Kalevalieninpäivä

Monroen päiväkirja, sivu 24: arvio/raportti 28.2.2015 Bio Rexissä järjestetystä Alien-trilogian 70-millisestä erikoisnäytöksestä

ALIEN-elokuvat paremmuusjärjestyksessä

1. Alien
2. Alien 3
3. Aliens
(4-1000. - )
(1001. Alien: Resurrection)



Liput on olleet taskussa kuukauden päivät, mutta olen silti myöhästyä paikalta. Ei väliä, vapaa penkki löytyy helposti kaverin vierestä ja loppuunmyyty näytös alkaa muutenkin kymmenen minuuttia myöhässä. Tänään ei ole "konareiden" päivä: Alien lähtee liikkeelle ilman ääniä, hyppää tuntia myöhemmin pois rullilta ja vikaa korjataan kymmenisen minuuttia; Aliens myöhästyy heti alkuun kymmenen minuuttia ja kun se sitten saadaan kankaalle, on kuva väärin päin; ja Alien 3:sta katoavat kesken kaiken äänet, mikä aiheuttaa sekin ylimääräisen väliajan. Katsomoon asti voi kuulla äänen, joka syntyy, kun konehuoneessa hakataan päätä seinään. Sinänsä kopioiden kunnossa ei ole valittamista. Kaikki ovat priimaa, jopa 35-millinen Alien. Kahdessa ensimmäisessä on ruotsinkieliset tekstitykset; kolmannessa on suomenkieliset, mutta erikoisesti ne eivät aina täsmää kuvan kanssa.

Alien-sarjan neljä elokuvaa ohjanneet tulevat neljästä eri maasta. Ilmestymisjärjestyksessä ohjaajat ovat britti, kanadalainen, yhdysvaltalainen ja ranskalainen. Jokainen on kerännyt mainetta visuaalisena visionäärinä, ja "suuren suunnitelman" mukaisesti jokainen tavallaan kertoo oman versionsa samasta aiheesta. Tämän vuoksi sarjan kaikki elokuvat ovat hyvin erilaisia, ja tämän vuoksi sarja on väistämättä epätasainen. Toisaalta, valinnanvaraa oman suosikkinsa löytämiseen löytyy - kunhan se löytyy ensimmäisten kolmen joukosta. Neljännestä ei puhuta sivistyneessä seurassa.

Syyt, miksi ensimmäinen on niin kirkkaasti sarjan paras:

Ridley Scottin ohjaama Alien - kahdeksas matkustaja (1979) on edelleen todella hieno elokuva. Kaikista trilogian teoksista se kertoo eniten kuvilla. Dialogia on säästeliäästi, senkin liikkuessa yleensä asiatasolla. Avaruusalukseen sijoittuva ahtaan paikan kammon kuvaus Alien on myös ko. trilogian elokuvista ainoa, johon sopii alkuperäinen idea siitä, että "avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi". Ne kaksi muuta sijoittuvat vähemmän jännittävästi planeetan pinnalle.

Alienin dramaturgia on jatko-osiin nähden aivan ylivoimainen. Yhä on kiehtovaa seurata, kuinka ensi-illan aikaan melko tuntemattoman ensemblen (josta puolet on nykyään Oscar-ehdokkaita) joukosta pikku hiljaa kaivetaan sankariksi Ellen Ripley: ensi-iltakatsojilla oli varmasti täysi syy pukea sankarin viittaa aluksen kapteenia esittävän Tom Skerrittin päälle, mutta Alien tekee Psykot ja tappaa "pomon" noin puolessavälissä.

 

Teemoiltaan Alien on jatko-osiin verrattuna ihan omassa sarjassaan. Avaruusalus Nostromo (nimetty meritarinoiden mestarin, Joseph Conradin romaanin mukaan) on helppo nähdä ihmisen alitajuntana, josta kumpuavat pahimmat kuviteltavissa olevat pelot. Samalla Alien on sekä metaforinen kulkutaudin kuvaus että biologinen tutkielma loiseläimestä. Ihminenhän on hysteerisen hygieeninen olento ja pelkää kaikkea vierasta ja tunkeutuvaa. Alien on yksi aiheen hienoimpia syväluotauksia. (Lopussa toteutetaan kirjaimellisesti ajatusta "tappakaa se, tappakaa se tulella!")

On suuri houkutus antaa kiitos Alienin poikkeuksellisen rikkaasta älyllisestä sisällöstä Alejandro Jodorowskylle. Juuri ennen Alienia sekä H.R. Giger että käsikirjoittaja Dan O'Bannon olivat työskennelleet vuosia Jodorowskyn mistiin menneen Dyyni-projektin parissa, ja filosofisesti suuntautuneen ohjaajagurun kanssa käydyt keskustelut epäilemättä ovat vaikuttaneet Alienin ajatuksiin. Tästäkin huolimatta Alienia on pidettävä Ridley Scottin elokuvana.

Scott tuo kuria sekä skenaarioon että näyttelijätyöhön. Kukaan ei pääse vetämään yli - itse asiassa yksi Alienin pikkuvirheistä on Tom Skerrittin vähän aneeminen suoritus. Kuvakerronnallaan Alien yksinkertaisesti herättää ihailua. Scott ei panosta väreihin, vaan varjoihin, kuten oikein onkin kun möyritään alitajunnassa ja painajaisissa. Leikkaukseltaan ja kuviensa rohkeudeltaan Alien on ollut vuosia edellä aikaansa. Mitä muuten tulee Nostromon sisätilojen kuvaukseen ja sarjamurhaajateeman käsittelyyn, ei niiden taustalla voi olla ajattelematta kahtakin John Carpenterin elokuvaa: Dark Staria (1974) ja Halloweenia (1978). Alienin ja Prometheuksen (2012) välillä taasen ei voi havaita juuri mitään tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Miten muuten alien kasvaa John Hurtista kuoriuduttuaan kaniininkokoisesta ihmistä isommaksi? Sillä ei ole siinä välissä mitään ravintoa. Hmm...



Kiinnostavasti, vaikka Aliens (1986) on seitsemän vuotta edeltäjäänsä nuorempi, on se kärsinyt ajan kuluttavasta hampaasta paljon enemmän. Aliens saattaa ensimmäisellä katsomiskerralla olla silkkaa vauhdin huumaa, mutta muutaman kerran sen nähneenä ei sitä kyllä millään mittareilla voi kovin hyvänä elokuvana pitää. James Cameronin tyhmistetty, yleisöä kosiskeleva variaatio teemasta on paljon konventionaalisempi hänen muuttaessaan klaustrofobisen minimalismin spektaakkelimaiseksi toimintaelokuvaksi. Samalla psykologinen hienojakoisuus vesittyy kömpelöksi keittiöpsykologiaksi. Pääteemana ovat äidinvaistot, joita Sigourney Weaver onneksi väkevästi tulkitsee. Dialogia on puolet enemmän, ja se jää yleensä kakkoseksi George Lucasillekin. Erityisen kiusallisia ovat sotilaiden puheosuudet, jotka hädin tuskin kelpaisivat edes Top Guniin. Roolitus häviää muutenkin ykkösosalle.

Vaikka Aliensin rytmi toimii (niin kuin Cameronilla yleensäkin), jäi tällä kertaa hämmästelemään visuaalisen toteutuksen latteutta. Kuvarajaukset ovat Alieniin verrattuna monta luokkaa latteampia ja jäykempiä. Puolet ajasta joutuu tuijottamaan joko siniseksi tai punaiseksi filtteröityä kuvaa ja toisessa puolikkaassa ei ole oikein mitään värejä. Se käy monotoniseksi. Lisäksi aikanaan massiiviset lavasteet alkavat vuonna 2015 näyttää kiusallisen selvästi studiorakenteilta, puhumattakaan kömpelöistä taustaprojisoinneista. Vähän sitä hämmästelee, miten Aliens on kohonnut niin "kovaksi jutuksi", kun työn laatu ei niin sitten millään edusta edes parasta Cameronia. Tämän jälkeenhän Cameron teki yhtä huonon Abyssin, kunnes löysi takaisin ruotuun Terminator 2:lla. Jos Alien oli B-tuotanto A-luokan toteutuksella, on Aliens A-tuotanto B-luokan toteutuksella.

Parasta Aliensissa on sen viimeinen puoli tuntia, jossa mennään kohti esiosaa. Rasittavat sotilaat on saatu tapettua pois tieltä ja jäljellä ovat enää Sigourney Weaverin kasvot ja keho vastaan äiti-Alien. Näihin loppujaksoihin syntyy ihan uutta kiihkeyttä ja veren makua. Äänetkin olivat ainakin tarpeeksi lujalla. Korvat soivat vieläkin.



Niinpä niin. Lopulta kyseenalaisena pidetty Alien 3 (1992) menee kalkkiviivoilla ohi suitsutetusta edeltäjästään. David Fincherin esikoinen on kankaalla ja telkkarissa kaksi eri elokuvaa. Sekasotkuhan se on, mutta Aliensiin nähden ainakin visuaalisesti jännittävämpi. Innoitusta on haettu ennen muuta eurosarjakuvan rumista tulevaisuusdystopioista. Kolmososa palaa myös ykkösosan ambienssiltaan brittiläisiin fiiliksiin. Suuri osa ensemblestä on brittejä, mikä nyt vaan korostaa elokuvan tarkoituksellista "rumuutta" verrattuna edellisosan sliipattuihin Hollywood-näyttelijöihin.

Keskusteema on tällä kertaa seksi. Tarpeettomankin kyynisessä tarinassahan Ripley löytää itsensä vankilaplaneetalta murhaajien ja seksuaalirikollisten keskeltä ja ihastuu paikan lääkäriin, jota Charles Dance sympaattisesti esittää. Samalla Ripleylle selviää, että hellittämätön alien-vainolainen on symbolisesti ottaen raiskannut hänet ja Ripley kantaa nyt "toukkaa" sisällään.

Alien 3 on elokuvallisesti yllättävän tiukka, vaikka tuotannon ongelmat paistavatkin läpi. Se on epätasainen ja puolitiehen jätetty, mutta silti joka suhteessa edeltäjäänsä kiinnostavampi ja vireämpi. Visuaalisesti huomaa Fincherin jo tässä hiovan määrättyyn alakulmaan perustuvaa tyyliään. Pääväri on ruskea, mikä käy vähän yksitoikkoiseksi, mutta on sekin parempi kuin kasarisininen. Splatterissä ei säästellä, ruumiinpalat roiskuvat seinille. Vankilaelokuvagenressä Alien 3 ei ehkä kohtalokkaasti tuo kuvaan mitään mullistavaa, kun väläytelty uskontomotiivikin jää lopulta seinäkoristeeksi sisälmysten viereen. Lopun käytäväjuoksu on omalla mielenkiintoisella tavallaan sekava ja pistää miettimään, mitä tappeluja kulisseissa on käyty. Alkuperäisen klassikon klaustrofobisuutta Fincher kunnioittaa pätevästi.

Ennen muuta Alien 3 on jälleen kerran Weaverin näytöstä. Hänessä on kiihkeyttä ja vimmaa, mitä ilman jokainen sarjan elokuvista olisi enemmän tai vähemmän rampa. Vähemmän stimuloivatkin jatko-osat jaksaa katsoa läpi samastuttavan päähenkilön tähden. Jos Alieneita ajattelee Ellen Ripleyn saagana, jotain jää kyllä hampaankoloon. Kokonaisuus alkaa näyttäytyä "via dolorosa"-aiheena, mutta näin vahvan naishahmon ollessa kyseessä olisi mieluummin seurannut aitoa selviytymiskertomusta. "Ison tarinanhan" voi nähdä esimerkiksi ihmisen kaatumisena sairauden tai mielisairauden nujertamana, mikä ei ole kirjaimellisesti rohkaiseva sanoma.

Kolmen Alienin putki kävi kyllä lähes työstä. Varsinkin loppuunmyydyissä näytöksissä (vähemmän yllättävästi Alien 3 ei ollut edes puolillaan), joissa omasta rauhasta joutuu väistämättä tinkimään. Tämän jälkeen - paastoamistaktiikalla toteutettuna - keskiyön pitsa mexicano kyllä maistui.

Seuraavaksi Bio Rexin 70-millisten sarjassa Tatin Playtime? Pliis?

Vuolenkosken tähtiyö

Monroen päiväkirjasta, sivu 23

Pieni joukko monroelaisia tuli viime perjantaina osallistuneeksi upeaan elokuvatapahtumaan, joka osoittautui erääksi kuluvan vuoden huippukohdista.

Kerhoamme puheenjohtajankin ominaisuudessa luotsannut Ville Pisto on toiminut pari kesää kotiseudullaan Vuolenkoskella aikaansaapana puuhamiehenä järjestäen kyläläisille nähtävää ja koettavaa. Vuosi sitten järjestetty ulkoilmaesitys oheisohjelmineen Koskenkylän laulusta (1947), jota on kuvattu paikkakunnalla, kokosi peräti kuudettasataa ihmislasta Kymijoen rannalle. Saavutus on aika hyvä, ottaen huomioon, että Vuolenkoskella asustaa noin neljä ja puoli sataa henkilöä.

Tänä vuonna tapahtuma sai komeaa jatkoa Teuvo Tulion Laulu tulipunaisesta kukasta -melodraamasta.


Johannes Linnankosken romaanin kolmas - ensimmäinen suomalainen - filmatisointi taltioi sekin Vuolenkoskea: Tulio toi kylälle 12 kameraa, joilla tukkilaisdraaman koskenlaskukohtaukset purkitettiin. Elokuva saapui ensi-iltaan vuonna 1938, joten Vuolenkoskelle ei ollut saatu tekijöitä paikalle, mutta auringonlaskua odotellessa kuultiin kyllä monenmoista vierasta. Heistä osa oli kyläläisiä, jotka muistelivat värikkäästi 50-luvun kultakauden koskenlaskukisoja monituhatpäisine yleisöineen. Kuultiin myös Tampereen (!) omia likkoja, Heinosen sisaruksia, jotka olivat noissa kisoissa muodostaneet melkoisen erikoisuuden.

Huippuvieraaksi oli saatu Tulion kanssa Sensuelassa työskennellyt Mauritz Åkerman eli elokuvan Lappiin lentokoneellaan haaksirikon tekevä natsiupseeri Hans Müller. Hän todisti Tulion määrätietoisuudesta ohjaajana, joka tiesi hyvin, mitä halusi. Ville oli ennakolta haastatellut myös Matti Kassilaa, jolla oli yhtäaikainen onni sekä epäonni tehdä uransa alkuvaiheessa yhteistyötä tuottajan roolissa esiintyneen Tulion kanssa - joka huijasi oppipoikaa raha-asioissa mennen tullen. Mutta "oppirahat on maksettava", tokaisi Kassila.

Vuolenkosken elokuvailta ei muutenkaan ollut ihan mikä tahansa leffailta multipleksissä. Valkokankaan virkaa toimitti lastu- tai vanerilevystä rakennettu suuri seinä, jonka taakse Kymi jäi laiskasti virtailemaan. Kylän martat oli saatu pitämään huolta noin kolmen ja puolen sadan ihmisen kahvin- ja naposteltavan tarpeesta. Ja entäs katsomo sitten! Se, se oli rakennettu tietysti heinäpaaleista! Kyläläisiltä kerätyillä matoilla peiteltyinä ne tuntuivat istumalihasten alla hyvin mukavilta ja lämpöisiltä: miellyttävää sikälikin, kun ilmanlämpö laski alle kymmeneen asteeseen. Musiikkikin lämmitti jos ei muuta, niin mieltä, ennen elokuvaa. Paikallisten musikanttien lisäksi tunnelmaa loi hyvin valittu levymusiikki. Kiitos vain, Lentävä kalakukko on jumittanut päässä tähän päivään asti.

Me valitsimme katselupaikaksemme "parven", paalit jyrkän penkereen päällä, josta avautui paras näköala joen hallitsemaan maisemaan. Oikealla puolella kuvaan tunki pätkä koivunoksaa, mutta tässä tapauksessa se pikemminkin rikasti ornamenttina kuvaa. Joka kuva muuten oli (Pirkanmaan elokuvakeskukselta lainatulla) videotykillä heijastettuna odotukset ylittävän hyvä. Käsitykset vahvistuivat siitä, että mitä etäämmältä digikuvaa katsoo, sen paremmalta se näyttää.

Kun sitten puoli kymmenen tienoilla alkoi tienoolla olla tarpeeksi hämärää ja lopulta pilkkopimeää, valtasi tajunnat Tulio. Mahtava ympäristö varasti oikeutetusti osan huomiosta etenkin pilvettömässä illassa sanoinkuvaamattomaksi freskoksi maalautuneen tähtitaivaan kirkastuttua. Ja kenties Tulio ei ole elokuvantekijänä ihan täydellisimmässä synkassa oman makuni kanssa, vaikka kaikkia luokituksia kaihtava Sensuela onkin kaikkien aikojen paras kotimainen elokuva, mutta kyllähän Linnankoski-käännöksessä on tenhoa. Tulion tekninen taituruus on ilmiselvää ja tuottaa kerrontaa, joka pitää pihdeissään kertomuksessa mehiläisestä, joka kiiruhtelee nuoruuden hybriksessään kukasta kukkaan. Kunnes vastaan tulee "nainen, jota ei voi saada mielestään". Tuliolainen erotiikkakin alkaa olla vahvamahlaista.

Parasta teoksessa taitavat olla teräksisesti toteutetut koskenlaskujaksot, joissa riittää virtaa. Väkevällä silmällä kuvattua leffaa tämä on muutenkin, erityisen vaikuttavia ovat alakulmaotokset, joissa ihmiset piirtyvät pilvitaivaan eteen. Loppupuolen osalta voi ohuesti harmitella viimeistä näytöstä, jossa hurjan pojan menneisyys palaa pitämään moraalisaarnan, jonka kesto meinaa valjastaa menoa. Pikku juttu, elokuvan päätyttyä fiilis joen varrella tähtien alla oli lähinnä huumaantunut.

KILLE OKSANEN


Laulu tulipunaisesta kukasta pumppaa suurella sydämellä, ja sen sydämen nimi on Kaarlo "Kille" Oksanen. Hän luo päähenkilö Koskelan Olavista pistämättömän muotokuvan, jossa rehvakkuus naittuu suureen tunteellisuuteen parhaassa tuliolaisessa hengessä. Oksasen Olavia samaan aikaan rakastaa ja vihaa tienoiden sekä kovimpana tukkijätkänä että naistenkaatajana. Oksanen saa tyttösiä liehitellessään kasvonsa taipumaan näätämäiseen muotoon, silmien intensiivisen poltteen palessa ihoon. Suurista lahjoistaan huolimatta "Killen" kohtalona ei ollut nousta taunopalojen, joelrinteiden ja lassepöystien rinnalle yhdeksi Suomi-filmin suurista. Tästä Villelle todisti pitkän ja vaikuttavan uran äänittäjänä monissa Tulionkin ohjauksissa tehnyt Ensio Lumes, nyt 94 v.

Lumes oli Karjalan kannaksella lokakuun 14:nä vuonna 1941 yhtenä komppaniastaan, kun katse oli tavannut tutun figuurin erään kallion laella. Lumes pyysi lupaa päästä katsomaan lähempää, ja kohtasi kuin kohtasikin Tulion kautta tuntemansa Killen kalliolla. Kuulumiset vaihdettiin vanhan tuttavuuden hengessä, kunnes oli aika palata ns. ruotuun. Venäläishyökkäys alkoi paluumatkalla oman ryhmän luokse. Kranaatit viuhuivat turvallisen etäältä, kunnes äkkiä yksi osui lähelle. Lumes tietysti käännähti katsomaan taakseen, ja sai todeta kranaatin tehneen selvää juuri siitä kalliokivestä, jolle oli ystävänsä jättänyt. Niin päättyi 32-vuotiaana sotaan tie, joka olisi lahjoista päätellen voinut viedä Suomen valkokankaiden suurimpien legendojen joukkoon.

Fricken Baraka

Monroen päiväkirja, sivu 22

Samalla, kun Musiikkitalo tyhjeni hienoista vieraistaan Koyaanisqatsi-konsertin päätyttyä, alkoi sen ikkunaseinän edustalle Kansalaistorille kerääntyä muuta väkeä Juhlaviikkojen viimeiselle Leffapiknikille, jossa Helsingin yötumman taivaan alla välkehti kulttielokuva Baraka (1992), Koyaanisqatsin kuvaajan esikoisohjaus. Jos Kansalaistorille kerääntyneet ihmiset olisi pyyhitty pois, nurmea peittämään olisi jäänyt kiehtova tilkkutäkki vilttejä, pyyhkeitä ja kasseja, joiden päällä istua yhdensorttisessa Suomen alitajunnan topografisessa keskipisteessä: lännessä kiillotettu Musiikkitalo, sitä vastapäätä renttumaiset Makasiinien rauniot; etelässä Kiasman siluetti, Torin toisessa päässä pysyväksi elementiksi kasvanut rakennustyömaa parakkeineen. Näiden raamien sisällä kansaa...kuinka paljon? 3 000? 4 000? 5 000? Ei lippuja, joista laskea. 30 metrin säteellä jokainen käytettävissä oleva pala maata täytetty. Kauimmaiset seisoskelevat sadan metrin päässä. Kaikki uneksimassa samaa unta.

Bajamajojen ovenpauke säestää uskollisesti ja taukoamatta elokuvan alusta loppuun. Viiteen tuhanteen ihmiseen mahtuu paljon hampurilaisia ja punaviiniä. Karkkipaperilla sitä, joka ei tajua seisovansa toisen katseen tiellä. "Katsomossa istutaan!" Kaikella ystävyydellä. Ihmiset liikkuvat lakkaamatta, mutta huomaavaisesti, ja pieni elekin riittää ymmärtämään, minne väistää. Kuvat ja äänet ovat vanginneet kaikki, kuin kalaparven trooliverkkoon.


Ulkoilmaesityksen tuotanto on ensiluokkainen. Ensinnäkin ääni on upea. Mikä on tärkeä juttu sanattomassa teoksessa, jossa musiikilla on korvamaton sija. Se ei ole philipglassia, mutta sekalaisuudestaan huolimatta yleensä yhtä kaikki vaikuttavaa maailmanmusisointia. Digiprojisointi on lajissaan loistoluokkaa. Kuva on kirkas, sävykäs ja 30 metrin etäisyys kankaasta tuntuu ihanteelliselta. Tosin muistaa, että Baraka kuvattiin kuninkaalliselle 70-millin filmille, jolloin käy ymmärtämään, että Barakan ei pitäisi näyttää HD-videolle kuvatulta. Hyvä näinkin.

Tässä tavassa kokea Barakan kaltainen elokuvaruno on ainutkertaisuuden sahramia, mutta niin syvä keskittyminen ei käy mahdolliseksi, että abstraktin teoksen kaikki tasot kykenisi ymmärtämään. Ei se haittaakaan, Barakaa voi katsella vaikka vain sarjana kauniita kuvia ja ääniä. Kuten Koyaanisqatsi, Barakakin toimii kuleshovilaisuuden periaatteella: katsoja voi upottaa kuviin omia merkityksiään vapaasti assosioiden ja meditoiden. Siitä, mitä ohjaaja Ron Fricke on tarkoittanut, saa pintaraapaisun. Ympäri Maapalloa kulkevaa elävien kuvien nauhaa yhdistää primitiivistä tai vähemmän primitiivistä uskoa heijastava rituaaliperinne. Kaikilla mantereilla, missä Fricken kamera kulkee, vallitsevat omat uskonilmauksensa. Baraka - joka merkitsee siunausta tai elämän henkäystä - ei aseta näitä kuitenkaan spirituaaliseen kontekstiin, vaan perinteen. Usko sitoo yhteisöjä ja antaa heille yhteisiä toimintamalleja, jotka luovat turvallisuutta ja yhteenkuuluvuuden henkeä. Sillä ei ole merkitystä, miten mielettömiltä ne saattavat perehtymättömän silmään tuntua. Ne ovat jaettua omaisuutta. Ja sitten kaikenlaista muuta.


Ihmistä kuvaavassa Barakassa ei ole väkivaltaa. Mutta siinä on Maan eri kolkilla eläviä kulttuureja, jotka omilla tavoillaan tekevät samoja pyhiä toimituksia. Siinä on kasvoja, muotokuvia. Godfrey Reggion ohella Fricken selvimmät vaikutteet tulevat valokuvan puolelta. Vastikään Taidehallissa esitellyn Steve McCurryn kuvat tulevat vaivatta mieleen. Fricke liikkuu myös vaarallisen lähellä National Geographic -estetiikkaa, mutta ei etäänny onneksi liian kauas ihmisestä. Todella mestarillinen jakso rinnastaa liukuhihnalla esineinä käsitellyt kananpojat ja täyteen tupatut metrovaunut. Musiikki on syyllisyyttä aikaan saavan tanssituttavaa.

Loppujen lopuksi Maa mahtuu tähtien väliin, keskelle.

Torinon hevonen (osa 1): Kirottu elokuva

 

Monroen Päiväkirja, sivu 21

Niitä vaikeuksia, joita olen saanut kohdata Béla Tarrin Torinon hevosen nähdäkseni! Ensimmäisen kerran katselin sen Espoo Cinéssä 2011, missä kertojan alustuksen tekstitys katosi maskeihin koneenkäyttäjän löytäessä kuvaviivan vasta ensimmäisen kuvan heijastuessa kankaalle. Samassa näytöksessä filmi katkesi kertaalleen.

Kun Orion otti Torinon hevosen elokuun kuukauden filmikseen, ensimmäinen impulssini oli osallistua kaikkiin neljään näytökseen. Ensimmäisellä kerralla koneenkäyttäjä oli taas aivan hukassa kelanvaihtojen mennessä miten sattuu, kunnes noin puolentoista tunnin kohdalla viides tai kuudes kela lävähti kankaalle nurinpäin. Katkoksen kestäessä katsoin lopulta pelin menetetyksi ja lähdin palatakseni suotuisampana päivänä.

Mikä koitti aurinkoisena noin viikkoa myöhemmin kaiken näyttäessä hyvältä - kunnes hetkeä ennen näytöstä sain todeta unohtaneeni lompakkoni kotiin lippuineen päivineen. Ei lippua eikä edes rahaa uuteen.

Mikä tässä kirotussa filmissä oikein on?

Kolmas kerta tosin meni esityksenä mallikkaasti, mutta ahdistusta aiheutti tieto sen päättymisestä vain neljä minuuttia ennen viimeisen bussin lähtöä - pysäkille oli noin viiden minuutin reipas kävely. Kun sitten lopputekstit alkoivat, seurasi välitön ryntäys ilman asiaan kuuluvia rauhallisia jälkihehkutuksia. Mutta mitä! Kellohan on jo useita minuutteja yli bussin lähtöajan. Niinpä niin, merkittäköön muistiin, että krediitteineen Torinon hevosen kesto ei ole ilmoitettu 146 minuuttia, vaan noin 156. Jäljelle jäänyt juna/pyörä-matkustus kesti puolisentoista tuntia. Jouduin vielä huomaamaan, että Orionin neljäs näytös, johon aivan taatusti olisin muutoin mennyt, jää väliin töiden takia. Ja väittävät elokuvaa kertakäyttöviihteeksi ja pikaruokakulttuuriksi. Joskus elokuva voi olla ainutkertainen tilaisuus.

Bélan elokuvat eivät kuuluta visioita. Ne kuvaavat olemista. Ne ilmaisevat matkaa kohti kuilua. Bélan elokuvat ovat katoamisen tanssia. Béla ei ole mystikko. Hän on mystiikan riisuja, antimystikko. Häntä johdattaa hänen sydämensä lyönti, joka on katoamisen maailman kaikua. Hän horjuttaa nationalismin, kapitalismin ja ehdottoman maailmankatsomuksen myyttejä, jotka ympäröivät meitä poliittisina, taloudellisina ja uskonnollisina ideologioina ja riistävät meiltä vapaamman ja avaramman näköalan. - Fred Kelemen, Tarrin teosten kuvaaja

OSCAR 2013 -nillitys

[Selityksiä: tämä artikkeli on kirjoitettu keskellä yötä, jolloin pään ei ole tarkoituskaan toimia täydellä teholla eikä ajatusten askarrella minkään ilmaa raskaamman parissa. Oscareista itkeminen on hedelmätöntä ja lapsellista puuhaa, vähän kuin keskusteleminen Kalle Kinnusen kanssa. Toisaalta Oscareiden - pääasiallisesti vahingollista - vaikutusta elokuvataiteeseen ei käy kiistäminen, ja joka tapauksessa aihe on tunteita herättävä. Koska "blogi" perustuu päiväkirjan ajatukselle, on se ennen muuta kanava tunteiden tuulettamiseen - mitä FilmiLiekissä nyt varsinaisesti ei kovin usein tehdä. Jäljessä seuraavasta on tuskin mitään opittavissa, korkeintaan se saattaa käydä hetken viihdykkeestä: se on ennen muuta kirjoittajan omien aatosten laittamista jonkinlaiseen järjestykseen. Artikkeli on supersubjektiivinen eikä suo ajatuksen rahtustakaan muille tavoille kokea elokuvaa. Aikataulun salliessa on FilmiLiekissä tarkoitus ilmestyä Oscareiden alla sarja analyyttisempiä katsauksia instituution historiaan ja merkitykseen.]

Monroen Päiväkirja, sivu 20

AMPAS julkaisi Oscar-ehdokaslistansa joitakin tunteja sitten. Ensi silmäyksellä listaus tuntuisi olevan joka suuntaan levällään, tavalla joka ei-niin-yllättävästi antaa instituutiosta tyhmän kuvan. Keskitien koko perheelle soveltuvat draamat painottuvat hurjasti, mutta tämänkin ryhmän keskeltä löytyy vaikeasti ymmärrettäviä valintoja. Esimerkiksi Argo on saanut tukun tärkeitä ehdokkuuksia (Alan Arkin? Miten ihmeessä?) käsikirjoituksesta lähtien, mutta Ang Lee on syrjäyttänyt Ben Affleckin ohjaajien kategoriassa. Tämä ei tahdo sanoa, että kumpikaan ansaitsisi olla ehdolla, mutta Argossa on helposti enemmän kerronnallista potkua kuin Piin elämässä. Viimeksi mainitun menestys AMPASin jäsenten parissa huitelee muutenkin yli ymmärryksen. Leffa on yksinkertaisesti pehmeä ja särmätön, vailla sanottavaa. Selitykseksi menestykselle voi antaa, että Piin elämä on a) turvallinen, siisti ja harmiton (=tyl-sä) ja b) sen nähneille palavat helposti muistiin muutamat onnistuneet, näyttävät visiot, jotka jättävät leffasta paremman jälkimaun kuin se ansaitsisi. Silti, kuinka Lee voi olla ohjaajana TOP 5:ssä tällaisesta Cast Away -elokuvasta, jos hän ei saanut luotsattua elokuvansa ABSOLUUTTISTA KESKUSHENKILÖÄ ehdokkuuteen?

Välikevennys: monien palavasti inhoama Bradley Cooper on nyt Oscar-etabloitu näyttelijä. Bradley Cooper!

Ylivoimaisesti kiinnostavin ja yllättävin elokuva ehdokkaiden joukossa on Rakkaus, joka löytyy kategorioista Paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naispääosa ja ulkomainen elokuva. Michael Haneken teoksen menestys kertoo kiinnostavasti ensinnäkin ei-englanninkielisen elokuvan onnistuneesta lobbaamisesta amerikkalaisille ja toiseksi AMPASin jäsenten korkeasta keski-iästä. Eikä minulla olisi muuten valittamista laadukkaan leffan saamasta huomiosta, mutta kun se ei ole tekijänsä parhaita. Rakkaus on koskettanut ikäihmisiä syystäkin tasapainoisena ja kypsänä kertomuksena vanhuuden raastavuudesta ja se ansaitsee Oscar-ehdokkuutensa kilpasisartensa rinnalla monin verroin. Kysymys vain jää, miksi Haneken aikaisemmat, kunnianhimoisemmat ja vakuuttavammat teokset eivät sitten saaneet vastaavaa huomiota? Tai, mikä vielä tärkeämpää, miksi juuri Rakkaus on nostettu tänä vuonna ei-englanninkielisistä elokuvista esiin, kun parempiakin aivan varmasti löytyy?

Rakkauteen liittyy myös yksi aivan käsittämättömimmistä Oscar-ilmiöistä: Emmanuelle Riva sai ehdokkuuden, mutta Jean-Louis Trintignant ei. Jokainen elokuvan nähnyt ymmärtää, miksi (Bradley Cooper!) tämä tuntuu niin vaikealta ymmärtää. Rakkaus on kertomus kahdesta vanhasta ihmisestä, joista toinen hoivaa toista. Siinä kaikki. Elokuvassa ei ole (periaatteessa) mitään muuta kuin nuo kaksi näyttelijää, joista sitten toinen huomioidaan, mutta toinen ei? Molemmat ovat täysin suurenmoisia, mutta Trintignant ehkä vielä enemmän, koska hänen hahmonsa on aktiivisempi. Ilmeisesti ampasilaiset nauttivat katsoa naisen kärsivän, koska Naomi Wattskin on ehdolla Selviytymisestä, jossa hän on tavallaan oikein hyvä, mutta kuinka paljon tekemistä hänellä lopulta on?

Välikevennys: Joseph Gordon-Levitt ei ole saanut vielä yhtäkään Oscar-ehdokkuutta. Mutta arvatkaa kuka on? Bradley Cooper!

Kassahitit ottivat aika lailla turpaansa AMPASilta. Vuoden ylivoimaisin menestys, Kostajat, sai vain yhden ehdokkuuden, tehosteistaan, Yön ritarin paluu ei edes sitä. Hobittia muistettiin kolmessa tuotantoon liittyvässä sarjassa. Minulla ei ole mitään ongelmia näiden ratkaisujen kanssa, mutta leffageekkien ja fanipoikien/tyttöjen parissa ne herättävät varmasti paljon porua.

Tapaus Trintignant on joko ekaksi tai toiseksi räikein esimerkki siitä, että AMPASin äänestyssysteemissä on jotain pielessä. (Okei, oikeasti: millainen "elokuva-alan ammattilainen" on jättänyt äänensä tuumaillen: "Hmm, Trintignant oli tosi hyvä...mutta Bradley Cooper se vasta helmi olikin!") Se toinen kandidaatti ykköspaikalle on Quentin Tarantino.

Aivan se ja sama, tykkääkö Django Unchainedista tai QT:n muista elokuvista, tosiasia on, että Django sai ehdokkuuden elokuvana, käsikirjoituksestaan ja kuvauksestaan. Mutta. Ei. Ohjauksesta. Miten?! QT:n sijaan listalla onkin AL. (Vrt. myös Argo.)

Kassahittien lailla pienet, usein indiet, elokuvat saivat myös hyvin vähän rakkautta tänä vuonna, vaikka otannasta päätellen vuoden kiinnostavimmat leffat löytyivät festareilta. Ainoa isompi poikkeus säännöstä on tänään Suomen ensi-iltaan tuleva Beasts of the Southern Wild. On vähän vaikea sanoa, onko sen menestys ansaittua, koska onhan se parempi kuin Piin elämä tai Argo. Olisi vain helpompaa hyväksyä mainittu menestys, jos BSW olisi se säkenöivä mestariteos, mitä se...ei ole. Se onnistuu tosin monella tavalla, mutta jättää usein myös oudosti kylmäksi, yleensä johtuen ehdokkuuden saaneen ohjaajan ensikertalaisuudesta kielivästä käsivarakuvauksen ja ylitse vuotavan runsaasta lähikuvien käytöstä. 9-vuotiaan Quvenzhané Wallisin ehdokkuus 84-vuotiaan Rivan rinnalla on huima juttu ja johtuu lähinnä käsittämättömän hyvin luetusta kertojanäänestä BSW:n ääniraidalla.

Lopuksi: on liian aikaista arvioida, mitä kaikkea jälleen kerran jätettiin epäoikeudenmukaisesti rannalle näistä karkeloista, mutta pari esimerkkiä.

Ensinnäkin käy yli ymmärrykseni, miksi Killing Them Softly floppasi niin täysin. Älykäs kuin mikä, tyylitajuisesti briljeeraava ja kaikin puolin puhutteleva. Jos ei kerta kaikkiaan mitään muuta voitu ottaa huomioon, niin äänitys edes. KTS tekee pelkällä äänellä enemmän kuin moni muu elokuva kaikilla voimillaan.

Mitä todennäköisimmin parhaan miessivuosapystin noutaa Tommy Lee Jones. Se on niin väärin, niin väärin, koska Werner Herzog!

Mestari. En ole nähnyt tätä vielä, mutta Paul Thomas Anderson kuuluu nykyelokuvan tärkeimpiin, puhuttelevimpiin auteureihin. Mestari sai kolme Oscar-ehdokkuutta, kaikki näyttelijä-sarjoissa. Olennaista on, että sen vastaanotossa suorastaan haisee Mestarin kunnianhimoisuuden herättämä hämmennys; se, että tässä on tyypillisesti teos, joka laajempaa arvostusta kerätäkseen vaatii enemmän kuin yhden katsomiskerran ja aikaa. Silti pitää hämmästellä, että tämä sen arvostelijoidenkin visuaalisesti upeaksi kehuma elokuva, joka kuvattiin tuiki harvinaisesti 70-milliselle filmille, ei ole ehdokkaana kuvauksestaan. Minkä toteaminen avaa sen matopurkin, että millä edellytyksillä tänä päivänä elokuvien visuaalista antia oikein arvioidaan, kun teattereissakin pyöritetään filmin sijasta dvd:itä...

Sanoja, sanoja, sanoja. Pelkkiä mielipiteitä. Vähän likainen olo, kun on liittynyt tuhansien vastaavanlaisten, yhtä merkityksettömien ja kapea-alaisten nettijuttujen joukkoon. Kunpa Oscar-laitos romutettaisiin, niin pääsisi siitäkin ikeestä. On katsottava enemmän pienimuotoisempia ja omaehtoisempia elokuvia, jotka eivät saa ainakaan Oscar-huomiota.

PS. Jos maailmassa olisi rahtustakaan oikeutta, Säilöttyjä unelmia löytyisi dokumentti-ehdokkaiden joukosta.

Proosallista

Monroe R&A:ssa 2011

Monroen päiväkirja, sivu 19

23.9. kello 00.02

Perseeseen sattuu. Se johtuu kahdesta pitkästä ulkomaalaisesta [Mutta tässä kohtaa minun pitää kertoa, että olen koko festivaalien ajan nukkunut satumaisen huonosti. Erikoista tässä on vain se, että en ole juurikaan pilkkinyt näytöksissä. En löydä tälle muuta selitystä kuin että elokuvat ovat olleet kiinnostavia, mikä puolestaan tarkoittaa joko, että festivaali on ollut korkeatasoinen tai olen ollut valinnoissani onnekas. Kun festivaalista on jäljellä enää kolme päivää, huomaan tosin todella raskaiden taide-elokuvien jääneen omassa ohjelmistossani vähiin. Ja jos ei mikään valkokankaalla pidä hereillä, karkkipussien rapistelijoiden möykkääminen taatusti huolehtii valveilla pysymisestä. Mahdollista on, että tilanne tässä suhteessa helpottuu festivaalin loppupäivinä, kun Kinopalatsin porsaskaukalot eivät enää ole käytössä.] draamasta, joiden näyttämöksi oli valittu Kino Engelin ykkössali. Tunnelmallinen elokuvakeidas kaipaisi kipeästi penkkiremonttia, sillä yli kaksituntiset elokuvat tai peräkkäiset leffasessiot tuppaavat käymään tukaliksi.

Jälkimmäinen puheena olevista draamoista saapui Argentiinasta, ja osoittautui mukiinmenevän vetäväksi teesielokuvaksi sikäläisen liikenteen vaatimasta verisestä uhrista: Argentiinan moottoriliikenteessä kuolee vuosittain 8 000 ihmistä ja monin verroin enemmän loukkaantuu. Pablo Traperon ohjaama Carancho lähestyi aihetta näillä tosiasioilla keinottelevien kautta: päähenkilö on lakimies, joka ansaitsee elantonsa hoitamalla onnettomuuksien uhrien korvausjuttuja - ja huijaamalla heiltä leijonanosan. Visuaalisena motiivina toimivat useat pitkät tracking shotit, joista vaikuttavin on elokuvan viimeinen otos. Carancho kannattaa nähdä tämän otoksen sekä karismaattisen pääparin Ricardo Darinin ja Martina Gusmanin takia.

Parasta tehoa Carancholta söi kuitenkin se, että se toimi lämmittelijänä Cannes-voittaja Once Upon A Time In Anatolialle. Nuri Bilge Ceylanin yli kaksi ja puolituntinen teos lämpiää hitaasti (tarpeettomankin hitaasti, sillä elokuvan alkupuolelta minulta jäi jotain havaitsematta pilkkimisen takia), mutta kasvaa vaikuttavuudessa kuin viiva viivalta kehittyvä maalaus.

Once Upon A Time In Anatolia on aika hyvin kirjoitettu. Kuinka hyvin? No, se tuntuu kuin Dürrenmattin ja Camus'n yhdessä kirjoittamalta rikostarinalta. Se tuntuu siis romaanisovitukselta. Mutta toisin kuin kanadalainen, todella näytelmään pohjautuva Incendies, ...Anatolia tuntuu myös elokuvalta eikä hautaudu Incendiesin lailla proosallisuutensa alle. Lopulta ...Anatolia tuntuu fiksun, mutta itsensä hirvittävän vakavasti ottaneen Incendiesin rinnalla ilmavalta. Pienet eleet ja huomiot liittyvät melkein huomaamatta yhteen synnyttäen rikkaan, nautinnollisen kudoksen, jossa kansallinen identiteetti hahmottuu kankaalle yhdessä yksilöllisten identiteettien kanssa.

Turkin monotonisella maaseudulla liikkuva yötä halkovien ajovalojen bolero sopii omalaatuisesti myös road movien lajityppiin. Kerrotaan siitä, miten erästä murhattua etsitään syyllisyytensä tunnustaneen, mutta krapulassa huonosti muistavan surkimuksen opastuksella. Ennen kaikkea kerrotaan asiaa toimittavista, turkkilaista yhteiskuntaa symboloivista virkamiestyypeistä, joista fiksuin on tohtori, joka on kuin astunut suoraan Camus'n Ruton sivuilta valkokankaalle. Pitkä ja verkkainen kertomus on myös puhelias ja, elämän tavoin, aina silloin tällöin hauska.

Filkkarit MMXI: Nähdyt elokuvat (viimeinen osa)

Monroen päiväkirjasta, sivu 18

Arkiston aarteet

Yrjö Nyberg: Laulu- ja tanssiesitys (1929) - Suomen 1. julkinen äänielokuvaesitys Turun Kinolassa syyskuun 9:ntenä. Hyvälaatuinen tallenne kahden tanssijattaren esityksestä.

Yrjö Nyberg: Mun kehtoni on keinuellut (1929) - Rafu Ramstedt laulaa oman merimieslaulunsa, joka pistää nykypäivän hiphop-skenen testosteroniuhoilut matalaksi. Hulvaton.

Topo Leistelä: Nekalan nokkelat soittoniekat (1947) - Nostalginen lapsikuoroesitys pääsiäiseltä. Massasta erottavana tekijänä mestarikuvaaja Felix Forsmanin upea kosketus. 

Auran kuuluisa kaupunki (1940) - Turun mainos. Pätevästi kokoonpantu. Nostalginen, tietysti, niin paljon on kadonnut... 

Kesällä Tampereella (1940) - Edellisen sisarteos, Suomi-Filmin tuotantoa tämäkin. Edellistä mahtipontisempi, mutta myös kuviltaan kenties vaikuttavampi.

Väinö Vento: Turku korkeakoulukaupunkin - isänmaan toivon kultainen kirja osa III (1953) - Asiallinen dokumenttielokuva.

Olavi Puusaari: Yhteiskunnallinen korkeakoulu (1961) - "Entä nyt, Inkeri?": aloituksessa on lentävän lauseen aineksia. Poskettomasti propagoiva esitys maailman rumimman sivistyslaitoksen rakentamisesta.

Yrjö Kallinen: Helsinki punaiseksi/Työläiselämää Helsingissä (1934/1935) - Kyllä, sama Kallinen. Yksi laimeimmista sensuurin kohteeksi joutuneista elokuvista ikinä.

Heikki Aho: Saimaalta Uuraaseen (1934) - Mitä kaikkea sitä ei ole saanut sanoa. Tylsähkö elokuva.


Heikki Välisalmi: Elämä ihmiselle (1939) - Tiukka neliminuuttinen pamfletti elämän ehdoista. Tehty SDP:n vaalielokuvaksi, mutta yhä universaalisti ajankohtainen. Helmi. 

Tuulastuksia II (1939) - Eräänlainen laulelmallinen uutiselokuva. Aikansa kuvaa. 

Suomen viinapulma gallup-tutkimuksen valossa (1948) - Vakavasti otettava esitys aiheen mukaisesta tutkimuksesta. Huolellista työtä, vain ajoittain huvittava.

Sunnuntaikävely (1948) - "Vallankumousten aikana nousee pohjasakka pinnalle", opettaa isoisä. Kokoomuksen vaalielokuva kiellettiin ensi alkuun propagandana - kumma juttu. Tehokkaasti kokoonpantu.

Veikko Itkonen: Filmi filmistä (1949) - Alansa klassikko, dokumentti elokuvavuokraamon toiminnasta. Elokuvahullulle kiehtova, muista en tiedä.


Jaakko Talaskivi: A Kiss One Suudelma (1969) - Näidenkin elokuvajuhlien räjähtävin panos. "Raittiin ja monipuolisen seksuaalielämän terve puolustus auktoritatiivisen ja moralisoivan kasvatusjärjestelmämme luomaa sairasta kaksoismoraalin mädännyttämää rakkauselämää vastaan." Uskomaton teko aikanaan: täytyy muistaa, että homoseksuaalisuus oli tuolloin vielä lain tuomitsema. Sitä paitsi aivan helvetin hyvin tehty elokuva, täynnä muodon mielikuvitusta ja roisia huumoria. Mestariteos!

Erkki Seiro: Halleluja (1970) - Edellisen tekemisessä mukana olleen Seiron kuuluisin elokuva. Kalpenee vertailussa, koska dramaturgia ei ole tarpeeksi tiukka. Tehty ilmeisesti viimeisen kuvansa takia, jossa onanoidaan Raamatulla.

K.J. Karmasalo: Hitlerin kirjuri (1966) - Vapaasti musiikin mukaan assosioiva avantgarde-elokuva on pikemmin kiinnostava kuin varsinaisesti onnistunut. Ensimmäinen suomalainen K-18-elokuva.

Rake Special: K.J. Koski: Hurjan pojan koti (1987) - Erinomainen lyhytdokumentti Suomen Talvisota 1939-1940:n ympärillä pyörineestä turkulaisesta underground-liikkeestä. Kulminaatiopisteessä kuvataiteilija Harro Koskinen kertoo pysäyttävästi Sikamessias-teoksensa aiheuttamasta skandaalista. Ei voi ymmärtää.

Pitkät elokuvat

Tod Browning: Freaks (1932) - Legendaarinen, ainutlaatuinen elokuva, joka yllättää sensitiivisyydellään. Näytös olisi vain hyötynyt tekstityksestä. Perustuu Tod Robbinsin novelliin Spurs. Joiltakin osiltaan vanhentunut, mutta erityistä huomiota kiinnittää näyttelijäntyö: etenkin lyhytkasvuiset Harry ja Daisy Earles ovat erinomaisia ja liikuttavia. Lopetus, jota on odotettu koko elokuvan mittaisen takauman ajan, on totaalisen absurdi.

Yony Leyser: William S. Burroughs: A Man Within (2010) - Nuoren tekijän intohimoinen dokumenttielokuva. Pätevä kirjailijan elämän läpikäynti, genressään ei avaa uusia ovia tai ikkunoita. Burroughs ei ole 1900-luvun suurin proosakirjailija.

Charles Chaplin: Nykyaika (Modern Times, 1936) - "Smile, though your heart is breaking..." Elämäni suurenmoisin elokuvakokemus, numero yksi. Tampere-talon isolla kankaalla Chaplinin mestarilliset lähikuvat pääsivät oikeuksiinsa. Nykyaika on historian suurin elokuvateos. Inhimillisyyden kokonaiskuvana ja elokuvailmaisun voimannäyttönä vain Peili ja 2001: Avaruusodysseia yltävät rinnalle. On perusteellisesti järkyttävää, että olento, joka näyttää kaltaiseltani, kykenee puhumaan näistä asioista näin rehellisesti, kauniisti ja viisaasti. Chaplin oli loistava ohjaaja, mestarillinen säveltäjä, nerokas näyttelijä - mutta myös viime vuosisadan suurimpia runoilijoita ja visionäärejä. Nykyajassa asettuvat vastakkain yksilö ja yhteiskunta, persoonallisuus ja sieluttomuus, solidaarisuus ja kapitalismi, heikkous ja voima, köyhyys ja rikkaus, huumori ja huumorintajuttomuus, solidaarisuus ja kapitalismi, leikki ja työ, mielikuvitus ja henkinen kuolio. Chaplinin oma näyttelijäntyö on koko elokuvan mittainen tanssi. Elokuvallisesti Nykyaika on tekijänsä suurenmoisin onnistuminen: pääkuvaaja Roland Totherohin mestariteos. Viimeinen kuva on historian kahden ikimuistoisimman lopetuksen joukossa - se toinen on Kaupungin valoissa...

Filkkarit MMXI: Nähdyt elokuvat (osa 3)

Monroen päiväkirjasta, sivu 17

Erikoissarjat

Peter von Bagh

Sodankylä, ikuisesti - osat Ikuinen aika, Valon draama ja Ensimmäisen elokuvamuiston kaiho

Harun Farocki

Tuli, jota ei voi sammuttaa (Nicht löschbares Feuer, 1969)
Maailman kuvat ja sodan leima (Bilder der Welt und Inschrift des Krieges, 1988) - Vaikuttava, viiltävän terävä elokuva katseesta ja muistista, halusta nähdä ja totuudesta. Teoksen ydinajatus paljastuu kaikessa lohduttomuudessaan vasta viimeisen kymmenen minuutin aikana. Tyynen rauhallinen: täytyy tunnustaa, että pahasti univelkaisena näin elokuvasta vain noin puolet.
Jean-Marie Straub ja Danièle Huillet työstämässä Franz Kafkan "Amerikkaa" (Jean-Marie Straub und Danièle Huillet bei der Arbeit an einem Film nach Franz Kafkas Romanfragment "Amerika", 1983) - Ensimmäiset 15 minuuttia.

Avajaisnäytös

Chen Xuegang: Tärinää (Tremble, 2007) - Pieni ja lyhyt kiinalainen.

Mona Rafatzadeh: Heidän elämänsä on muualla! (Their Life Is Somewhere Else, 2008) - Salaakin kuvattu, pätevä dokumentti Teheranin metrossa matkustavista naisista.

Adina Pintilie: Nea Pintea...malli (2005) - Hauska dokumentti iäkkäästä taideakatemian mallista ja hurmaavasta valehtelijasta.

Miia Tervo: Lumikko (The Little Snow Animal, 2009) - Viime vuoden hienoin suomalainen elokuva. Ällistyttävä taideteos. Siinä missä tavan pitkä elokuva käsittelee yhtä tai kahta teemaa yhdestä näkökulmasta, Lumikon neljä, viisi teemaa nähdään lukuisista kulmista. Yksinäisyys, teiniys, suomalaisuus, pikkukaupunkilaisuus, ulkopuolisuus ja sisäpiiriläisyys saavat elokuvallisen muodon kerronnassa, jossa yhdistyvät dramatisointi, radiomateriaali, luovasti assosioiva pop-musiikki, sydäntäsärkevä animointi ja mestarillinen arkistoaineiston käyttö. Lumikko ei dokumentoi vain konkreettista todellisuutta vaan myös henkistä maisemaa. Niin sanottu "täysosuma".

Pauliina Feodoroff: Kiurrels (2007) - Booyakasha! Koulukinon periaatteella tehty, täysin valloittava saamelaislyhäri yläasteikäisistä hiphoppareista.


Paul Calori, Kostia Testut: Koneiden hiljaisuus (Le silence des machines, 2007) - Proletaarimusikaali kapitalismin liikkeistä idän suuntaan. Kukaan ei kostu onnellisuutta - paitsi magnaatit.

Chen Zhuo, Huang Kyi: Chinese Carnival no. 10 (2008) - Dokumentti huvipuistosta kylmän modernismin symbolina. Yllättäviä kuvia.

Punahilkat

Florence Henrard: Lilli ja iso paha susi (Lili et le loup, 1996) - Hauskan naivistinen animaatio. Aluksi pyörähti käyntiin väärä elokuva, juttu kanatarhaan adoptoidusta lehmästä: sääli, että se pistettiin poikki.

Jörn Utkilen: Punahuppu (Little Red Hoodie, 2008) - Skottipunis on tiukka, hymytön 10-vuotias mimmi, jonka topatussa t-paidassa lukee "Fuck Me". "Susi" on finninaamainen pedofiili. Näytöksen anarkistisin ja paras elokuva.

Yves Steichen: Julma (Grim, 2007)

Pecoraped: Punahilkan harhapolku (Meisou akazukin, 2007) - Festareiden kahelein teos. Punahilkka ja anime kohtaavat tehosekoittimessa. Niin vailla tolkkua, ettei tästä voi olla pitämättä. Mahtava musiikki.

Vera Neubauer: Villainen susi (Woolly Wolf, 2002) - Viehättävä villa-animaatio.

Jan Kounen: Viimeinen punahilkka (La dernier Chaperon Rouge, 1996) - Typerä kvasiavantgardistinen uusversio, jossa on huonoja lauluja, naurettavia pukuja ja poskettomat lavasteet. Emmanuelle Béart on silti ihana.

Dennis Nybackin 16-milliset

Ensimmäinen näytös koostui otteista noin kymmenestä elokuvasta. Kuin hyvien muistojen sirpaleita.

Hugh Fay: Lahja (It's a Gift, 1923) - Hykerryttävä Snub Pollard -lyhäri yli-innokkaasta keksijästä.

Sieltä täältä nähtyjä pätkiä elokuvista: Winston Churchillin "rautaesirippupuhe" (1946), Punaisia Hollywoodissa (1947) ja Jenkkisotilas (The U.S. Soldier, 1961), kaikki arkistomateriaalia.

Ydinpommin testausvalmisteluja erämaassa (1953) - Otsikon mukaista arkistomateriaalia.

Vuoden 1961 uutissikermä - Hyytävä sikermä Movietonen uutisspotteja. Ei hyvin mennyt silloinkaan.

Uralin rekat (Ural Trucks, 1974) - Eli Ural-rekat, joita tämä markkinahenkinen mainosoutous esittelee vaikuttavasti.

Balalaikka-orkesteri (1950) - Ransakalaisen uutisryhmän taltiointi puna-armeijan balalaikkaosaston hienosta esityksestä.

Kaikki laskeumasta (All About Fallout, 1961) - Ajankohtaisuudessaan festareiden hyytävin pätkä. Vain muutamaa tuntia aikaisemmin oli tullut tieto Fukushiman ydinvoimalan räjähdyksestä, joten tälle oli vaikea nauraa. Merkillinen opetuselokuva, joka tuntui olevan vakavissaan, mutta samalla opetti pudistelemaan päällystakista radioaktiiviset kiteet pois.

Päivä jona kuolen (The Day I Die, 1970) - Hidastetusta kuvasta tehot löytävä opetusfilmi rattijuoppoudesta. Naurettava, mutta kiehtova: ei huonoimmasta päästä.

Rysän päältä (Caught In A Rip-Off, 1974) - Hyvin kerrottu opetuselokuva näpistelystä. Nuoren sankarin repliikit ovat tahattoman koomisia, mutta myymälävartijan näkökulma on älykkäästi kirjoitettu.

Lewis D. Collins: Viimeiset treffit (Last Date, 1950) - Teenicide rules!

Cine Morte

Johan Lundh: Konvex-T (2008) - Hupaisa kertomus takapuolessa olevasta paiseesta, josta alkaa pulpahdella omituisia olioita. Hyvällä tunnelmalla kerrottu, mutta harmillisesti puhti ei riitä tyydyttävään loppuratkaisuun.

Atro Lahtela: Vastanaineet (1998) - Yhdeksänminuuttisen kestonsa kantava vitsikäs novelli, joka perustuu ajatukselle, että naimalla voi ottaa toisen hengiltä.

Fredrik Andersson: Alice vuotaa kuiviin (Watch Alice Bleed, 2009) - Rujo Barbie-animaatio. Splatteria punk-asenteella. Mustan hauska, mutta liian pitkä.

Alison MacLean: Tiskipöytä (Kitchen Sink, 1989) - Mitä luultavimmin kuuluisin uusi-seelantilainen lyhäri. Täysin jäljittelemätön idea, tiukka mustavalkototeutus. Klassikko.


Niles Atallah, Joaquin Cocina, Cristobal Leon: Luis (2008) - Tarina ei oikein selkene, mutta teknisesti kiehtova animaatio.

Jerome Sable: Majavapadon legenda (The Legend of Beaver Dam, 2010) - Splatter-musikaali, joka alkaa leirinuotiolta. Lyhyytensä vuoksi muikea.

David Freyne: Mylly (Mill, 2009) - Taidokas, mutta kliseinen. Kauniin näköinen.

Haritz Zubillaga: Ajan tappamista (Las horas muertas, 2007) - Kitchen Sinkin ohella CM-sarjan helmi. Loistava kauhuidea: Neljä nuorta loukussa asuntoautossa, jota kiikarikiväärillä varustautunut mies ammuskelee. Ilkeä, taidokas ja armoton.

Sanna Lenken: Vappuaatto (Valborg, 2007) - Alkaa hyvin nuoren naisen hakeutuessa aborttiin ja lääkäreiden käyttäytyessä kummallisesti, mutta ei johda oikein mihinkään.

Fernando Fidel Urdapilleta Jiménez: Kaunis pienoinen (Cosita linda, 2007) - Täsmälleen sama aihe ja valmistumisvuosi kuin Mitchell Lichtensteinin Teethillä.

Sami van Ingen: Deep Six (2007) - Festareiden kokeellisin elokuva: esitettiin vahingossa kuvaviiva liian ylhäällä. Rytmisesti kiinnostava.

Dennison Ramalho: Ninjat (Ninjas, 2010) - CM-sarjan ilkein elokuva: liikkuu sadismin rajoilla. Juoni on sekava, nimi on huonosti valittu. Jotain väkevää kuvissa kuitenkin oli.

Paul Bush

Hänen näytelmänsä (His Comedy, 1994) - Dantelainen animaatioruno. Ei yhtä tehokas kuin esim. Albatrossi. Animoitu filmin pintaan raaputtamalla, mikä ajatus meni pilalle digiesityksessä.

Asetelma pienen kupin kera (Still Life With Small Cup, 1995) - Melko kokeellinen. Animoitu filmin pintaan raaputtamalla, mikä ajatus meni pilalle digiesityksessä.

Huonekalurunoutta (Furniture Poetry, 1999) - Erittäin hauska pixellaatio-elokuva, jossa huonekalut ja muut elottomat esineet kommunikoivat keskenään.

Tri Jekyll ja Mr. Hyde (2001) - Kokeellinen elokuva vuoden -41 elokuvan materiaalia käyttäen. Ajatuksia herättävä ja viihdyttävä.

Paritanssia (Pas de deux de deux, 2001) - Kahden balettiparin liikkeitä Joutsenlammen koreografiasta leikataan keskenään skitsofreenisin tuloksin.

Kun Darwin nukkuu... (While Darwin Sleeps..., 2004) - Mieletön elokuva hyönteisistä, joita kulkee yli 3500 erilaista silmien ohi alle viiden minuutin. Tuo etsimättä mieleen Erään hyönteisen tuhon. Elokuvan tekemiseen meni vuosi.

Paul Bush puhuu (Paul Bush Talks, 2006) - Editointikokeilu. Elokuvan peruskauraa.

ONVZ Netherlands, Room 2 Scotland (2000-2005) - Muutama mainos. Hienoja ja hauskoja.

Geishan elämä (Geisha Grooming, 2003) - Geisha meikkaa. Okei, ihan kiva?

Salainen rakkaus (Secret Love, 2002) - Väkevä musiikillinen kansantarina menneiltä ajoilta. Animoitu filmin pintaan raaputtamalla, mikä ajatus meni pilalle digiesityksessä.

Shinjuku Samurai (2004) - Time lapse -elokuva. Outoa taikaa, vaikka idea on kulunut.

Busby Berkeleyn kunnianosoitus Mae Westille (2002) - Vastustamaton. Älyttömän hauska idea: neljä erektiota nousee ja laskee kuvan joka kulmassa. Syntyy outoja assosiaatioita.

Albatrossi (1998) - Ohjaajan pääteos, Coleridgen runon pohjalta. Erinomaisesti ohjattu, hieno elokuva. Animoitu filmin pintaan raaputtamalla, mikä ajatus meni pilalle digiesityksessä.

Huhu oikeista asioista (The Rumour of True Things, 1996) - Kunnianhimoinen, filosofinen elokuva kone- ja virtuaalimaailmasta.

Central Swiss (2006) - Time lapse -elokuva. Jostain syystä mielenkiintoinen. Luultavasti vika on katsojassa.

Lehmän näytelmä (The Cow's Drama, 1984) - Lehmä on lehmä on lehmä. 38 minuuttia lehmyyttä. Rauhoittavaa.

Carte blanche (Erkki Astala)

Charles Chaplin: Hiljainen katu (Easy Street, 1917) - Mestarikomediasta esitettiin hassu, puolijälkiäänitetty kopio. Mielettömiä toimintakohtauksia.


Maya Deren, Alexander Hammid: Iltapäivän paulat (Meshes of the Afternoon, 1943) - Amerikkalaisen avantgarde-elokuvan avaus. Upea teos. Suggeroiva rytmi, hypnoottinen kuvamaailma. Täydellisen mukaansa tempaava.

Tex Avery: Red Hot Riding Hood (1943) - Historiasta ei löydy montaa parempaa lyhytanimaatiota. Susi on Jokamies vietit valloilleen päästettyinä. Käsittämätön - ja rohkea - neronleimaus.

Filkkarit MMXI: Nähdyt elokuvat (osa 2)

Monroen päiväkirjasta, sivu 16

Kotimainen kilpailu

Iirsi Härmä: Omaa luokkaansa

Mia Halme: Ikuisesti sinun

Jan Andersson: Kuvitettu kaupunki - Pääpalkinnon vienyt animaatio graffiteista. Saa yhdestä ideastaan paljon irti, mutta vaatii enemmän kuin yhden katselun.

Elina Talvensaari: Miten marjoja poimitaan - Allekirjoittaneelle tämä dokumentti oli kotimaisen kilpailun paras. Aiheena thaimaalaiset hillanpoimijat Suomessa. Vaikuttavuus syntyy henkeäsalpaavasta kuvallisesta toteutuksesta, jossa kameraa käytetään siihen, mitä varten se on rakennettu. Ääniraita kulkee kuvasta erillään, jolloin elokuva ei jämähdä kasvoihin. Elokuvaa on moitittu siisteydestä - tällöin ei ole ymmärretty tekijöiden tavoitteita. (Huhujen mukaan elokuvassa kritisoitu Suomen marjanpoimijoiden liitto olisi ollut mukana rahoittajan ominaisuudessa!) Mestariteos?

Elli Vuorinen: Kielitiettyni - Söpö animaatio. Ei ainutlaatuinen, mutta kielitämättä viehättävä. Yleisön suosikki.

Hannes Vartiainen, Pekka Veikkolainen: Erään hyönteisen tuho - Suositun teorian mukaan tämä elokuva jäi palkinnoitta, koska Hanasaari A oli vielä liian tuoreessa muistissa. Joka tapauksessa kotimaisen kilpailun kärkiteoksia, hienosti rytmitetty hyönteistanssi, jonka musiikki à la Johannes Portaankorva ansaitsee erityishuomiota.

Sanni Priha: Maa, jossa voi leikkiä elämää - Kilpailun kehnoimpia teoksia. Täynnä kliseistä, kvasieksistentiaalista pohdiskelua mielenkiinnottomassa visuaalisessa ympäristössä. Amatööritasoa.

Henrik Röman: Joulun sydän - Ilmeisesti räpäytin silmiäni väärässä kohtaa, sillä en huomannut mitään dramaturgista ydintä elokuvassa. Toteutus on siisti ja näyttelijät sympaattisia.

PV Lehtinen: Sielunsieppaaja - Jälleen yksi Lehtisen ihmistutkielma, kuin henkiin puhallettu valokuva-albumi. Tekijä on erittäin taitava, ja Sielunsieppaaja oli molempien kilpailujen elokuvallisesti korkeatasoisimpia teoksia, mutta toisaalta jälkikäteen jäi - taas - kovin tyhjä tunne. Kuvat ovat hyvin hyvin hyvin kauniita.

Jan Ijäs: Sweet Mov(i)e - Ilahduttavan rohkea valinta Risto Jarva -tuomaristolta. Naiset ja miehet liikkuvat suhteessa toisiinsa. Täydellisesti sanottavansa hallitseva neliminuuttinen kommentoi sukupuoliviettiä, pornoa, himoa, kehonkieltä - ja lopulta rakkautta. Jos lyhytelokuvilla olisi valtaa, Jaakko Eino Kalevin Flexible Heart nousisi hitiksi. Loistavan Ghosts-dokumentin tekijältä.

Johanna Vanhala: Voitko rakastaa - Taulukauppiaat tuottaneen Aamu Filmin dokumentti tyttären ja skitsofreniaan sairastuneen äidin jonkinlaisesta yhteen palaamisesta. Puhelinkeskustelut ja eri ihmisten lapsuudesta säilyneet kaitafilmit kommunikoivat keskenään. Tyylikäs, tasapainoinen elokuva. Lopussa kuullaan nimi-iskelmä sydämeen käyvästi lapsen laulamana. Vartin mittainen leffa oli tekeillä kaksi vuotta.

JP Saari: Soitto-oppilas - Animoinniltaan vaikuttava, dialogiton lastentarina pojasta ja sammakkoruhtinaasta. Simppeli juttu olisi kestänyt yhden käänteen tai oivalluksen lisää.

Misko Iho: Potilas - Jani Volanen ja Tommi Korpela pienessä mysteerissä erään yövartijan illasta. Kerronta on varmaa ja loppuratkaisu tyydyttävä.

Malakias: Pelastakaa sarvikuonot - Osallistui molempiin kilpasarjoihin ja osoittautui molempien sarjojen huonoimmaksi elokuvaksi. Vastenmielinen, muka-provokatiivinen animaatio, joka kertoo enemmän tekijänsä pakkomielteistä kuin ympäröivästä maailmasta. Paha virhearvio festivaalin ohjelmistosuunnittelijoilta.

Elise Pietarila: Kirkonkylä Kyrkby - Hupaisa kuvaus yläasteikäisestä Pasista, joka opettelee pikkukaupungin sääntöjä. Anumirjami Tukian tekstissä on hauskan lakonisia huomioita. Vähän kuin suomalaista Jens Jonssonia, joskaan ei aivan samaa tasoa.

Milla Pelkonen: Ilmianto - Kommentti kouluväkivaltaan. Juttu jää puolitiehen eikä vaikuta täysin vilpittömältä, etenkin kun ohjaajan ote nuorista näyttelijöistään on hatara. Paula Korvan kirjoittama dialogi on ummehtunutta ja epäaitoa. Kuvattu Kangasalla, mutta haisee Stadilta. Muutama hyvä pointti kuitenkin.

Reeta Laine: Forget Me Not! - Stop motion -animaatio lelurobotista, joka on rakastunut omistajaansa. Oppilastyö Voionmaalta ja sormiharjoitus. Niissä rajoissa sympaattinen. Hyvä äänityö.

Filkkarit MMXI: Nähdyt elokuvat (osa 1)

Monroen päiväkirjasta, sivu 15

Kansainvälinen kilpailu

Alexei Dmitriev: Abstrakti? - Mukiinmenevä, neliminuuttinen tutkielma eräästä Cézannen maalauksesta.

Pao Paixao: Ensihedelmät (Prémices) - Epätasainen, mutta tuore ja yllättävä variaatio hullun rakkauden ja kolmiodraaman teemoista.

Sami van Ingen: Stagecoach - Pelkästään kummallinen elokuva epäskarpisti kuvatuista autoista. Pettymys.

Lin Xi: Nuoruuden julmuudet (Cruelties of Youth) - Epätavallisia ideoita kertomuksessa kapitalismin ja ahneuden pettämästä työläispojasta, joka päättää tappaa pomonsa tyttären. Koominen pikemmin kuin traaginen.

Juan Millares: Saksan paviljonki (El pabellon aleman) - Festarikeskusteluissa usein esiin noussut kaunis, mustavalkoinen dokumentti arkkitehti Mies van der Rohen mestariteoksesta Barcelonan maailmannäyttelyyn. Tätä veikattiin jopa palkinnoille.

Jean-Gabriel Périot: Barbaarit - Provosoiva valokuvakollaasi, joka vie pointtinsa pikku hiljaa perille. Kuvat valtaa pitävistä rinnastuvat kuviin mellakoijista ja vaativat valitsemaan puolensa. Hieno lyhäri.

Anca Miruna Lazarescu: Hiljainen joki (Apele Tac) - Liki ainoa palkittu, joka ei tuntunut rehelliseltä, vaan poliittiselta valinnalta. Periaatteessa meksikolaisten, Yhdysvaltoihin laittomasti loikkaavien siirtolaisten tarina siirrettynä Romanian ja Jugoslavian rajalle. Kulunut tarina eikä ohjaajalla ole visuaalista silmää - mutta hyvin näytelty.

Tak Hoon Kim, Sung Ho Park, Jin Ho Ryu, Jin Young Yoo: Violetti mies (A Purpleman) - Pätevä dokumenttianimaatio pohjois-korealaisesta, joka pakenee kidutuksia Etelä-Koreaan. Tositarina.

Hazim Bitar: Valaan vatsaan (Ela bath el-hoot) - Joonan legendaa hyödyntävä allegoria palestiinalaisten salakuljetustunneleista. Kiinnostava, mutta hieman ponneton.

Donato Milyeyes Sansone: Videogioco a loop experiment 

Lina Luzyte: Se olisi hienoa, mutta... (Jau puiku, tik dar siek tiek) - Tarkasti rajatuin kuvin kerrottu dead pan -komedia, joka ei toimi. Vitsi on kulunut. Ohjaaja näkee maanmiehensä kammottavina stereotyyppeinä.

Carlos Leiva: Perhepiirissä (Ambiente familiar) - Aika ilmeinen perhearvojen kritiikki. Veljen himo sisartaan kohtaan rinnastuu kömpelöhkösti vuotavaan viemäriin.

Marius Dybwad Brandrud: 1987-1993 - Valokuvakollaasi lumilautailijasta ja tämän äidistä. Mukiinmenevä, mutta onhan tällaista nähty. Iso kuva puuttuu.

Jacques Bonnavent: Kultakaivos (La mina de oro) - Nokkela kauhunovelli, joka kuvaa ihmisiä, jotka käyttävät hyväkseen moderneja kommunikaatiovälineitä.

László Csuja: Fosfori - Ei mitään mieleenpainuvaa kuvauksessa jälkeenjääneen pojan ja tämän isän vaikeista väleistä.

Igor Mirkovic: Velkoja (Inkasator) - Tyypillinen lyhytaihe: eläkeläispariskunta ei uskalla avata ovea mustaihoiselle sähkönmittaajalle. Pikkukiva.

Dalibor Matanic: Juhlat (Tulum)

Damian Nenow: Vihan polut (Paths of Hate)

George Barbakadze: Via Gori

Alberto Dorado: Eksyksissä (Perdido)

David O'Reilly: Ulkoinen maailma (The External World) - Ilahduttavan rohkea valinta juryltä animaatiopalkinnon voittajaksi. Anarkian marinoima elokuva, joka on tajunnut, että tekijäänsä rajoittaa vain mielikuvitus.

Mikhail Zheleznikov: Yhdessä (Vmeste) - Tyypillisen kepeä zheleznikovilainen pikkujuttu, pohdintojen kohteena koirien suku.

Adrian Sitaru: Häkki (Colivia) - Loistavien näyttelijöidensä takia mukaansa tempaava pikku komedia kiintymyksestä pieneen eläimeen.

Mohammad-Ali Soleymanzadeh: Susi ja lammas (Gorg-o mish) - Etevä animaatio, jossa on pari yllättävää käännettä - mutta hieman liian pitkä.

Mihai Grecu: Tuhatjalkainen aurinko (Centipede Sun) - En löytänyt oikein mitään tästä ns. visuaalisesta runosta, jossa aavikkomaisemaa muutellaan tietokone-efektein. New agea?

Kote Camacho: Suuri kisa (La gran carrera) - Vuoteen 1914 sijoittuva musta komedia. Hauska idea, ja perioditoteutus on ällistyttävästi toteutettu. Mieleenpainuva.

Jurgis Krasons: Rupikonnan nieleminen (Norit Krupi) - Sekavahkosti kerrottu animaatio.

Pedro Pio Martin Perez: Maya - Ahdistava dokumentti taistelukoiran valmennuksesta. Ihminen on hieno eläin.

Myroslav Slaboshpytkiy: Kuurous (Glukhota) - Antaa ymmärtää olevansa tosipohjainen. Yksi kymmenminuuttinen otos. Ihan kiintoisa, mutta mikä on loppulause? Miksi kytät hakkaavat kuuroa poikaa? Kerronnan vika, kun ei selviä.

Anu Aun: Vuoro (Vahetus) - Parempi käännös olisi Vaihto, sillä osien vaihtumisesta on kyse. Hyvin tehty, mutta ankea, eikä idea ole kovin uusi.

Rajesh S. Jala: Portailla

Michael Pearce: Riitti

Ruben Östlund: Välikohtaus pankin luona (Händelse vid bank) - Grand Prix'n voittaja. Hyvä, mutta aika turvallinen valinta. Hieno yhden otoksen elokuva, joka näkee tarkasti meihin ihmisiin. Kilpailun paras elokuva? Ehkä, mutta kolme palkintoa tuntuu silti liioittelulta. Voittanut myös Berliinissä Kultaisen Palmun ja Corkissa pääpalkinnon.

Gary Jong: Katoksen yli (Canopy Crossings) - Tylsä tarina, mutta kiehtova tapahtumapaikka: Maeklongin tori, jonka läpi juna kulkee 8 kertaa päivässä.

Atsushi Wada: Sian silmässä (Wakanarai buta)

Quayn veljekset: Naamio (Maska)

Ferenc Cakó: Kosketus (Érintés)

Bartek Kulas: Millhaven - Kilpasarjoissa nähtiin paljon hyviä animaatioita. Millhaven on Nick Caven laulun erinomainen tulkinta. Tämän tahtoisi nähdä uudelleen.

Kafkamaista käytöstä

Monroen päiväkirjasta, sivu 14

Palatkaamme aikakoneella muutaman päivän päähän, Oikeusjutun erikoiseen näytökseen Niagaran KAVA-sarjassa.

Yksi: Vielä ensimmäisen kelan aikana nuorehko pariskunta kapuaa istuimiltaan ja poistuu salista. Syy? "Koska meille ei ollut kerrottu, että elokuva on dubattu."

Mutta?

Amerikkalais-brittiläis-ranskalaisesta tähdistöstään huolimatta Oikeusjuttu on ranskalainen elokuva. Orson Welles ei saanut sitä toteutettua muualla kuin Ranskassa ranskalaisella rahoituksella, tuottajina Michael ja Alexander Salkind. Ranskankielinen ääniraita on siis Oikeusjutun alkuperäinen ensi-iltaversio, olipa se sille kunniaksi eli ei. Kyse ei siten ollut - kuten useimmiten on asian laita - alkuperäisteoksen runtelemisesta.

Sivumennen sanoen, Oikeusjuttu on siitäkin kiehtova tapaus, että sen johdantojaksossa nähdään ns. neulanpäätekniikalla toteutettuja kuvia. Ne toteuttivat alan pioneerit Alexander Alexeieff ja Claire Parker, jotka esiteltiin viime maaliskuun filkkareilla osana ranskalaisen animaation kokonaisuutta.

Kaksi: Salin takaosassa keskellä riviä elokuvaa seurasi pahasti flunssainen nainen, joka yski koko leffan läpi. En tiedä, kumpi oli merkillisempää, se, että hän itsepäisesti istui leffan loppuun asti vai se, että hänen edessään istuvat antoivat lähimmäisensä yskiä niskaansa kaksi tuntia.

Missähän muualla kuin elokuvateatterissa vastaava olisi mahdollista? Tuskin edes bussissa kukaan antaisi kenenkään yskiä päälleen paria tuntia. Tapaus on siksi harvinainen, että mitään yhdessä sovittuja sääntöjä ei sitä koskien ole päässyt muodostumaan, mutta onhan hienotunteisuuden ja maalaisjärjen välillä mentävä joku raja. Elokuvateatteri on yhteinen tila, ei henkilökohtainen vuokraolohuone eivätkä oman kodin säännöt päde salissa. Jos on noin kipeä, on järkevintä jäädä kotiin vaikka leffa olisi kuinka houkutteleva: pelkästään hygieeniset seikat puhuvat tämän ajatuksen puolesta puhumattakaan keskittymistä häiritsevästä melusta.

Edellä kuvattu käy, surullista kyllä, esimerkiksi elokuvan asemasta kollektiivisella arvostusasteikolla. Jos Tampere-talon konsertissa tai teatterissa esiintyisi vastaavaa yskintää, sen aiheuttaja poistettaisiin hyvin ystävällisesti ja hyvin nopeasti. Mutta elokuvateattereilla ei ole enää edes paikannnäyttäjiä - ja käytössäännöt ovat sitä myöten hukassa.

Hyppy 15. kerroksesta (Weltschmerz)

Monroen päiväkirjasta, sivu 13
11.8.

Kuinka selviytyä vastoinkäymisistä ottamatta niitä henkilökohtaisesti? Ei mitenkään, jokainen vastoinkäyminen on syvästi ja intensiivisesti henkilökohtainen kokemus.

Kun haalii kokoon kaikki raaka-aineet crème brûléeta varten ja näkee niistä vähitellen syntyvän pannukakkua, muistuttaa kokemus hyppäämistä 15. kerroksesta.

Tässä tapauksessa crème brûlée on ulkoilmaesitys 16-millisellä projektorilla klassikkoelokuvasta. Ensimmäisellä askelmalla, joka vie ikkunalaudalle, mieli on virittynyt ja ilma ylhäällä tuntuu vielä raikkaalta. Horjahduksen, joka aloittaa putoamisen, aiheuttaa filmin perforaatiossa oleva pieni vika, joka pakottaa sammuttamaan ja uudelleen käynnistämään elokuvan parin minuutin kohdalla. Korjaus ei kestä muutamaa sekuntia kauempaa. Samaan aikaan äänentoisto särkee, mikä, kun syy oivalletaan, saadaan sekin korjattua helposti. Ikkunalauta on vielä harovan käden tavoitettavissa. Kun elokuvaa on mennyt puoli tuntia, huomaa äkisti pudonneensa jo yhdeksännen kerroksen kohdalle. Kuten myöhemmin selviää, projektorin takakelasta katkeaa pieni nauha, minkä vuoksi kela ei pyöri enää normaalinopeudella. Seurauksena filmi alkaa valua maahan. Leffa pistetään nopeasti poikki. Filmi katkaistaan, ja loput ensimmäisestä osasta ajetaan uudelle kelalle moottoria käsin avittamalla.

Väliaika. Jälkimmäinen osa. Maa lähestyy. Neljäs kerros: toinen osa alkaa kelautua takakelalle löysälle. Vasta nyt käy oivalluksen aalto läpi Monroen, että jossain on jotain oikeasti pielessä. Putoaminen ottaa vatsasta. Koska löysälle kelautuva filmi ei enää mahdu yhdelle kelalle, on filmi pistettävä poikki ja loput ajettava uudelle kelalle. Ensimmäinen kerros.

Rennosta kahvilaympäristöstä huolimatta ei voi olla ajattelematta, että elokuvaa ei ole tarkoitettu esitettäväksi aivan tähän tapaan. Vähänpä lohduttaa senkään ajatteleminen, että vanhoina mykän elokuvan aikoina elokuvat ajettiin aina kela kerrallaan: Panssarilaiva Potemkinin ensi-illassa viimeinen kelanvaihtotauko kesti 20 minuuttia, koska viimeistä osaa vasta kiikutettiin laboratoriosta teatterille. Vähänpä lohduttaa, pikemminkin mielen täyttää katkeruus maailman yleistä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan: Ei paluuta jäi itseltä näkemättä.

Puuh. Ehkäpä vastoinkäymiset eivät muistuta hyppyä 15. kerroksesta. Ne saavat vain haluamaan hypätä.

Lahden Kultakuume

Monroen päiväkirjasta, sivu 13

Joka vuosi, kun talvi sammuu ja leivoset leikkiä lyö, kaivaudumme koloistamme, venyttelemme ja teemme pienen retken ulkomaailmaan. Jotta ymmärtäisimme toistemme murahtelevia äännähdyksiä, kutsumme näitä matkojamme ekskursioiksi. Tänä vuonna joku joukostamme sai poikkeuksellisen innoittuneen ajatuksen lähteä joukolla LAHTEEN, missä oli valtava mahdollisuus nähdä Charlie Chaplinin Kultakuume restauroidussa asussaan elävän orkesterin säestämänä.

Ehdotuksesta seurasi kaikenlaista, minkä lopputuloksena saimme havaita olevamme toukokuun viimeisenä perjantaina matkalla Lahteen - tai tarkemmin sanottuna Toijalaan, missä kohtasimme puheenjohtajamme kera asuntoauton, joka sai luvan toimia kuljetusvälineenämme loput retkestä. Iloisen seurueemme nukuttua suurimman osan matkasta, saavuimme iltapäivästä kaupunkiin, joka on rakennettu lahdenpoukamaan, lätäkön viereen, joka on nimetty Vesijärveksi. Voi mielikuvituksen lentoa.

Pääohjelmalle puitteet tarjonnut Sibelius-talo on kumminkin viehättävä ja tunnelmallinen paikka. "Ennen elokuvaa..." sai Chaplinin mestariteos vielä arvoisensa pohjustuksen Peter von Baghilta, joka jälleen kerran onnistui viemään kuulijansa elokuvan sisään. Erityisesti kiinnitti alustuksessa huomiota selvitys Chaplinin poikkeuksellisista työmetodeista, Kultakuume osana Chaplinin puolen vuosisadan aikana luomasta kokonaistaideteoksesta ja aiheen ajankohtaisuudesta.

Chaplinin tapa ottaa uusintaotoksia oli tuohon maailman aikaan vielä harvinainen. Chaplin hioi kohtausten rakennetta tinkimättömyydellä, joka on jäänyt lähes ylittämättömäksi: kuvaukset kestivät säännön mukaisesti toista vuotta - Kaupungin valojen tuotanto käsitti 179 kuvauspäivää ja Sirkuksen ensimmäisen ja viimeisen otoksen välillä vierähti kaksi vuotta. Ei ole ihme, että hänen elokuvansa vaikuttavat tänä päivänä tuoreemmilta ja yhtenäisemmin rakennetuilta kuin monien muiden ajan mestareiden maineikkaimmatkaan teokset. Chaplinin yhdeksän pitkää elokuvaa muodostavat yhdessä vertaistaan hakevan panoraaman 20. vuosisadan ihmisestä. Niissä kommentoidaan komedian keinoin muun muassa keinottelun ruokkimaa ahneutta, lama-ajan vaikutuksia ja teknistymistä tässä ja nyt. Von Bagh muistutti lisäksi Kultakuumeen eräästä aspektista historialliseen perspektiiviin nähden: suuri Klondyken kultaryntäys oli tapahtunut 1898 eli vain neljännesvuosisata ennen elokuvan valmistumista. Kyse ei ollut muinaishistorian rekonstuoinnista.



Vaikka reissullemme mahtui monenlaista hauskaa mölkystä Vääksyn kanavaan, oli näytös Sibelius-talossa kohokohta jokseenkin itse oikeutetusti. Kultakuume - joka säestettiin akustisesti kadehdittavissa oloissa Timothy Brockin inspiroituneena sovituksena - säilyy loisteliaana elokuvana. Siinä ei ole kuolleita kohtia eikä merkityksettömiä kuvia. Vaikka se on komedia, se ei sievistele rajuja olosuhteita eikä varsinkaan ihmisten suhtautumista toisiaan kohtaan. Kultakuume on näytelmä, joka tyylittelyn kautta vaikuttaa uskottavammalta, dokumentaarisemmalta selonteolta vaurauden tavoittelun inhimillisyyttä syövyttävistä puolista kuin 99 % muista teeman ympärille kudotuista elokuvista. Tätä katselijaa hätkähdytti tällä kerralla etenkin Chaplinin dramaturginen taituruus: Kultakuumeessa on kohtaus, jossa Kulkuri, Lone Prospector, hankkii itselleen ilmaisen aamiaisen teeskentelemällä jäätynyttä; seuraavassa kohtauksessa vain paria hetkeä myöhemmin Kulkuri on kirjaimellisesti liekeissä viihdyttäessään naisvierasta, johon on tulisesti rakastunut. Näin inhimillisen kokemuksen kaksi ääripäätä sidotaan parin minuutin sisään ja niille löydetään konkreettinen symboliikka, täysin luontevasti. Kultakuume on täynnä tällaisia oivalluksia. Ja, kuten Chaplinilla aina, tanssia. Niin ihmisten kuin sämpylöidenkin.