AFF -15: Kolhoosiunelma

Artova Film Festival 4.-6.2015

Tämän raportoijan yö Arabian kolhoosissa kesti lopulta vain puoli neljään, mikä kiistämättä kartuttaa nössöpisteitä. Heilutan silti luovan hulluuden lippua AFFin puolesta, sillä Suomeen tarvitaan tämän kaltaisia tilaisuuksia, missä tarjotaan katseltavaksi kolhoosiaiheisia elokuvia aamu kymmeneen asti. Olin silti näemmä yliarvioinut helsinkiläisten yksinäisten insomnikkojen määrän, sillä lähtiessäni Kino Sherylin kainalossa yötä kulutti vain kourallinen epägogolmaisen eläviä sieluja.

Ennen varsinaista maratonia festivaali vieraili Tsekkoslovakiassa. Epätodellisuuden määrästä ei silti tingitty, kun kankaalle lävähti Oldřich Lipskýn tsekkilänkkäri Limonadi-Joe (Limonádový Joe aneb Koňská opera, 1964). Kolaloka-virvoitusjuomayhtiön edustajaksi paljastuva, voittamaton Joe osuu roistojen napakymppiin edes katsomatta heihin päin puhdistaessaan viinanpirun saastuttaman Stetson Cityn. Tom Mix -westernien puhtoisuutta pilkkaava parodia on kiehtovalla tavalla todella huono. Ylöspano on moitteeton komeata scope-kuvausta myöten ja hauskoja ideoita riittää, mutta saa pähkäillä melkein päänsä puhki, miksi mikään ei naurata. Loppujen lopuksi syy lienee sama, miksi esimerkiksi Kung Fu Hustle ei naurata. Kaikki vitsikkyys on nostettu niin etualalle, että se kuolee saman tien - katsojalle ei anneta mahdollisuutta itse hoksata nokkeluuksia. Vitsien kertominen on rytmityksen taitolaji ja jos se ei ole hallussa, peli menetetään.



Kolhoosien yön käyntiin polkaisseessa Kubanin kasakoissa (Kubanskie kazaki, ohj. Ivan Pyrjev, 1949) oli vastaavasti pielessä kaikki muu paitsi rytmitys. Ällistyttävä neuvostomusikaalin klassikko loihti Stalinin ikeestä tajunnanräjäyttävää kuvaa kommunismin onnelasta. Prologi ja epilogi vyöryvät virtuoosimaisina hallusinaatioina yltäkylläisistä viljapelloista, joilla puhtoiset maanviljelijät keräävät satoa hymy huulilla puimuriarmeijoiden suitsissa. Hengästyttävästi säihkyvät värit alleviivaavat kaiken silmäkarkkimaisuutta. Elokuvalla ei ole todellisuuden kanssa ehkä mitään tekemistä, mikä saa miettimään, miten se on otettu kotimaassaan vastaan kolhoosien hikisten realiteettien kanssa päivittäin kamppailevien parissa. Ehkäpä Kubanin kasakat voisi olla todellisuutta, jos ihmiset oikeasti olisivat Pyrjevin (Puolueen äänitorvenaan käyttämänä) kuvaamia kirkasotsaisia, ihanteellisia satuolentoja. Kommunismi ei nähtävästi pettänyt ihmistä, vaan ihminen kommunismin.

Etelään, lähelle Mustaamerta sijoittuvan Kubanin kasakoiden tarina jäljittelee musikaalin peruskuvioita letittämällä toisiinsa kahta rakkaustarinaa. Suurin osa tästä tapahtuu syysmarkkinoilla, mitkä paljastuvat odottamattoman yltäkylläisiksi kulutushysterian hulluiksi päiviksi täynnään koristeellista krääsää. Lavastus kielii melkoisesta budjetista. Temaattisesti kiinnostavinta kuin raiteilla rullaavassa elokuvassa on vahva naiskuva, joka tylyttää patriarkkaa edustavaa vanhaa kasakkaa railakkaasti.

Tämä feminismi on ainoa yhdistävä tekijä - virallisen ideologian ylistämisen lisäksi - Kubanin kasakoiden ja seksikkäästi otsikoidun Hallituksen jäsenen (Chlen pravitelstva, ohj. Josef Heifitz & Aleksandr Zarh, 1939) välillä. Vuosikymmentä aiemmin, juuri Suuren Isänmaallisen Sodan kynnyksellä valmistunut teos antaa mustavalkoisenakin paljon vähemmän mustavalkoisen kuvan aiheesta. Kertomus kuvaa miehensä hakkaaman "akan" nousua kolhoosinsa kykeneväksi johtajaksi, jolle lopulta napsahtaa kutsu itse Kremliin. Lahjakkaaksi tiedetty Heifitz, Zarhin avustamana, käsittelee realismia armoitetulla tyylitajulla. Propagandana tämä on paljon Pyrjeviä taidokkaampaa ja tehokkaampaa, mutta ja koska se ei jää pelkäksi manipuloinniksi. Heifitzin kameralle kolhoosielämä on kovaa ja vaikeuksia täynnä, ja parhaiten palkitaan ne jotka ahkerimmin yhteisen hyvän eteen hikoilevat. Henkilökuvaus ja ihmissuhteet saavat ulottuvuuksia. Sankarittaren polulta ei puutu esteitä. Mies jättää, patriarkaatti ei pidä minään ja huipennuksessa "akkaa" jopa ammutaan. Mutta harmaan kiven läpi pusketaan silti vaikka pää edellä. 16-millisellä kopiolla mustavalkoinen kuva sykkii halattavan kauniina. Briljanssi on hiljaista, jokaisen otoksen harmonisuutta voi ihailla sinällään tarinasta irrallaankin. Kommunismin sisäisiä ristiriitoja käsitellään jopa suorasukaisesti, minkä ehkä mahdollistaa kertomuksen aloittaminen vuodesta 1930. Pohjimmiltaan Hallituksen jäsen propagoi laiskureita, systeemin loisia vastaan. Mikä kritiikki ei ole kommunismin yksinoikeus.



Jälkilöylyiksi näille kahdelle näytettiin pari Uzbekistania kuvaavaa dokumenttiharvinaisuutta 60-luvulta. Ihminen ja aavikko valistaa kommunisti-ihmisen suurenmoisista kyvyistä valjastaa kuollut hiekka-aavikkokin hedelmälliseksi hyötymaaksi. (Väri)kuvaus on jälleen kerran pistämättömän komeata. Mustavalkoinen Neuvostotilan johtaja on visuaalisesti vielä hienompaa katseltavaa. Dokumentti 63-vuotiaasta rouva Sadejevasta on lähes tosielämän vastine Hallituksen jäsenelle. 12-vuotiaana naitettu Sadejeva nosti itsensä 2 500 hehtaarin hedelmätilan johtajaksi ja uzbekkinaisten aseman parantajaksi. Kunnioittava lyhytelokuva ansaitsee itsekin kunnioitusta.

Vuolenkosken tähtiyö

Monroen päiväkirjasta, sivu 23

Pieni joukko monroelaisia tuli viime perjantaina osallistuneeksi upeaan elokuvatapahtumaan, joka osoittautui erääksi kuluvan vuoden huippukohdista.

Kerhoamme puheenjohtajankin ominaisuudessa luotsannut Ville Pisto on toiminut pari kesää kotiseudullaan Vuolenkoskella aikaansaapana puuhamiehenä järjestäen kyläläisille nähtävää ja koettavaa. Vuosi sitten järjestetty ulkoilmaesitys oheisohjelmineen Koskenkylän laulusta (1947), jota on kuvattu paikkakunnalla, kokosi peräti kuudettasataa ihmislasta Kymijoen rannalle. Saavutus on aika hyvä, ottaen huomioon, että Vuolenkoskella asustaa noin neljä ja puoli sataa henkilöä.

Tänä vuonna tapahtuma sai komeaa jatkoa Teuvo Tulion Laulu tulipunaisesta kukasta -melodraamasta.


Johannes Linnankosken romaanin kolmas - ensimmäinen suomalainen - filmatisointi taltioi sekin Vuolenkoskea: Tulio toi kylälle 12 kameraa, joilla tukkilaisdraaman koskenlaskukohtaukset purkitettiin. Elokuva saapui ensi-iltaan vuonna 1938, joten Vuolenkoskelle ei ollut saatu tekijöitä paikalle, mutta auringonlaskua odotellessa kuultiin kyllä monenmoista vierasta. Heistä osa oli kyläläisiä, jotka muistelivat värikkäästi 50-luvun kultakauden koskenlaskukisoja monituhatpäisine yleisöineen. Kuultiin myös Tampereen (!) omia likkoja, Heinosen sisaruksia, jotka olivat noissa kisoissa muodostaneet melkoisen erikoisuuden.

Huippuvieraaksi oli saatu Tulion kanssa Sensuelassa työskennellyt Mauritz Åkerman eli elokuvan Lappiin lentokoneellaan haaksirikon tekevä natsiupseeri Hans Müller. Hän todisti Tulion määrätietoisuudesta ohjaajana, joka tiesi hyvin, mitä halusi. Ville oli ennakolta haastatellut myös Matti Kassilaa, jolla oli yhtäaikainen onni sekä epäonni tehdä uransa alkuvaiheessa yhteistyötä tuottajan roolissa esiintyneen Tulion kanssa - joka huijasi oppipoikaa raha-asioissa mennen tullen. Mutta "oppirahat on maksettava", tokaisi Kassila.

Vuolenkosken elokuvailta ei muutenkaan ollut ihan mikä tahansa leffailta multipleksissä. Valkokankaan virkaa toimitti lastu- tai vanerilevystä rakennettu suuri seinä, jonka taakse Kymi jäi laiskasti virtailemaan. Kylän martat oli saatu pitämään huolta noin kolmen ja puolen sadan ihmisen kahvin- ja naposteltavan tarpeesta. Ja entäs katsomo sitten! Se, se oli rakennettu tietysti heinäpaaleista! Kyläläisiltä kerätyillä matoilla peiteltyinä ne tuntuivat istumalihasten alla hyvin mukavilta ja lämpöisiltä: miellyttävää sikälikin, kun ilmanlämpö laski alle kymmeneen asteeseen. Musiikkikin lämmitti jos ei muuta, niin mieltä, ennen elokuvaa. Paikallisten musikanttien lisäksi tunnelmaa loi hyvin valittu levymusiikki. Kiitos vain, Lentävä kalakukko on jumittanut päässä tähän päivään asti.

Me valitsimme katselupaikaksemme "parven", paalit jyrkän penkereen päällä, josta avautui paras näköala joen hallitsemaan maisemaan. Oikealla puolella kuvaan tunki pätkä koivunoksaa, mutta tässä tapauksessa se pikemminkin rikasti ornamenttina kuvaa. Joka kuva muuten oli (Pirkanmaan elokuvakeskukselta lainatulla) videotykillä heijastettuna odotukset ylittävän hyvä. Käsitykset vahvistuivat siitä, että mitä etäämmältä digikuvaa katsoo, sen paremmalta se näyttää.

Kun sitten puoli kymmenen tienoilla alkoi tienoolla olla tarpeeksi hämärää ja lopulta pilkkopimeää, valtasi tajunnat Tulio. Mahtava ympäristö varasti oikeutetusti osan huomiosta etenkin pilvettömässä illassa sanoinkuvaamattomaksi freskoksi maalautuneen tähtitaivaan kirkastuttua. Ja kenties Tulio ei ole elokuvantekijänä ihan täydellisimmässä synkassa oman makuni kanssa, vaikka kaikkia luokituksia kaihtava Sensuela onkin kaikkien aikojen paras kotimainen elokuva, mutta kyllähän Linnankoski-käännöksessä on tenhoa. Tulion tekninen taituruus on ilmiselvää ja tuottaa kerrontaa, joka pitää pihdeissään kertomuksessa mehiläisestä, joka kiiruhtelee nuoruuden hybriksessään kukasta kukkaan. Kunnes vastaan tulee "nainen, jota ei voi saada mielestään". Tuliolainen erotiikkakin alkaa olla vahvamahlaista.

Parasta teoksessa taitavat olla teräksisesti toteutetut koskenlaskujaksot, joissa riittää virtaa. Väkevällä silmällä kuvattua leffaa tämä on muutenkin, erityisen vaikuttavia ovat alakulmaotokset, joissa ihmiset piirtyvät pilvitaivaan eteen. Loppupuolen osalta voi ohuesti harmitella viimeistä näytöstä, jossa hurjan pojan menneisyys palaa pitämään moraalisaarnan, jonka kesto meinaa valjastaa menoa. Pikku juttu, elokuvan päätyttyä fiilis joen varrella tähtien alla oli lähinnä huumaantunut.

KILLE OKSANEN


Laulu tulipunaisesta kukasta pumppaa suurella sydämellä, ja sen sydämen nimi on Kaarlo "Kille" Oksanen. Hän luo päähenkilö Koskelan Olavista pistämättömän muotokuvan, jossa rehvakkuus naittuu suureen tunteellisuuteen parhaassa tuliolaisessa hengessä. Oksasen Olavia samaan aikaan rakastaa ja vihaa tienoiden sekä kovimpana tukkijätkänä että naistenkaatajana. Oksanen saa tyttösiä liehitellessään kasvonsa taipumaan näätämäiseen muotoon, silmien intensiivisen poltteen palessa ihoon. Suurista lahjoistaan huolimatta "Killen" kohtalona ei ollut nousta taunopalojen, joelrinteiden ja lassepöystien rinnalle yhdeksi Suomi-filmin suurista. Tästä Villelle todisti pitkän ja vaikuttavan uran äänittäjänä monissa Tulionkin ohjauksissa tehnyt Ensio Lumes, nyt 94 v.

Lumes oli Karjalan kannaksella lokakuun 14:nä vuonna 1941 yhtenä komppaniastaan, kun katse oli tavannut tutun figuurin erään kallion laella. Lumes pyysi lupaa päästä katsomaan lähempää, ja kohtasi kuin kohtasikin Tulion kautta tuntemansa Killen kalliolla. Kuulumiset vaihdettiin vanhan tuttavuuden hengessä, kunnes oli aika palata ns. ruotuun. Venäläishyökkäys alkoi paluumatkalla oman ryhmän luokse. Kranaatit viuhuivat turvallisen etäältä, kunnes äkkiä yksi osui lähelle. Lumes tietysti käännähti katsomaan taakseen, ja sai todeta kranaatin tehneen selvää juuri siitä kalliokivestä, jolle oli ystävänsä jättänyt. Niin päättyi 32-vuotiaana sotaan tie, joka olisi lahjoista päätellen voinut viedä Suomen valkokankaiden suurimpien legendojen joukkoon.

Virta, täydellinen sunnuntaileffa

 

En minä osaa sanoa, miksi Jean Renoirin Virta (1936) on täydellinen elokuva. Ei siinä mitään ihmeellistä ole, ei säväyttäviä visuaalisia hetkiä, hengästyttäviä dramaattisia nousuja, virtuoosimaista näyttelijätyötä - mitään niistä elementeistä, mitä tavanmukaisesti listataan, kun elokuvan mestariteoksia hehkutetaan. Virta on täydellinen samalla tavalla kuin pilvi on täydellinen, tai satakielen laulu tai heinänkorsi. Luonnollista, hengittävää, kaunista.

Toisin kuin useimmat hienoimmistakin elokuvantekijöistä, Jean Renoir ei keskity yksittäisiin kohtauksiin ja niiden voimaan; hänelle elokuva on yhtenäinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Virrassakaan mikään ei tunnu tekemällä tehdyltä tai ulkokohtaisesti paisutellulta, vaikka pelissä on elämän koko onni. Renoirin katsominen on usein kuin lukisi Tsehovia.



Mikä on sopiva vertaus, koskapa Virta pohjautuu venäläisen novellin taitajan ranskalaisen klassikkovastineen Guy de Maupassantin kertomukseen Une partie de campagne. Porvarisperhe matkaa maaseudun rauhaan päiväretkelle joskus 1860-luvulla. Elämä on valmis, huominen päätetty: perheen tytärkin on jo kihlattu sopivan hengettömälle puupäälle. Käydään joen äärelle, valmistellaan pique-nique. Mukaan liittyy pari paikallista nuortamiestä, joilla on aikaa tuhlattavaksi. Mammakin antaa kevytkenkäisyyden puuskan vallassa liehitellä itseään. Vaihdetaan katseita ja pikku vihjailuja. Nuoret sydämet alkavat soida harmoniassa. Soudellessa huomista koskevat valinnat käyvätkin tuntumaan epäilyttäviltä. Elämän virta lipuu kuitenkin yhtä vastustamattomasti kuin se venettä kuljettavakin.

Virta hohkaa ihmeellistä elämänonnea ja idylliä. Renoirin kokonaisvaltainen näkemys saa nämä ihmiset ja heidän toimintansa tuntumaan todelliselta. On tärkeää huomata, miten huomaamattoman mestarillisesti Renoir käyttää kameraa punoen näennäisen yksinkertaiset kuvat yhteen virheettömäksi helminauhaksi. Hänen luonteenomainen pessimistinen ihmisrakkautensa tuntuu syvänä empatiana katumaan jääviä nuoria kohtaan. Koskettava epilogi tuntuu iholla kuin karhunkielen lipaisuna.

Muodon suhteen kiinnostavaksi kysymykseksi nousee se, pitäisikö Virtaa lähestyä koko illan elokuvana vai lyhärinä. Pituutensa puolesta teos on ilman muuta lyhytkuva: sen kesto on 41 minuuttia. Mutta kuten Chaplinin Pojan kohdallakin, herää intuitiivinen kapina totunnaisuuksia vastaan. Molemmat elokuvat sisältävät kaiken, mitä pitkältä elokuvalta sopii vaatia, mutta ne osaavat kertoa sen lyhyemmässä ajassa. Tuloksena on suuria elokuvia.