Vuosikymmen, jona Hollywood nosti cineman valokeilaan jatko-osat, kesäleffat, "tent pole"-ajattelun, hauikset ja uusintafilmatisoinnit, tuotti huonouden ja keskinkertaisuuden keskellä kaksi kauhuelokuvien uudelleenlämmittelyä, jotka olivat esikuviaan parempia/mielenkiintoisempia. David Cronenbergin Kärpänen oli näistä jälkimmäinen; ensimmäinen on John Carpenterin The Thing - "Se" jostakin. Alkajaisiksi, inspiroituneen roolituksen kiehtovin oivallus oli laittaa sankaria, R. J. MacReadyä, esittämään Jim Morrison.
Ja yhtä hänen kollegoistaan näyttelee Jeff Lynne.
Kuinka tällaisilla aineksilla olisikaan voinut epäonnistua? Kolmen vuosikymmenen jälkeenkin The Thing on täyttä tavaraa, vaikka osittain eräpäivänsä ohittaneenakin. Eniten siinä miellyttää Carpenterin synnynnäinen elokuvakertojan lahjakkuus, joka ilmenee valkokankaalla luontevasti kekseliäänä kuvakerrontana - tässäkin mielessä se kestää kriittistä tarkastelua Christian Nybyn ja Howard Hawksin versiota paremmin.
Carpenterin visio käsittelee myös tarinan todellista kauhuainesta moniulotteisemmin, sitä, miten tutulta näyttävä ja tuntuva ihminen voikin olla täysin Toinen. Parhaisiin kohtauksiin kuuluu MacReadyn epätoivoinen veritesti, jolla hän yrittää erottaa Meidät Muista. Näin The Thing liittyy elimellisesti paranoia-elokuvien värikkääseen ja rikkaaseen juurakkoon.
The Thing kulkee siis synnynnäisen elokuvakertojan käsissä miellyttävän notkeasti sekä visuaalisesti että merkityksellisesti. Näin monen vuoden jälkeen jää silti huomautettavaa, koko paljonkin.
Aikanaan The Thing mursi raja-aitoja viseraalilla kuvastollaan - kuten Cronenberg muutama vuosi myöhemmin -, mutta tämä shokkikuvasto on aikojen saatossa väkisinkin laimentunut. Sen käsityön laatua päätyy tosin vieläkin ihailemaan. Ja vaikka Carpenter kovensi tarinan miesjoukon käyttäytymistä Nybyn/Hawksin leppoisasta piknik-hengestä, tuntuu sen "fuckin' bitch"-tyylinen dialogi tylsältä ja epä-älylliseltä, mikä koskee myös koko tyyppigalleriaa. Etenkin loppupuolella alkaa kaivata kylmempää, steriilimpää käsittelyä, mikä olisi palvellut tarinan kammottavaa monimerkityksisyyttä paremmin. Ideat luottamuspohjan katoamisen hirvittävyydestä kyllä esitellään, mutta ne jäävät viemättä loppuun, koska MacReady on niin kova. Elokuvassa on MacReadyn kymmenen gallonan hattua myöten skooparihenkeä, jossa kaikuu vanhanaikainen inkkarilänkkärien meininki. Ehkä 80-luvulla oltiin kovempia: nykyajan ihminen samastuisi paremmin totaalisen avuttomuuden fiiliksiin.
Epätasaisenakin The Thing kuuluu ohjaajansa pääteoksiin. Musiikista vastaa muodollisesti maestro Morricone, mutta se kuulostaa kyllä enemmän Carpenterilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti