Jos, kuten loppuun kulutettu sanonta kuuluu, miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta, olemmeko Maan päällä jokainen alieneita toisillemme? Entä mikä on rakkauden funktio tässä yhtälössä, onko se meitä lähentävä voima - onko se ensinkään mahdollinen?
Yksi nykyelokuvan ja kenties kaiken elokuvan tärkeimpiä tutkimuksia rakkaudesta on Richard Linklaterin, Ethan Hawken ja Julie Delpyn Rakkautta ennen -sarja. Nykyisellään kolmiosainen kertomus amerikkalaisesta Jessestä ja ranskalaisesta Celinestä on eräänlainen ihme, teos, joka on ainutlaatuisella tavalla säilyttänyt voimansa jatko-osasta toiseen: Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight, 2013) on kuluvan vuoden toistaiseksi hienoin Suomessa nähty elokuva.
Tämä on vastoin kaikkia taiteen sääntöjä, koska kyseessä on jatko-osa. Mutta tähän teossarjaan ei käykään suhtautuminen tavalliseen tapaan. Rakkautta ennen -trilogia vertautuu pyrkimyksiltään Satyajit Rayn Apu-trilogiaan tai läheisemmin Francois Truffaut'n Antoine Doinel -elokuviin.
Vasta tämän uusimman osan myötä tekijöiden näkemyksen laajuus alkaa avautua kaikessa loistossaan. Itsenäisenä teoksena Rakkautta ennen aamua (1994) pitää paikkaa 90-lukulaisena mestariteoksena ja amerikkalaisena klassikkona, mutta keskeisen työryhmän tavoitteet osoittautuvat tänään syvemmiksi. Tämä herättää ennen muuta kiitollisuutta. Ilmavan romanssin sijaan meillä on edessämme kokonaisen ihmissuhteen peili, jonka pinta aaltoilee ja muuttuu, mutta pysyy ehjänä.
Rakkautta ennen -sarja on näyttänyt meille vain kolme päivää Jessen ja Celinen elämästä, mutta niiden kautta on kerrottu kaikki tiheydellä, joka hakee vertaistaan. Rakkautta ennen keskiyötä näyttää päivän pariskunnan uomiinsa asettuneesta yhteiselämästä yhdeksän vuotta lopullisen yhteenmenon jälkeen. Edellisen osan aikuiset ovat kasvaneet keski-iän kynnykselle. Kahden täysin erilaisen ihmisen liitto kantaa sisällään monenlaisten kriisien siemenet, jotka aistii jo elokuvan hyväntuulisessa alussa. Mikä tapahtuu kesälomalla Kreikan Peloponnesoksessa, joka on saanut kunnian jatkaa tätä upeaa eurooppalaista elokuvaretkeä Wienin ja Pariisin jatkoksi. Loman päättyminen nostaa aivan salakavalasti pintaan piiloon haudatut epävarmuudet suhteen tasapainosta ja vaatimuksista.
Näiden elokuvien selkärangan muodostaa ihailtavan luontevasti käsitelty dialektiikka Jessen ja Celinen välillä akseleilla mies/nainen, amerikkalaisuus/eurooppalaisuus, vapaus/vastuuntuntoisuus, taiteilijuus/proletaarisuus, boheemisuus/keskiluokkaisuus jne. Perusasioita, mutta kovasti pitää pinnistellä löytääkseen muualta yhtä terävää ja rentoa tunkeutumista niihin. Jesse ja Celine eivät sitä kenties yritä, mutta he tulevat puhuneeksi kokonaisen sukupolven puolesta, tilittäneeksi sen modernin X-sukupolven, jonka kummisetiin Linklater kuuluu, tuntoja. Pramilla on syvän rakkauden sitoma ihmissuhde tässä ja kaikkialla läntisessä maailmassa.
Rakkautta ennen keskiyötä on edeltävien osien tapaan kaikkien aikojen keskusteluelokuvia, josta näkee, tuntee, melkein haistaa, että puheeksi nostettuja asioita on kypsytelty yhdeksän vuotta. Koko teos on katettu puheella niin kuin hotellihuone kokolattiamatolla, mutta missään vaiheessa se ei käy työlääksi tai toisteiseksi. Omia erojaan ja muita kokemuksiaan projisoivat Hawke ja Delpy tuntevat esittämänsä henkilöt läpikotaisin, tuloksena notkeaa ja täysin vaivattoman tuntuista näyttelemistä. Delpy tuo vimmalla mukaan aiemmin vain viitteellisen tasolle jäänyttä tuskastumista vieläkin patriarkaaliseen maailmaan, jonka etuja Jesse ei kaihda käyttämästä. Mutta vaikka Hawke on muuttumattomampi näistä kahdesta, hän vaikuttaa jatkuvasti liikuttavan kertomusta. Hawke ei ole missään ollut lähellekään niin hyvä kuin näissä kolmessa elokuvassa. Katsokaa vaikka hänen rytmiään, rentouttaan ja pieniä gestiikan salamoita, joita hän heittelee siellä täällä uusia tasoja luoden.
Siitä huolimatta, että Delpy, Hawke ja Linklater käyvät elokuvan aikana läpi lähes kaikki kriisit, mitä yhteen avioliittoon voi kuulua - eri suuntiin vetävistä toiveista pettämisiin ja säälimättömiin totuuden laukomisiin päin rakastetun pläsiä -, tätäkin elokuvaa leimaa erikoinen onnellisuuden tuntu. Sillä kuten Jesse sen muotoilee, tämä suhde on täynnä inhimillisiä säröjä ja kipua, mutta se perustuu tosirakkaudelle. Elokuvaa on silminnähden ollut myös hauskaa tehdä. Jo viidenkympin rajapyykin ohittanut Linklater ohjaa kypsästi ja taloudellisesti, käyttäen kameraa huomaamattoman briljantisti näyttelijöille tilan tarjoten. Otokset ovat usein pitkiä ja, vaikka se ei siltä vaikuta, teknisesti vaativia; mikä vapauttaa näyttelijöiden vuoropuhelun. Linklaterin työ on niin taidokasta, että syntyy teräksenluja illuusio siitä, että elokuva todella on kuvattu yhden vuorokauden aikana. Mitä voi enempää ohjaajalta vaatia?
Rakkautta ennen -sarja rakentuu eurooppalaisen keskusteluelokuvan perinteelle, mutta on poikkeuksellisen amerikkalaisen tekemä. Tällä kentällä jotain Olivier Assayasia ei voi edes verrata Linklateriin - näissä elokuvissa Linklater on parempi kuin itse Rohmer. Kyllä, kyllä on. (Mutta ilman Rohmeria ei näitä elokuvia olisikaan.)
Muitakin näyttelijöitä elokuvassa toki on, onhan Jessellä ja Celinellä ystäviä, ja he kaikki ovat yhtäläisen upeita. Erityisen magneettinen on porukan isäntänä ja suojelijana toimiva brittitaiteilija Patrick, jota esittää debyyttinsä valkokankaalla kunnioitettavassa 86-vuoden iässä tekevä Walter Lassally. Varsinaiselta elämäntyöltään Lassally on yksi 60-luvun englantilaisen uuden elokuvan arkkitehteja, muiden muassa Tony Richardsonin Tom Jonesin kuvaaja. Vuonna 1964 hän sai kaappiinsa Oscarin parhaasta kuvauksesta Kerro minulle, Zorbasta. Varsinainen löytö Linklaterilta.
Aika näyttää, tuleeko Jessen ja Celinen tarinalle jatkoa, palaavatko Linklater, Hawke ja Delpy pikkuporvarillistuvan sukupolvensa häilyviin arvomaailmoihin. Jos palaavat, heillä riittää taatusti sanottavaa.
PS:n asemesta: vastenmielisyyttä tuntien, liitettäköön tähän suuria ilon tunteita herättävään elokuvaan pakolta tuntuva jälkikirjoitus sen esitystekniikasta. Ko. elokuvan katsominen digimuodossa muistutti lähinnä wc-pöntön katselua krapula-aamuna. Digitaalisuus teki monessa kohdin parhaansa pilatakseen katselunautinnon, mutta sekin kielii elokuvan vahvuudesta, että se ei tähän kyennyt. Vuoden paras elokuva, mutta myös vuoden huonoin digiesitys yhdessä To the Wonderin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti