Monroen päiväkirja, sivu 22
Samalla, kun Musiikkitalo tyhjeni hienoista vieraistaan Koyaanisqatsi-konsertin päätyttyä, alkoi sen ikkunaseinän edustalle Kansalaistorille kerääntyä muuta väkeä Juhlaviikkojen viimeiselle Leffapiknikille, jossa Helsingin yötumman taivaan alla välkehti kulttielokuva Baraka (1992), Koyaanisqatsin kuvaajan esikoisohjaus. Jos Kansalaistorille kerääntyneet ihmiset olisi pyyhitty pois, nurmea peittämään olisi jäänyt kiehtova tilkkutäkki vilttejä, pyyhkeitä ja kasseja, joiden päällä istua yhdensorttisessa Suomen alitajunnan topografisessa keskipisteessä: lännessä kiillotettu Musiikkitalo, sitä vastapäätä renttumaiset Makasiinien rauniot; etelässä Kiasman siluetti, Torin toisessa päässä pysyväksi elementiksi kasvanut rakennustyömaa parakkeineen. Näiden raamien sisällä kansaa...kuinka paljon? 3 000? 4 000? 5 000? Ei lippuja, joista laskea. 30 metrin säteellä jokainen käytettävissä oleva pala maata täytetty. Kauimmaiset seisoskelevat sadan metrin päässä. Kaikki uneksimassa samaa unta.
Bajamajojen ovenpauke säestää uskollisesti ja taukoamatta elokuvan alusta loppuun. Viiteen tuhanteen ihmiseen mahtuu paljon hampurilaisia ja punaviiniä. Karkkipaperilla sitä, joka ei tajua seisovansa toisen katseen tiellä. "Katsomossa istutaan!" Kaikella ystävyydellä. Ihmiset liikkuvat lakkaamatta, mutta huomaavaisesti, ja pieni elekin riittää ymmärtämään, minne väistää. Kuvat ja äänet ovat vanginneet kaikki, kuin kalaparven trooliverkkoon.
Ulkoilmaesityksen tuotanto on ensiluokkainen. Ensinnäkin ääni on upea. Mikä on tärkeä juttu sanattomassa teoksessa, jossa musiikilla on korvamaton sija. Se ei ole philipglassia, mutta sekalaisuudestaan huolimatta yleensä yhtä kaikki vaikuttavaa maailmanmusisointia. Digiprojisointi on lajissaan loistoluokkaa. Kuva on kirkas, sävykäs ja 30 metrin etäisyys kankaasta tuntuu ihanteelliselta. Tosin muistaa, että Baraka kuvattiin kuninkaalliselle 70-millin filmille, jolloin käy ymmärtämään, että Barakan ei pitäisi näyttää HD-videolle kuvatulta. Hyvä näinkin.
Tässä tavassa kokea Barakan kaltainen elokuvaruno on ainutkertaisuuden sahramia, mutta niin syvä keskittyminen ei käy mahdolliseksi, että abstraktin teoksen kaikki tasot kykenisi ymmärtämään. Ei se haittaakaan, Barakaa voi katsella vaikka vain sarjana kauniita kuvia ja ääniä. Kuten Koyaanisqatsi, Barakakin toimii kuleshovilaisuuden periaatteella: katsoja voi upottaa kuviin omia merkityksiään vapaasti assosioiden ja meditoiden. Siitä, mitä ohjaaja Ron Fricke on tarkoittanut, saa pintaraapaisun. Ympäri Maapalloa kulkevaa elävien kuvien nauhaa yhdistää primitiivistä tai vähemmän primitiivistä uskoa heijastava rituaaliperinne. Kaikilla mantereilla, missä Fricken kamera kulkee, vallitsevat omat uskonilmauksensa. Baraka - joka merkitsee siunausta tai elämän henkäystä - ei aseta näitä kuitenkaan spirituaaliseen kontekstiin, vaan perinteen. Usko sitoo yhteisöjä ja antaa heille yhteisiä toimintamalleja, jotka luovat turvallisuutta ja yhteenkuuluvuuden henkeä. Sillä ei ole merkitystä, miten mielettömiltä ne saattavat perehtymättömän silmään tuntua. Ne ovat jaettua omaisuutta. Ja sitten kaikenlaista muuta.
Ihmistä kuvaavassa Barakassa ei ole väkivaltaa. Mutta siinä on Maan eri kolkilla eläviä kulttuureja, jotka omilla tavoillaan tekevät samoja pyhiä toimituksia. Siinä on kasvoja, muotokuvia. Godfrey Reggion ohella Fricken selvimmät vaikutteet tulevat valokuvan puolelta. Vastikään Taidehallissa esitellyn Steve McCurryn kuvat tulevat vaivatta mieleen. Fricke liikkuu myös vaarallisen lähellä National Geographic -estetiikkaa, mutta ei etäänny onneksi liian kauas ihmisestä. Todella mestarillinen jakso rinnastaa liukuhihnalla esineinä käsitellyt kananpojat ja täyteen tupatut metrovaunut. Musiikki on syyllisyyttä aikaan saavan tanssituttavaa.
Loppujen lopuksi Maa mahtuu tähtien väliin, keskelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti