästä. Esimerkiksi kysymyksessä, jossa udeltiin Chaplinin neljää vaimoa, saimme oikein kolme, mikä toi koriimme puolikkaan pisteen.

Ekskursio herätti mieleen jo aikaisemmin aina toisinaan meitä kiusanneen kysymyksen pubivisan aidosta luonteesta. Ovatko pubivisat Trivial Pursuitin henkisiä serkkuja vai yliopistotenttien korvikkeita tai peräti jatkeita? Mihin raja on vedettävä? Onko se vedettävä? Ehkäpä asian ratkaisee se, päättääkö muovata illan viihdykkeeksi tarkoitetun visan asiantuntijoiden keskinäiseksi koetinkiveksi vai laatiiko sen mieluummin harrastelijoiden mielenvirkistykseksi ja - parhaimmassa tapauksessa - hauskuuttamiseksi. Uskoakseni ero on joka tapauksessa mahdollista tehdä.

Lopuksi joitakin mallikysymyksiä eilisen kotiintuomisina. Vastaukset löytyvät viimeisestä kappaleesta. Elävä Kuva? oli jaettu tiettyihin teemallisiin kategorioihin.

1. Suomalainen elokuva
a) Mitkä olivat vuonna 1919 perustetun Suomi-Filmi Oy:n ensimmäinen ja viimeinen elokuva?
b) Kuka oli yhtiön pitkäaikaisin toimitusjohtaja?
4. Dimitri Tiomkin
b) Mistä elokuvista D.T. voitti uransa 4 Oscaria?
c) Mitä kahta elokuvaa D.T. oli tuottamassa?
5. Vangit ja vankilat
a) Mitkä olivat Suuren pakoretken kolmen tunnelin nimet?
6. Martin ja Charlie Sheen
b) Mistä elokuvasta Martin Sheen oli Golden Globe -ehdokkaana vuonna -69?
c) Minkä niminen on Martin Sheenin ainoa elokuvaohjaus?
7. Rap-artistit elokuvissa
c) Mistä vuoden 2002 elokuvasta Common ja Erykah Badu voittivat Black Reel -palkinnon laulullaan Love Of My Life; siinä esiintyivät Queen Latifah ja Mos Def; eikä sitä ole tuotu dvd:lläkään Suomeen; mutta se on kyllä näytetty Ruotsin televisiossa?

Vastaukset:
1. a) Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus (1920, 14 min., kadonnut), Tulitikkuja lainaamassa (1980)

    b) Risto Orko (1945-76)
4. b) Sheriffi (2), Paluuta ei ole, Vanhus ja meri c) Mackennan kulta, Tsaikovski - unohtumattomia säveliä
5. a) Tom, Dick ja Harry
6. b) The Subject Was Roses c) Cadence
7. c) Brown Sugar

Lahden Kultakuume

Monroen päiväkirjasta, sivu 13

Joka vuosi, kun talvi sammuu ja leivoset leikkiä lyö, kaivaudumme koloistamme, venyttelemme ja teemme pienen retken ulkomaailmaan. Jotta ymmärtäisimme toistemme murahtelevia äännähdyksiä, kutsumme näitä matkojamme ekskursioiksi. Tänä vuonna joku joukostamme sai poikkeuksellisen innoittuneen ajatuksen lähteä joukolla LAHTEEN, missä oli valtava mahdollisuus nähdä Charlie Chaplinin Kultakuume restauroidussa asussaan elävän orkesterin säestämänä.

Ehdotuksesta seurasi kaikenlaista, minkä lopputuloksena saimme havaita olevamme toukokuun viimeisenä perjantaina matkalla Lahteen - tai tarkemmin sanottuna Toijalaan, missä kohtasimme puheenjohtajamme kera asuntoauton, joka sai luvan toimia kuljetusvälineenämme loput retkestä. Iloisen seurueemme nukuttua suurimman osan matkasta, saavuimme iltapäivästä kaupunkiin, joka on rakennettu lahdenpoukamaan, lätäkön viereen, joka on nimetty Vesijärveksi. Voi mielikuvituksen lentoa.

Pääohjelmalle puitteet tarjonnut Sibelius-talo on kumminkin viehättävä ja tunnelmallinen paikka. "Ennen elokuvaa..." sai Chaplinin mestariteos vielä arvoisensa pohjustuksen Peter von Baghilta, joka jälleen kerran onnistui viemään kuulijansa elokuvan sisään. Erityisesti kiinnitti alustuksessa huomiota selvitys Chaplinin poikkeuksellisista työmetodeista, Kultakuume osana Chaplinin puolen vuosisadan aikana luomasta kokonaistaideteoksesta ja aiheen ajankohtaisuudesta.

Chaplinin tapa ottaa uusintaotoksia oli tuohon maailman aikaan vielä harvinainen. Chaplin hioi kohtausten rakennetta tinkimättömyydellä, joka on jäänyt lähes ylittämättömäksi: kuvaukset kestivät säännön mukaisesti toista vuotta - Kaupungin valojen tuotanto käsitti 179 kuvauspäivää ja Sirkuksen ensimmäisen ja viimeisen otoksen välillä vierähti kaksi vuotta. Ei ole ihme, että hänen elokuvansa vaikuttavat tänä päivänä tuoreemmilta ja yhtenäisemmin rakennetuilta kuin monien muiden ajan mestareiden maineikkaimmatkaan teokset. Chaplinin yhdeksän pitkää elokuvaa muodostavat yhdessä vertaistaan hakevan panoraaman 20. vuosisadan ihmisestä. Niissä kommentoidaan komedian keinoin muun muassa keinottelun ruokkimaa ahneutta, lama-ajan vaikutuksia ja teknistymistä tässä ja nyt. Von Bagh muistutti lisäksi Kultakuumeen eräästä aspektista historialliseen perspektiiviin nähden: suuri Klondyken kultaryntäys oli tapahtunut 1898 eli vain neljännesvuosisata ennen elokuvan valmistumista. Kyse ei ollut muinaishistorian rekonstuoinnista.



Vaikka reissullemme mahtui monenlaista hauskaa mölkystä Vääksyn kanavaan, oli näytös Sibelius-talossa kohokohta jokseenkin itse oikeutetusti. Kultakuume - joka säestettiin akustisesti kadehdittavissa oloissa Timothy Brockin inspiroituneena sovituksena - säilyy loisteliaana elokuvana. Siinä ei ole kuolleita kohtia eikä merkityksettömiä kuvia. Vaikka se on komedia, se ei sievistele rajuja olosuhteita eikä varsinkaan ihmisten suhtautumista toisiaan kohtaan. Kultakuume on näytelmä, joka tyylittelyn kautta vaikuttaa uskottavammalta, dokumentaarisemmalta selonteolta vaurauden tavoittelun inhimillisyyttä syövyttävistä puolista kuin 99 % muista teeman ympärille kudotuista elokuvista. Tätä katselijaa hätkähdytti tällä kerralla etenkin Chaplinin dramaturginen taituruus: Kultakuumeessa on kohtaus, jossa Kulkuri, Lone Prospector, hankkii itselleen ilmaisen aamiaisen teeskentelemällä jäätynyttä; seuraavassa kohtauksessa vain paria hetkeä myöhemmin Kulkuri on kirjaimellisesti liekeissä viihdyttäessään naisvierasta, johon on tulisesti rakastunut. Näin inhimillisen kokemuksen kaksi ääripäätä sidotaan parin minuutin sisään ja niille löydetään konkreettinen symboliikka, täysin luontevasti. Kultakuume on täynnä tällaisia oivalluksia. Ja, kuten Chaplinilla aina, tanssia. Niin ihmisten kuin sämpylöidenkin.