Pieni joukko monroelaisia tuli viime perjantaina osallistuneeksi upeaan elokuvatapahtumaan, joka osoittautui erääksi kuluvan vuoden huippukohdista.
Kerhoamme puheenjohtajankin ominaisuudessa luotsannut Ville Pisto on toiminut pari kesää kotiseudullaan Vuolenkoskella aikaansaapana puuhamiehenä järjestäen kyläläisille nähtävää ja koettavaa. Vuosi sitten järjestetty ulkoilmaesitys oheisohjelmineen Koskenkylän laulusta (1947), jota on kuvattu paikkakunnalla, kokosi peräti kuudettasataa ihmislasta Kymijoen rannalle. Saavutus on aika hyvä, ottaen huomioon, että Vuolenkoskella asustaa noin neljä ja puoli sataa henkilöä.
Tänä vuonna tapahtuma sai komeaa jatkoa Teuvo Tulion Laulu tulipunaisesta kukasta -melodraamasta.
Johannes Linnankosken romaanin kolmas - ensimmäinen suomalainen - filmatisointi taltioi sekin Vuolenkoskea: Tulio toi kylälle 12 kameraa, joilla tukkilaisdraaman koskenlaskukohtaukset purkitettiin. Elokuva saapui ensi-iltaan vuonna 1938, joten Vuolenkoskelle ei ollut saatu tekijöitä paikalle, mutta auringonlaskua odotellessa kuultiin kyllä monenmoista vierasta. Heistä osa oli kyläläisiä, jotka muistelivat värikkäästi 50-luvun kultakauden koskenlaskukisoja monituhatpäisine yleisöineen. Kuultiin myös Tampereen (!) omia likkoja, Heinosen sisaruksia, jotka olivat noissa kisoissa muodostaneet melkoisen erikoisuuden.
Huippuvieraaksi oli saatu Tulion kanssa Sensuelassa työskennellyt Mauritz Åkerman eli elokuvan Lappiin lentokoneellaan haaksirikon tekevä natsiupseeri Hans Müller. Hän todisti Tulion määrätietoisuudesta ohjaajana, joka tiesi hyvin, mitä halusi. Ville oli ennakolta haastatellut myös Matti Kassilaa, jolla oli yhtäaikainen onni sekä epäonni tehdä uransa alkuvaiheessa yhteistyötä tuottajan roolissa esiintyneen Tulion kanssa - joka huijasi oppipoikaa raha-asioissa mennen tullen. Mutta "oppirahat on maksettava", tokaisi Kassila.
Vuolenkosken elokuvailta ei muutenkaan ollut ihan mikä tahansa leffailta multipleksissä. Valkokankaan virkaa toimitti lastu- tai vanerilevystä rakennettu suuri seinä, jonka taakse Kymi jäi laiskasti virtailemaan. Kylän martat oli saatu pitämään huolta noin kolmen ja puolen sadan ihmisen kahvin- ja naposteltavan tarpeesta. Ja entäs katsomo sitten! Se, se oli rakennettu tietysti heinäpaaleista! Kyläläisiltä kerätyillä matoilla peiteltyinä ne tuntuivat istumalihasten alla hyvin mukavilta ja lämpöisiltä: miellyttävää sikälikin, kun ilmanlämpö laski alle kymmeneen asteeseen. Musiikkikin lämmitti jos ei muuta, niin mieltä, ennen elokuvaa. Paikallisten musikanttien lisäksi tunnelmaa loi hyvin valittu levymusiikki. Kiitos vain, Lentävä kalakukko on jumittanut päässä tähän päivään asti.
Me valitsimme katselupaikaksemme "parven", paalit jyrkän penkereen päällä, josta avautui paras näköala joen hallitsemaan maisemaan. Oikealla puolella kuvaan tunki pätkä koivunoksaa, mutta tässä tapauksessa se pikemminkin rikasti ornamenttina kuvaa. Joka kuva muuten oli (Pirkanmaan elokuvakeskukselta lainatulla) videotykillä heijastettuna odotukset ylittävän hyvä. Käsitykset vahvistuivat siitä, että mitä etäämmältä digikuvaa katsoo, sen paremmalta se näyttää.
Kun sitten puoli kymmenen tienoilla alkoi tienoolla olla tarpeeksi hämärää ja lopulta pilkkopimeää, valtasi tajunnat Tulio. Mahtava ympäristö varasti oikeutetusti osan huomiosta etenkin pilvettömässä illassa sanoinkuvaamattomaksi freskoksi maalautuneen tähtitaivaan kirkastuttua. Ja kenties Tulio ei ole elokuvantekijänä ihan täydellisimmässä synkassa oman makuni kanssa, vaikka kaikkia luokituksia kaihtava Sensuela onkin kaikkien aikojen paras kotimainen elokuva, mutta kyllähän Linnankoski-käännöksessä on tenhoa. Tulion tekninen taituruus on ilmiselvää ja tuottaa kerrontaa, joka pitää pihdeissään kertomuksessa mehiläisestä, joka kiiruhtelee nuoruuden hybriksessään kukasta kukkaan. Kunnes vastaan tulee "nainen, jota ei voi saada mielestään". Tuliolainen erotiikkakin alkaa olla vahvamahlaista.
Parasta teoksessa taitavat olla teräksisesti toteutetut koskenlaskujaksot, joissa riittää virtaa. Väkevällä silmällä kuvattua leffaa tämä on muutenkin, erityisen vaikuttavia ovat alakulmaotokset, joissa ihmiset piirtyvät pilvitaivaan eteen. Loppupuolen osalta voi ohuesti harmitella viimeistä näytöstä, jossa hurjan pojan menneisyys palaa pitämään moraalisaarnan, jonka kesto meinaa valjastaa menoa. Pikku juttu, elokuvan päätyttyä fiilis joen varrella tähtien alla oli lähinnä huumaantunut.
KILLE OKSANEN
Laulu tulipunaisesta kukasta pumppaa suurella sydämellä, ja sen sydämen nimi on Kaarlo "Kille" Oksanen. Hän luo päähenkilö Koskelan Olavista pistämättömän muotokuvan, jossa rehvakkuus naittuu suureen tunteellisuuteen parhaassa tuliolaisessa hengessä. Oksasen Olavia samaan aikaan rakastaa ja vihaa tienoiden sekä kovimpana tukkijätkänä että naistenkaatajana. Oksanen saa tyttösiä liehitellessään kasvonsa taipumaan näätämäiseen muotoon, silmien intensiivisen poltteen palessa ihoon. Suurista lahjoistaan huolimatta "Killen" kohtalona ei ollut nousta taunopalojen, joelrinteiden ja lassepöystien rinnalle yhdeksi Suomi-filmin suurista. Tästä Villelle todisti pitkän ja vaikuttavan uran äänittäjänä monissa Tulionkin ohjauksissa tehnyt Ensio Lumes, nyt 94 v.
Lumes oli Karjalan kannaksella lokakuun 14:nä vuonna 1941 yhtenä komppaniastaan, kun katse oli tavannut tutun figuurin erään kallion laella. Lumes pyysi lupaa päästä katsomaan lähempää, ja kohtasi kuin kohtasikin Tulion kautta tuntemansa Killen kalliolla. Kuulumiset vaihdettiin vanhan tuttavuuden hengessä, kunnes oli aika palata ns. ruotuun. Venäläishyökkäys alkoi paluumatkalla oman ryhmän luokse. Kranaatit viuhuivat turvallisen etäältä, kunnes äkkiä yksi osui lähelle. Lumes tietysti käännähti katsomaan taakseen, ja sai todeta kranaatin tehneen selvää juuri siitä kalliokivestä, jolle oli ystävänsä jättänyt. Niin päättyi 32-vuotiaana sotaan tie, joka olisi lahjoista päätellen voinut viedä Suomen valkokankaiden suurimpien legendojen joukkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti