Sivumennen sanottuna, Kynttelikön takana kuuluu noin 15 vuotta sitten The Wedding Singerin ja Boogie Nightsin myötä syntyneeseen alagenreen, jossa nimenomaan 70-luvun ja 80-luvun taite on otettu epookin kohteeksi. Aikakausi on miljoonille ehtymättömän nostalgian lähde ja sosiologisesti rikas jakso modernisoituvan, urbanisoituvan, hemmotellun, Maslovin tarvehierarkian ylimmille kerroksille kiipeävän ihmisen kehityksessä. Elokuva liikkuu tämän hedonismin ideologian Mekassa, Las Vegasissa, ja kuvaa noin viisi vuotta kestänyttä romanssia estraditaiteilija Liberacen ja Scott Thorsonin välillä, jälkimmäisen muistelmiin pohjautuen.
Se on pinnalta katsoen nautittava teos, älykkäästi ja ekonomisesti veistetty, hienosti näytelty. Huippulahjakkaan elokuvantekijän ajatuksia herättävää tarinankerrontaa. Elokuvan katsomisen jälkeen yksi yllättävä kysymys nousee muiden yläpuolelle: mistä Kynttelikön takana kertoo?
Soderberghin elokuva kuvaa - periaatteessa - tositapahtumia megatähden elämässä ja valottaa sitä kautta keskushenkilön kulisseja. Mutta...elokuvasta puuttuu kemiaa, koska se ei löydä tietä yksityisestä yleiseen. Kynttelikön takana jää enimmäkseen yksittäishistoriaksi vailla universaalia kosketuspintaa - vaikka homon julkkiksen elämän pitäisi tarjota sitä yltäkylläisesti. Ohjaaja ja käsikirjoittaja (Richard "The Fisher King" LaGravenese) eivät kuitenkaan onnistu tuomaan kankaalle Liberacen kaksoiselämän olennaisimpia ongelmia. Esimerkiksi homofobia puuttuu teoksen maailmasta täysin. Se on vain viitteenomaisesti läsnä tähden ja tämän managerin salailuoperaatioissa. Niinpä dramaturgiasta puuttuu kipinää.
Sen tilalla Kynttelikön takana tarjoaa rikkaan kuvaelman siitä, millaista oli elää tuohon aikaan homomiehenä Yhdysvalloissa. Mutta hyviä fiiliksiä samastumisesta valkokankaan kuviin odottavat vähemmistöpiirit saavat kyllä pettyä, sillä elokuvan kertomus on karu ja vanhoja käsityksiä homoista seksinnälkäisinä nautiskelijoina pönkittävä. Liberace kuvataan valtavan seksuaalisen ruokahalun omaavana narsistina, joka elää maailmassa, missä mikään ei ole ulottumattomissa. Seurauksena hän käyttää itseensä nähden nuoria poikia, kunnes kyllästyy.
Scott Thorson, jonka elämän suhde pianistiin tuhosi, oli poikkeus. Elokuvan mukaan Liberacen rakkaus Thorsoniin oli vilpittömästi syvää. Se vain oli rakennettu juoksuhiekalle. Kynttelikön takana onkin ehkä eniten Thorsonin tarina, alkaen yllättävästä kohtauksesta, jossa Thorson toimii "wranglerina" eli eläintenkouluttajana elokuvan tai tv-show'n kuvauksissa. Eräs kismittävistä laiminlyönneistä elokuvassa on se, että katsojalle ei kerrota Thorsonin olleen vain 16-vuotias joutuessaan 40 vuotta vanhemman miljonäärin vaikutusvaltaan. Tämän toteaminen elokuvan alkuvaiheissa olisi asettanut tulkintaparametrit hieman toiseen kulmaan. Tällä tasolla ympyrä sulkeutuu tarinan päättyessä Liberacen kuolinvuoteen äärellä: kohtauksessa on teennäistä sovittelevuutta, ilmassa haisten vahva epäilys siitä kävikö tosielämässä todella näin (pahasti rikki mennyt Thorson ei ole maailman luotettavin todistaja); kiinnostava on myös Liberace/Douglasin pyyntö Thorson/Damonille, ettei tämä koskaan kertoisi, miltä AIDSin riuduttama tähti näytti viimeisinä hetkinään - ja siinä sitä kuitenkin ollaan.
Riippunee jokaisen omista kokemuksista kokeeko Kynttelikön takana komediana vai jonain muuna. Vakavasti otettuna elokuva lähestyy usein suoranaista kauhua, viitatessaan tietoisesti Frankensteiniin ja Tohtori Jekyll ja Mister Hydeen. Väkevimmin teos puhuttelee sairaskertomuksena, jossa egomaaninen Liberace yrittää luoda SEKÄ pojakseen ETTÄ rakastajakseen kokemansa Thorsonin plastiikkakirurgian keinoin omaksi kuvakseen. Totuus vääntyy hiljaksiin fiktiota ihmeellisemmäksi. Thorsonin syöksykierre huumeiden maailmassa on kuin Boogie Nightsin kevytversio. Mitä homouteen tulee, kynttelikön takana elokuvan Liberace on kyllä eheyttävällä tavalla täysin sinut itsensä kanssa, mutta ulkomaailmaan nähden hän luo itsestään häpeilemättä emävalheen, jonka kruununa on "omaelämäkerraksi" luokiteltu The Wonderful Private Life of Liberace.
"Jokainen on vähän homo" luki rugbyn pelaajista kertovan Freetimes Machos -dokumentin mainoslause. Mutta Michael Douglasin ja kuudetta kertaa Soderberghin ohjauksessa olevan Matt Damonin sinänsä hienoja näyttelijätöitä katsoessa tulee mieleen, ettei kumpikaan ole tarpeeksi homo rooliin. Se näkyy siinä, että molempien tehdessä yksinään hyvää työtä, yhteisistä kohtauksista puuttuu kemiaa. Tämä alleviivaa sitä outoa seikkaa, että Liberacella ja Thorsonilla ei tuntunut olleen ihmisinä yhtään mitään yhteistä. Thorson ei edes pidä itseään homona. Lähin vertauskohta voisi olla Gus Van Santin Milk-elämäkerta, jossa Sean Penn liikkui aivan eri rekisterillä, täysin avoimena. Rooli on toki aivan erilainen kuin Liberace, jonka Michael Douglas tekee kyllä rentoutuneesti ja nyanssoidusti, mutta silti aavistuksen liian heteromaskuliinisesti - luultavasti, koska on Michael Douglas. Tulkinnasta jää kaipaamaan Liberacen omintakeista ääntä prikulleen ajoitettuine mielistelevine naurunpuuskauksineen.
Sivuosista löytyy herkuteltavaa. Debbie Reynolds väläyttää Liberacen äitinä - maskeeraus on hänen, kuten kaikkien, kohdalla huippuluokkaa. Dan Aykroyd tekee vahvalla otteella Liberacen managerin. Rob Lowe on huima supertähtien plastiikkakirurgi Jack Startzina. Taidan kirjauttaa itseni (edes tähän) vähemmistöön, kun julistan elokuvan parhaan näyttelijäsuorituksen tulavan kulttisankari Scott Bakulan näpeistä. Legendaarinen aikahyppääjä esittää Thorsonin ja Liberacen yhteistä ystävää pienessä, mutta sivuuttamattomassa roolissa, sopien jotenkin kaikkia muita enemmän ajankuvaan ja huokuen lämpöä, jota useimmista muista puuttuu.
JÄLKIKIRJOITUS
TV-elokuvaksi päätyneen elokuvan digiesitys on laadultaan tyydyttävä. Ennakkonäytös itsessään jäi muistiin farssimaisuudessaan varsinaisena ajan peilinä. Näytöksen alku myöhästyi 20 minuuttia, koska järjestäjät joutuivat odottamaan digiavainta. Levittäjän, joka jääköön tässä mainostamatta/mustamaalaamatta, edustaja kävi katsojien aloitteesta vasta vartin odotuttamisen jälkeen tiedottamassa asiasta. Kuinka suomalaista, kuinka nykyaikaista, kuinka vihaksi pistää.
Viisikymppinen Steven Soderbergh on ilmoittanut Kynttelikön takana jäävän viimeiseksi elokuvakseen. Hän liittyy näin Béla Tarrin seuraan odottamaan samoja ajatuksia pyöritellyttä Quentin Tarantinoa. Turha sanoakaan tämän trendin kielivän turhautumisesta elokuva-alan nykymenoon. Kynttelikön takana -teoksessakin niin ohjaajana, kuvaajana kuin leikkaajanakin vakuuttanut Soderbergh toteuttaa paraikaa mielenkiintoista projektia, jossa hän twiittaa kokonaista romaania.
Scott Thorsonin elämä todella meni nurin Liberacen myötä. Hän esiintyi 80-luvun lopulla avaintodistajana pahamaineisessa Wonderlandin murhajutussa, josta kertovassa elokuvassa Val Kilmer esitti John Holmesia. Vuonna 1990 Thorson joutui ammutuksi ja on sen jälkeen rampannut vankiloista sisään ja ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti