En minä osaa sanoa, miksi Jean Renoirin Virta (1936) on täydellinen elokuva. Ei siinä mitään ihmeellistä ole, ei säväyttäviä visuaalisia hetkiä, hengästyttäviä dramaattisia nousuja, virtuoosimaista näyttelijätyötä - mitään niistä elementeistä, mitä tavanmukaisesti listataan, kun elokuvan mestariteoksia hehkutetaan. Virta on täydellinen samalla tavalla kuin pilvi on täydellinen, tai satakielen laulu tai heinänkorsi. Luonnollista, hengittävää, kaunista.
Toisin kuin useimmat hienoimmistakin elokuvantekijöistä, Jean Renoir ei keskity yksittäisiin kohtauksiin ja niiden voimaan; hänelle elokuva on yhtenäinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Virrassakaan mikään ei tunnu tekemällä tehdyltä tai ulkokohtaisesti paisutellulta, vaikka pelissä on elämän koko onni. Renoirin katsominen on usein kuin lukisi Tsehovia.
Mikä on sopiva vertaus, koskapa Virta pohjautuu venäläisen novellin taitajan ranskalaisen klassikkovastineen Guy de Maupassantin kertomukseen Une partie de campagne. Porvarisperhe matkaa maaseudun rauhaan päiväretkelle joskus 1860-luvulla. Elämä on valmis, huominen päätetty: perheen tytärkin on jo kihlattu sopivan hengettömälle puupäälle. Käydään joen äärelle, valmistellaan pique-nique. Mukaan liittyy pari paikallista nuortamiestä, joilla on aikaa tuhlattavaksi. Mammakin antaa kevytkenkäisyyden puuskan vallassa liehitellä itseään. Vaihdetaan katseita ja pikku vihjailuja. Nuoret sydämet alkavat soida harmoniassa. Soudellessa huomista koskevat valinnat käyvätkin tuntumaan epäilyttäviltä. Elämän virta lipuu kuitenkin yhtä vastustamattomasti kuin se venettä kuljettavakin.
Virta hohkaa ihmeellistä elämänonnea ja idylliä. Renoirin kokonaisvaltainen näkemys saa nämä ihmiset ja heidän toimintansa tuntumaan todelliselta. On tärkeää huomata, miten huomaamattoman mestarillisesti Renoir käyttää kameraa punoen näennäisen yksinkertaiset kuvat yhteen virheettömäksi helminauhaksi. Hänen luonteenomainen pessimistinen ihmisrakkautensa tuntuu syvänä empatiana katumaan jääviä nuoria kohtaan. Koskettava epilogi tuntuu iholla kuin karhunkielen lipaisuna.
Muodon suhteen kiinnostavaksi kysymykseksi nousee se, pitäisikö Virtaa lähestyä koko illan elokuvana vai lyhärinä. Pituutensa puolesta teos on ilman muuta lyhytkuva: sen kesto on 41 minuuttia. Mutta kuten Chaplinin Pojan kohdallakin, herää intuitiivinen kapina totunnaisuuksia vastaan. Molemmat elokuvat sisältävät kaiken, mitä pitkältä elokuvalta sopii vaatia, mutta ne osaavat kertoa sen lyhyemmässä ajassa. Tuloksena on suuria elokuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti