Kulttisuosikin mainetta nauttiva Hiljainen pako (Silent Running, 1972) on ennen kaikkea legendaarisen erikoistehostemiehen, Douglas Trumbullin (s. 1942) esikoistyö ohjaajana. On oikeasti kiinnostavampaa puhua hänen hämmästyttävistä saavutuksistaan kuin hänen ohjaustöistään. Trumbull on esimerkiksi ollut tehostemaakarina kolmasti Oscar-ehdokkaana (uskomattomasti hän on jäänyt palkinnotta) sellaisista pikkuteoksista kuin Kolmannen asteen yhteys (1977), Star Trek (1979) ja Blade Runner (1982). Nämä elokuvat sementoivat Trumbullin ilmiömäiseksi luonnehditun innovatiivisuuden maineen ja tekivät hänestä seuraavien sukupolvien tehostemiesten esikuvan. Ja kuitenkin, vieläpä edellämainitut klassikot kalpenevat Trumbullin kuuluisimman työn rinnalla: 2001: A Space Odyssey (1968). Kuten tunnettua, Kubrick tuottajan itsevaltaisuudella sysäsi kunnian pallilta Trumbullin ja Wally Veeversin ja omi kaiken krediitin uraa uurtavista ja osin vieläkin ylittämättömistä tehosteista. Akatemia palkitsi Oscarilla, joka kaiken oikeuden mukaan olisi kuulunut Trumbullillekin. Näin.
Kolme vuotta myöhemmin Trumbull sai tilaisuuden oman 2001:nsä tekemiseen. Syntyi Hiljainen pako, jonka käsikirjoituksesta vastasi melkoinen triumviraatti:
- Deric Washburn, joka on osallistunut vain neljän elokuvan tarinanlaatimiseen; ne kolme muuta ovat Kauriinmetsästäjä (1978), Raja (1982, Tony Richardsonin ohjaama ja Jack Nicholsonin upeasti vetämä semi-unohdettu helmi) ja Walter Hillin Oikeuden puolesta (Extreme Prejudice, 1987)
- Mike Cimino, Kauriinmetsästäjän luoja
- Steven Bochco, kaikkien aikojen menestynein tv-tuottaja: Hill Street Blues, L.A. Law, NYPD Blue etc.
Tällä vertaansa hakevalla nuorella lahjakkuudella saatiin Trumbullin valvonnan alaisena aikaan eräänlainen naiivin hippiajattelun pehmoakin pehmompi kruksi.
Ollaan avaruudessa vuonna 2001 ja maa on poltettu niin karrelle, että valtavissa aluksissa on lähetetty avaruuteen kasvihuoneellisia viimeistä metsää, joka on toiveissa saada uudelleen istutettua Maahan. Sitten tulee käsky tuhota nämä arvokkaat säiliöt kaupallisempien tarkoitusperien tieltä. Ekologi Freeman Lowell käy kapinaan ja varastaa yhden kupolin verran metsää kohti Saturnusta suunnaten.
Hiljainen pako lilluu hyvää tarkoittavuudessa ja jaloissa tavoitteissa. Elokuvakertomuksena siitä puuttuu kuitenkin jännittävyyttä, toimintaa ja ajatusta. Esteettisesti sitä on miellyttävää katsella, mutta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen teoksen draivi lopahtaa täysin. Lowell lipuu halki avaruuden seuranaan kolme lapsellisesti luotua pikkurobottia, joihin Lowell luo disneymäisen perhe-elokuvasuhteen: huippukohdassa Lowell pelaa "dronesiensa" kanssa pokeria järjettömän pitkään.
En ole koskaan oikein pitänyt Lowellia esittävästä, viime toukokuussa Cannesissa palkitusta Bruce Dernistä, kaikesta arvostuksesta huolimatta. Mutta Lowellina hän on ehkä sittenkin parasta Hiljaisessa paossa. Hän tekee hyvin tietoisesti Lowellista sinisilmäisen puunhalaajan, haukkojen keskellä idealismin kortta nokassaan kantavan kyyhkysen. Nelinkertaiseksi murhaajaksi pakotetussa Lowellissa on syvää sympatiaa; erityistä huomiota kiinnittää Dernin viisas tapa käyttää ääntään jopa kuiskaukseksi hiljennettynä. Sääli, että hänellä ei ole oikein mitään tekemistä.
En ole myöskään kaiken kritiikin yläpuolella liikkuvan Joan Baezin suurimpia ihailijoita, ja Hiljainen pako selittää miksi: hänen ylilyövä vibratonsa on Trumbullin tendenssikuvastossa kiusallisen kornia kuunneltavaa. Merkittävämmän elämäntyön kansalaisaktivistina kuin muusikkona tehneen Baezin kaksi balladia alleviivaavat teoksen heikkoutta. Tänä päivänä tehtynä Hiljainen pako naurettaisiin pihalle. Ekologia-aate ansaitsee parempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti