Taistelu on turha: siinä sen kauneus.
Niin älykäs, sivistynyt ja eeppisessä tyylilajissaan poikkeuksellisen humaani teos kuin Jean-Paul Rappeneaun Cyrano de Bergerac -tulkinta onkin, kärsii se eräästä vajavaisuudesta: kaikesta, mikä ei ole Gérard Depardieu. (KAVAn kopion kunto kieli suuresta suosiosta myös Suomessa.) Sukupolvensa menestynein ranskalaisnäyttelijä osoittaa suuruutensa klassikkoroolissa tavoin, jotka ovat kanssanäyttelijöiden tavoittamattomissa, mistä seurauksena se, että aina kun Depardieu on poissa kuvasta, poissa on myös kuvan henki ja sielu.
Vuoden 1990 suureellinen Cyrano de Bergerac ei ole minkään hölmöläisen aikaansaannos: Jean-Paul Rappeneau (s. 1932) on urallaan toiminut käsikirjoittajana esim. Louis Mallen ja Jacques Beckerin elokuvissa. Cyranossa hänen sovittajakumppaninaan oli ihmemies Jean-Claude Carrière (s. 1931), Godardin, Buñuelin, Formanin, Kaufmanin ja kenen kaikkien muiden kanssa mielipuolisella tahdilla työskennellyt skenaristilegenda. Niinpä ylellisesti ylöspantu elokuva hivelee myös henkilökuvauksensa totuudellisuudella ja sanailunsa soljuvuudella; jälkimmäisessä suorastaan kiinnittää huomiota näyttelijöiden ei-brittiläinen naturalistisuus runomitan ulosannossa.
Rappeneaun tulkinta Edmond Rostandin näytelmästä on sotaelokuva, jonka keskushenkilö on boheemi häirikkö, libertaari Cyrano, älyltään, taistelutaidoiltaan ja maultaan ylivertainen ruhtinasrunoilija. Sodan turhauttavuuden painotus astuu kuvaan viimeisessä näytöksessä, jossa sotatantereen luonnostelemiseen on käytetty paljon vaivaa. Sodan mukaan tulo kääntää tarinan kurssin komediasta syvästi haavoittavaksi tragediaksi, jossa kaikki häviävät - ja kaikessa syiden ja seurausten moottorina toimii herkän Cyranon ylidominoiva, lievästi ilmaistuna negatiivinen käsitys omasta ulkonäöstä, jota hallitsee massiivinen klyyvari.
Naturalistissa renttukuvauksissa (mm. Pialat'n ja Blierin ohjauksessa) ylittämättömäksi osoittautunut Depardieu saa jotenkin siirrettyä saman herkkyyden ja nyanssitajun tyylitellympään rekisteriin. Tuloksena on ihmeellistä näyttelijätaidetta, jossa kertahuitaisulla on ratkaistu lyyrisen teatterin valkokankaalle siirtämisen ristiriidat. Depardieun Cyrano on monta vertaa vakuuttavampi kuin yksikään valkokankaalla nähty Hamlet. Ranskalainen mestarinäyttelijä - voimiensa apeksissa - "soittaa" Cyranoa kuin viuluvirtuoosi Paganinia. Miten pehmeästi laskostuvatkaan Rostandin säkeet huulilta, olipa kohtauksen laatu hupaisa tai melodramaattinen. Miten herkkä on katse tappioiden hetkellä, silloin kun oma epävarmuus selättää kyvyn tavoitella onnea, johon Cyrano on enemmän kuin oikeutettu. Tilinpäätöksen hetkellä vain yksi on jäänyt menettämättä, "hattuni töyhtösulka", "mon panache", tyylikkyys, jolla kantaa itseään.
Niin uskomattomalta kuin se saattaa kuulostaakin, Rostandin mestarinäytelmän nimihenkilö perustuu todelliseen mieheen. Cyrano de Bergerac eli 1600-luvun alkupuoliskolla noin 35-vuotisen elämän, värikkään ja vaiherikkaan. Hän oli parikymppisenä 30-vuotisen sodan sankari, kahdesti haavoittunut. Ja hän herätti pahaa verta pisteliäänä satiirikkona. Elokuvassa kuvatut tapahtumat siitä, kuinka Cyrano heitti lavalta inhoamansa näyttelijän ja kuinka Moliére varasti omaan näytelmäänsä kohtauksen Cyranon näytelmästä pitävät paikkansa. Elokuvassa kuvattu tapaus, joka johti Cyranon kuolemaan, on myös totta, joskaan ei ole varmuutta, oliko kyseessä murha vai ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti