Huhujen mukaan Matt Damon yritti esiintyä jokaisessa elokuvassa tänä vuonna.
Toinen juoru kertoo, että kuluvana vuonna kaikki Yhdysvaltoja riepottelevat hirmumyrskyt olivat alunperin nimeltään Matt (Damon).
Miten nyt asian laita sitten olikaan, ei Matt Damon -elokuvista pidä oleman puutetta Suomenniemellä. Tänään teatterikierroksensa aloittaa kuumeisesti odotettu scifi-actioneri Elysium, 23.8. saapuu Behind the Candelabra ja 11.10. on ensi-illassa Gus Van Santin Promised Land.
Nähtynä hyvin lyhyen ajan sisällä edellä mainittu leffatrio antaa kuvan 42-vuotiaasta amerikkalaisesta näyttelijästä murrosvaiheessa, ehkäpä jopa eräänlaisessa laaksossa. Sukupolvensa johtaviin tähtiin joka tasolla lukeutuva Damon on toki oikein "hyvä" Soderberghin Liberace-kuvauksessa, mutta kemian laimeus Michael Douglasin kanssa, joka käy pitkin elokuvaa häiritseväksikin, johtuu osaltaan Damonin kireydestä; nuoruuden rooleja leimannut vitaali huumori on viime vuosina lähinnä loistanut poissaolollaan. Mennäänpä saman tien liian pitkälle heuristisen spekulaation tiellä ja esitetään, että näyttelijän avainrooli Jason Bournena kolmessa elokuvassa on ylimuokannut tämän maneereja. Jos Damon syntyi esittämään jotakin roolia, niin epäilemättä Bournea. Älykkään ja herkän luonnenäyttelijän liitto moni-ilmeisesti luonnostellun toimintasankarin kanssa tuotti varsinkin toimintagenressä poikkeuksellista näyttelemistä. Mutta liian monesti Bournen jälkeen syntyneissä rooleissa näkyy sama lähestymistapa. Bournea leimannut vakavuus ja ahdistuneisuus projisoituu samantyyppisenä Behind the Candelabrassa ja vielä voimakkaammin Elysiumissa.
District 9:lla suuria lupauksia antanut Neill Blomkamp onnistuu, valitettavasti!, Elysiumissa lähinnä mokaamaan koko homman. Aineksia on vaikka mihin, mutta elokuva ottaa itsensä supervakavasti ja jyrää idullaan olevat kommentit nykyajasta maahan pitkitetyillä toimintajaksoilla, joissa ohjaaja-käsikirjoittaja peuhaa mielin määrin asefetisismissään. Lisäksi se edetessään alkaa muistuttaa sample-kokoelmaa aikaisemmista lajityyppielokuvista Universal Soldierista Wall-E:hen. Teknisesti elokuva on enemmän kuin etevä, mutta ei silläkään tasolla tarjoa mitään, mitä District 9:ssa ei olisi nähty, vain enemmän ja suurempana. Periaatteessa komeat toimintakohtaukset vain eivät ole sitä ainesta, mikä Elysiumissa eniten kiinnostaa. Sitä on edeltäjänsä oloisesti ja upeasti luotu maailma, jossa yhteiskuntaluokat ovat supistuneet kahteen: yltiörikkaisiin, jotka asuvat ylellisellä avaruusasemalla, missä mikään sairaus tai loukkaantuminen ei ole mahdoton korjattavaksi; ja köyhiin, jotka ylikansoittavat karrelle poltettua Maata. Blomkamp on naurettavasti väittänyt, ettei hänen elokuvallaan ole poliittista teesiä, vaikka viittaukset omaan aikaamme ovat ilmiselvät ja koko elokuva rakentuu epätasa-arvoisuuden teemalle. Joka tapauksessa, Blomkamp ei kulje kommentaarissaan edes puoleen väliin, vaan tukehduttaa elokuvansa ryppyotsaiseen toimintaan. Ja tätä ryppyotsaisuutta Matt Damon heikosti ohjatussa suorituksessaan välittää.
Elysium on muutenkin ikävä juuri näyttelijöidensä vuoksi. Esimerkiksi Jodie Foster on yksiulotteisessa roolissaan huonompi kuin tuskin koskaan. Alice Braga ei tee Damonin rakastettuna oikein mitään vaikutusta. Niinpä katsojalta puuttuu samastumiskohde, se jokin, mikä saa sydämen lyömään elokuvan mukana. Parasta lienee District 9:ssa loistanut etelä-afrikkalainen kameleonttinäyttelijä Sharlto Copley, joka tekee vaikutuksen, milloin ei joudu kamppailemaan toivottoman dialogin kanssa: toistuva kiroilu alkaa saada elokuvan mittaan naurettaviakin piirteitä.
Jotenkin masentavaa on todeta, että paras näistä kolmesta uudesta Damon-elokuvasta on myös lippuluukuilla unohdetuin. Promised Land (jota jostain syystä ei ole suomennettu Luvatuksi maaksi - ehkä ketään ei kiinnostanut) on fiksua draamaa. Se saapui kotimaassaan ensi-iltaan jo tammikuussa, mutta ei nostattanut mitään aaltoja. Damonin ja näyttelijäkollega John Krasinskin kirjoittama elokuva kertoo maakaasuedustajista, jotka saapuvat pieneen pennsylvanialaiskuntaan myymään maakaasusopimusten kautta maan unohdetuille kultaista tulevaisuutta.
Elokuva, jonka piti alunperin olla Damonin debyytti ohjaajana, osoittaa, että tähden pitäisi kirjoittaa useammin kuin 15 vuoden välein. Skenaario ja sen kuvaamat hahmot ovat Good Will Huntingin tapaan täynnä kauniita nyansseja. Elokuvan olisi voinut kuvata poliittisen elokuvan perinteiden mukaisesti pisteliäänä satiirina, mutta Damon, Krasinski ja ohjaajaksi lopulta ajautunut Gus Van Sant onnistuvat huumoria menettämättä kuvaamaan ihmisensä vakavasti otettavina. Näillä hahmoilla on vastineensa todellisuudessa.
Maakaasu on tämän vuoden poliittisia kiistakapuloita ainakin USA:ssa, sillä puhtaana energiana mainostetun luonnonvaran esiin pumppaaminen on harvinaisen likaista puuhaa, jonka seurauksena kokonaisia maatiloja on kuollut kuin yhdessä yössä. Luvatun maan tekijät näyttävät maakaasuesimerkin kautta vaikuttavasti sen, miten varallisuuden (konkreettisen ja henkisen) epätasainen jakautuminen rikkoo kuin huomaamatta kokonaista kansakuntaa siruiksi. Luvattu maa liikkuu Amerikan sydänmailla, joilla elokuvantekijät liikkuvat yhä harvemmin. Se tekee harvinaisen vakuuttavan argumentin, että nämä seudut keikkuvat kuoleman porteilla maatalouden merkityksen kutistuttua. Siksi miljardiluokan yhtiön saapuminen rahamasseineen tuntuu aidosti lottovoitolta.
Gus Van Sant liikkuu tässä maastossa konservatiivisemmin kuin koskaan. Vahvan visuaalisen silmän omaava ohjaaja tyytyy tällä kertaa vain mahdollisimman yksinkertaisiin ratkaisuihin. Se tekee Luvatusta maasta elokuvallisesti arkisen - digiprojektio saa sen näyttämään tv-elokuvalta (kun taas tv:lle tehty Behind the Candelabra EI näyttänyt tv-leffalta) -, mutta Van Sant palvelee työllään esimerkillisesti tarinaa ja sen henkilöitä. Matt Damon tekee tutun ohjaajan edessä omaa tekstiään tulkitessaan parasta työtään vuosiin. Kuten Good Will Huntingissa, nähdään Luvatussa maassakin loistavasti kirjoitettu puhe, "fuck you money" -monologi, jossa Damonin kauppamatkustaja haistattaa katkerat pitkät menetettynä pitämälleen maaseudulle, avaten monimerkityksisen näköalan rahan ylivallan ja köyhyyteen tuskastumisen todellisuuksiin. Dialogi on muutenkin jatkuvasti erinomaista, vastapainona Elysiumille. Kuten on näyttelijätyökin. Krasinski on magneettinen Damonin antagonistina, Rosemarie DeWitt raikkaan aito romanttisena vastapelurina ja veteraani Hal Holbrook uskottava vastarinnan päällikkönä, mutta aivan erinomainen on Frances McDormand Damonin myyjäparina. Hieno elokuva, joka latteahkosta ilmeestään huolimatta vetää sisäänsä kuvaamiensa ihmisten maailmaan. Matt Damonin ura saisi viedä tähän suuntaan, avaruutta mieluummin pelloille, tukevasti maan kamaralle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti