Finncon 2013
JOS 1990-luvun parhaan scifi-elokuvan toteutti uusiseelantilainen Hollywoodissa, 1980-luvun parhaan scifin teki britti Hollywoodissa. Sanalla sanoen Ken Russellin ohjaama Muutostiloja (Altered States, 1980) on loistava - kiehtovaa on kuitenkin, että sen kaiken järjen mukaan pitäisi olla typerää sotkua.
Muutostiloja on ajatusleikki tunnevammaisesta, mutta briljantista tutkijasta, jonka kokeiden alkuperäinen kohde ovat skitsofreenikot ja heidän suhteensa maailmaan. "En ole edes varma, että skitsofrenia on sairaus", toteaa Eddie Jessup. Jessupia kiehtovat todellisuuden havaitsemisen lainalaisuudet; näitä eristystankissa ja psykoaktiivisilla huumeilla testatessaan hän päätyy odottamattomille poluille, jotka näyttävät johtavan hänet geeneihin piilotettujen muistojen kautta miljoonia vuosia ihmisen historiassa takaisin. Toisin sanoen teoria on tämä: jos kaikki materia on peräisin alkuräjähdyksestä, meissä asuu paitsi esi-isiemme, myös kaiken elämän alkukoodi. Jessup uskoo löytäneensä portin näihin alkutekijöihin. Aluksi hän pääsee käsiksi alkuihmisen muistoihin, mutta sitten hänen kehonsa alkaa muokkaantua tähän alkukantaisempaan muotoonsa...
Huh huh.
Kaiken lisäksi elokuvan alkuun saattaminen oli töyssyisä, kun Arthur Penn jätti ohjaajanpallin pian kuvausten alettua. Kävi kuitenkin ilmi, että tämä oli projektin isoin onnenpotku: on liki mahdotonta kuvitella, mitä realisti - ja tuolloin ohjaamisen punaisen langan hukannut - Penn olisi saanut irti näin mielikuvituksellisesta materiaalista. Tilalle tuottajat saivat huippulahjakkaan, mutta hervottoman Ken Russellin. Ja voilá, lähes täydellinen avioliitto oli vihitty. Russell ymmärsi - kenties intuitiivisen - täydellisesti lähes hallusinatorista materiaalia ja löysi tavat kutoa langanrihmat tiukaksi kokonaisuudeksi.
Muutostiloja perustuu Paddy Chayefskyn tieteisromaaniin. Amerikkalaisessa elokuvassa ja televisiossa Chayefsky (1923-81) on legenda, 1900-luvun jälkipuoliskon keskeisiä käsikirjoittajia, jonka päätöitä ovat Marty (1955), Klinikka (The Hospital, 1971) ja Kasvot kuvaruudussa (Network, 1977), kaikki oscaroituja ja muutenkin hienoja skenaarioita. Muutostiloja jäi hänen viimeiseksi elokuvakäsiksekseen.
Tietyllä tavalla Muutostiloja on kuin b-luokan stupidoscifi hyvin kirjoitettuna. Helposti kuvittelee elokuvan luisumisen idiotismiksi lahjattomammissa käsissä. Mutta tässä tapauksessa käsikirjoitus hehkuu rakenteen tajua, dialogi on hyvää ja henkilöt taiten veistettyjä. Ohjaajan osuus on kuitenkin merkittävämpi, Russellin taikoessa abstrakteista ja osin absurdeista aineksista elokuvailmaisua. Visuaalisesti teoksen herkkua ovat tietenkin kuuluisat Jessupin hallusinaatiot, joissa Russell lähtee haastamaan Kubrickia ja 2001:n visioita - eikä jää kauaksi. Kaksoisvalotusta, taustaprojisointia ja muita kikkoja käyttäen Russell antaa mielikuvituksensa lentää, mutta Chayefskyn analyyttinen mieli pitää nämä revittelyt merkillisen loogisina. Näin kuvissa on pysyvää, vitaalia voimaa, toisin kuin nykyaikana esimerkiksi Tarsemin julistemaisissa näyissä. Kuvien taustalla Russell käyttää pidäkkeettömällä tavalla nykymusiikkia, jonka olennaisimmat tekijät ovat Pierre Henryn musique concrète -klassikko Le voile d'Orphée ja syvällisen musiikkikoulutuksen saaneen elokuvasäveltäjä John Corriglianon (Punainen viulu) alkuperäismusiikki.
Vielä puuttuu yksi olennainen oivallus: ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä William Hurt. Täysin tuntemattoman luonnenäyttelijän läsnäoloa pääroolissa on vaikea selittää. Tavikselta vaikuttavien tähtien joukossa Hurt tekee mieli nostaa listan ykköseksi. Hän ei ole komea eikä millään tavalla erityinen eikä tekniikallaan briljeeraava metodityyppi. Häneltä puuttuu sankarin jykevä leuka. Naamataulu on taikinamainen. Mutta hän lienee 80-luvun merkittävin amerikkalaisnäyttelijä, jolla on (oli) ihmeenkaltainen kyky saada katsoja rakastumaan itseensä. Edellisen lauseen rohkeaa väitettä tukemaan tämännäköinen CV: Huuma (Body Heat, 1981), Sisärengas (The Big Chill, 1983), Hämähäkkinaisen suudelma (Kiss of the Spider Woman, 1985), Broadcast News - suora lähetys (1987) ja aivan erityisesti Yksinäinen matkailija (Accidental Tourist, 1988). Lista, jossa huomiota kiinnittää tiivis ja hieno yhteistyö Lawrence Kasdanin kanssa. Rooleja, joissa ei Hämähäkkinaisen suudelmaa lukuunottamatta ole mitään erityispiirteitä, mutta ilmaisun puhtaus vakuuttaa joka kerta. Aitoutta ja teeskentelemättömyyttä. Dramaattisesti Hurtin loistokausi loppui kuin seinään hänen täytettyään uuden vuosikymmenen koittaessa 40. Smoke (1995) lienee Hurtin viimeinen todella hieno rooli ja sekin on poikkeus. Miksi näin kävi, on mysteeri. Ehkä näyttelijä ehti vuosikymmenessä sanoa omien rajojensa sisällä kaiken, mitä sanottavaa oli.
Muutostiloissa Hurt saa väkisinkin katsojan uskomaan itseensä ja sitä myöten tarinaan. On tosin sanottava, että näyttelijän kasvot ovat omalla tavallaan tavattoman kauniit, mistä tietoisena Russell käyttää niitä runsaasti lähikuvissa, joista vaikuttavimpia ovat vääristyneet kuvat eristyssäiliöstä. Teoksessa, joka käsittelee tieteen rajoja, alkuvoimia ja ihmisen lähes mielipuolista tarvetta ymmärtää niitä, taustalta löytyy avioliittotarina, jossa mies yrittää opetella sanomaan vaimolleen rakastavansa tätä. Harva on koskaan joutunut käymään läpi yhtä hurjan kiirastulen tuohon pisteeseen päästäkseen.
Kun Jessupin kokeet alkavat johtaa syvemmälle, elokuva viittaa yhä selkeämmin Tri Jekyll/Mr. Hyde- ja ihmissusiteemoihin. Erityisen voimakkaasti assosioituu Kärpänen: David Cronenbergin on täytynyt pohtia myös Muutostilojen aivoituksia omaa versiotaan klassikkoaiheesta rakennellessaan. Eräällä tavalla taitavimmillaan Russell on kuvatessaan "toisen Jessupin" apinamaista amok-juoksua kaupungissa, sillä jakson olisi pitänyt luisua reippaasti naurettavan puolelle. Mutta jokin ohjaajan kosketuksessa tekeekin kokemuksesta todellisen ja samastuttavan. Uskomattoman hyvin ajan hammasta kestäneet maskeeraustehosteet auttavat.
Tietyt scifin parissa vierailleet nerot muistaen, ei Muutostiloja lukeudu aivan korkeimmalle parnassolle. Mutta mitä se saattaa perhekuvauksen suhteellisessa konventionaalisuudessa hävitä, voittaa se kokonaiskuvan ainutlaatuisuudessa: amerikkalaisesta elokuvasta ei toista Muutostilojen kaltaista teosta löydy.
PS. On ylivoimainen houkutus laukoa, että jos ei ole nähnyt Muutostiloja filmiltä kankaalta, ei ole nähnyt sitä. Se on niitä elokuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti