Hugo Niebelingin Olisi parasta, jos yksi mies kuolisi koko kansan puolesta - Johannes-passio (Es wäre gut,daß ein Mensch würde umbracht für das Volk - Johannes-passion)
Pääsiäinen: tuo vuoden synkin aika juuri ennen porttien aukeamista Kevään puutarhaan, aika, jolloin joukko takapajuisia mystikoita pysäyttää koko maan muistellakseen jotakin, mitä ei tapahtunut kaksi vuosituhatta sitten.
Ironisesti nuo vuosituhansien takaiset legendat ovat inspiroineet osan länsimaiden ja koko ihmiskunnan suurimmasta taiteesta kuten ehkä taiteilijoista suurimman, säveltäjä Johann Sebastian Bachin (1685-1750) Johannes-passion (1724). Siinä Bach esittää musiikin muodossa myytin Jeesus Nasaretilaisen kiinniotosta, tuomiosta ja kuolemasta sellaisena kuin se Johanneksen evankeliumissa kerrotaan. Vuonna 1991 saksalainen dokumentaristi, teollisuuselokuvantekijä ja musiikkielokuvien spesialisti Hugo Niebeling (1931-2016) otti filmatakseen Bachin suurteoksen Speyerin yli 900-vuotiaassa, romaanista arkkitehtuuria edustavassa tuomiokirkossa.
Johdannon aikana nähdään näyttelijöiden saapuvan kirkolle ja valmistautuvan esitykseen; pukeudutaan rooliasuihin ja kerrataan tekstiä. Jeesusta näyttelevä Christoph Quest katsoo peilistä peruukkipäistä hahmoaan ja tekee ratkaisunsa: peruukki saa lentää nurkkaan. "Haluan olla oma itseni!" Niinpä Jeesuksena nähdään Ed Harrisin ja Arjen Robbenin risteymä. Tulkinnasta tulee tulisieluinen. Niebelingin voimakkaan, jopa vimmaisen tyylitelty elokuva korostaa esityksen luonnetta. Sen vastapooli löytyy Mel Gibsonin vuosikymmentä myöhemmästä, näennäisrealistisesta melodraamasta, joka kuvattiin ja lavastettiin aitoihin ympäristöihin Italiassa. Kiehtovaa kyllä, Gibsonin rekonstruktiivinen pyrkimys tuottaa paljon köyhempää elokuvaa. Niebelingin Johannes-passio perustuu Bachin sävelteokseen, joka elokuvassa kuullaan kokonaisuudessaan Karl Richterin legendaarisena taltiointina. Bachin "käsikirjoituksen" puitteissa ohjaaja luo säkenöivästi leikatun elokuvateoksen täynnä väkeviä kuvia, tanssikohtauksia ja valtavan elokuvallista liikettä, joka virtaa harmoniassa ylimaallisen musiikin kanssa. Staattiset, taustavaloon komposoidut "ikoniset" otokset saattavat seuraavassa hetkessä vaihtua Speyerin kirkon palkkeja nuoleviin horisontaalisiin ajoihin, joissa Niebeling käytännössä synnyttää huumaavan kolmiulotteisen vaikutelman. Tämä vaikutelma toistuu useissa nerokkaasti perspektiiviä hyödyntävissä kuvissa. Jeesuksen ja Pontius Pilatuksen välisissä keskusteluissa Niebeling siirtyy lähikuviin ja antaa näyttelijöidensä siirtyä puhedialogiin kontrapunktissa musiikin kanssa.
Niebelingin tulkinnassa korostuu kritiikki uskonnollista fanaattisuutta ja kuolemantuomiota vastaan. Juutalainen papisto toteuttaa sokeasti lakinsa kirjainta, vaikka ylintä käskyvaltaa käyttävä Pilatus "ei löydä syytetystä mitään vikaa". Oltiin mitä mieltä tahansa siitä, miten fiksua on syöttää Jeesuksen myyttiä täytenä totena, tarina rauhantahtoisesta miehestä, jonka status quo kokee niin vaaralliseksi, että tämä täytyy tuhota, resonoi nykymaailmassakin. Kuten kaikki antiikin vahvimmat kertomukset Homeroksesta alkaen. Tätä heijastelee jo olemuksellaan palavasilmäinen Christoph Quest modernissa ja upeassa roolisuorituksessa. Johannes-passio, jota Hugo Niebeling oli hautonut 20 vuotta, jäi ohjaajan viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi. Mestariteos näytettiin Helsingin WHS Union -teatterissa loistokuntoisena 35 millin kopiona; jopa kopion viimeisiin minuutteihin vaikuttanut ilmeinen kehitysvirhe, joka teki kuvan vasemmasta puoliskosta epätarkan, loi omaa epätodellista ja jollain kumman tavalla täysin niebelunghenkistä tunnelmaansa. Lopussa, kun kahden raskaiden kiviseinien sisällä vietetyn tunnin jälkeen kamera riistäytyy ulos, vaikutelma on henkeäsalpaava. Tämän perään sopii katsottavaksi vain yksi elokuva, se kaikista kaunein: Andrei TarkovskinPeili, jonka elokuvalopetuksista suurimmassa lehahtavat lentoon Johannes-passion ensi nuotit.
"Jurassic Park is frightening in the dark." - "Weird Al" Yankovic
Sunnuntai on suomalaisessa kalenterissa ollut viikon viimeinen päivä vasta vuodesta 1973. Niin muodoin sitä ennen viikko kaiketi aloitettiin lepäämällä, kun se nykyään päätetään lepoon. "Niin muuttuu mailma, Eskoni", ja sitä myöten ovat nähtävästi ajatkin muuttuneet nummisuutarien päivistä. Mikäpä siinä, ilman muutostahan ei olisi kehitystä ja evoluutiota; ei ihmistä - eikä dinosauruksia.
Normaali eppu viettää - sikäli kuin toisen käden tietoon on luottaminen - tavan sunnuntait perheelleen pyhittäen. Onhan sunnuntai oletettavasti ainoa viikon päivistä, joka edes teoriassa kerää koko perheen yhteen ilman, että kenelläkään on mitään velvollisuuksien leimaamia menoja. Herätään siis myöhään, tehdään kaikki hitaasti, kysellään muiden kuulumiset viimeiseltä viikolta enemmän kohteliaisuudesta kuin aidosta kiinnostuksesta ja lorvaillaan. Jos sattuu kaunis ilma, mennään ehkä yhdessä internetin ulkopuolelle, vaikkapa kävelylle tai jopa puistoon pikinikille (mutta korkeintaan kerran vuoteen).
Samalla kun Heikki ja Kaija lapsineen syövät makkaravoileipiä viltin päällä silmiään auringossa siristäen, introvertti filmihullu "ulkoistaa" kokemuksen tilaamalla pitsan, vetämällä verhot suljettujen sälekaihtimien eteen ja syöttäen dvd-levyn toisensa perään laitteen kelkkaan. Filmihullu sukeltaa jonkun toisen mielikuvituksen siivin fantasiapiknikille dinosaurusten sekaan jurakautiseen puistoon. Filmihullu jättää muun maailman omaan rauhaansa, laittaa kännykän pois päältä ja katsoo pimeässä kopissaan, joka ei aivan ansaitse "kodin" arvonimeä, koko neljän elokuvan saagan (1993-2015) - käänteisessä järjestyksessä. Sitten filmihullu kertoo näkemästään kaikille, jotka suostuvat kuuntelemaan.
Pitsassa oli kebablihaa, tonnikalaa, pepperonia, vihreätä chiliä ja aurajuustoa. Jäätelö oli vadelma-valkosuklaata.
Jurassic World (2015)
On kivaa olla oikeassa. Siitä tulee miellyttävän endorfiininen onnistumisen tunne. Idea Jurassic Park -saagan katsomisessa käänteisessä järjestyksessä perustui teoriaan, että näin ilta vain paranisi vanhetessaan. Ja näinhän kävi, sillä Jurassic World on kirkkaasti sarjan heikoin lenkki. Viihde-elokuvaksi siinä ei ole kummempaa vikaa, se on vain tuollainen persoonaton paketti, joita Hollywood valmistaa rutiinilla liukuhihnaltaan. Oikeastaan, jos halutaan sukeltaa oikein syviin vesiin, nämä tällaiset eivät ole varsinaisesti elokuvia, ne ovat vain jotain, mitä katsoa. Ero on samankaltainen kuin isotädin Mallorcan lomakuvien ja Sebãstiao Salgadon galleriaan ripustettujen valokuvien välillä. Sama, mutta ei kuitenkaan sama.
Jurassic Worldhan rullaa menevästi eteenpäin sillä tutulla rytmillä, mikä on syvällä Hollywood-ammattilaisten selkärangassa, joten tottahan sitä katselee. Mistään ei vain löydy mitään omaa ja näyttelijät muistuttavat ihmistä enemmän heistä multiplexin aulaan valmistettuja pahvi-standeja. Chris Pratt pääsankarina vielä menee, mutta Bryce Dallas Howard (joka näyttää ihan Julia RobertsiltaNotting Hillin feikki-scifissä Helix) on kuin säälittävä muisto Manderlayn ajoilta, puhumattakaan tarinan pakollisista lapsista, jotka edustavat Disney-mielikuvaa alaikäisistä ällöttävimmillään. Tosin alkuperäisen tri Wun eli B. D. Wongin mukaan tuominen oli tyylikäs veto.
Yllättävintä Jurassic Worldissa on se, että tämä on ensimmäinen kerta, kun otsikon puisto näytetään toiminnassa ja turisteja täynnä. Olisikin ehkä ollut hyvä idea valita juoneen mukaan pari satunnaista puiston vierasta, joihin katsoja olisi voinut samaistua. Mutta ei tällä kertaa.
Colin Trevorrow tuntuu nähdyn perusteella todella oudolta valinnalta ohjaajan pallille, sillä toista elokuvaansa ohjaava Trevorrow ei oikein osaa ohjata toimintaa. Toimintajaksot tulevat ja menevät rutiinilla, josta puuttuu yllätysmomentti. Eritoten kaahailujen ajoitus ja rytmittäminen on mekaanista.
Elokuvan "suuri idea" on sen todistaminen, että geenimanipulaatio on hullun hommaa. Sitähän kaikki aiemmatkin osat paasasivat. Jurassic World ei malta olla viemättä teemaa liian pitkälle. Velociraptorien antropomorfosointi saa niin huvittavia piirteitä, että loputkin jännityksestä valuu maahan. Olisivat tehneet saman tien apinoidenplaneetat ja pistäneet raptorit puhumaan ihan ihmisten kieltä.
Jurassic Worldin ylivoimaisesti paras kohtaus on itse asiassa lyhyt ja huomaamaton hetki valvomossa, missä muuan nörtti saa pakit ihastukseltaan. Elokuvan ainoa inhimillinen hetki. Jurassic Park III (2001)
Tämä on saagan isoin myönteinen yllätys.
Aika on tehnyt hyvää sarjan kolmannelle, spin-offmaiselle elokuvalle. Jurassic Park III on taka-ajatukseton, tekemisen iloa hohkaava, esimerkillisen napakka viihdytin, jossa on koko sarjan paras käsikirjoitus. Käsikirjoitusta oli sorvaamassa Oscar-luokan (tällä kertaa termin parhaassa merkityksessä) ammattilainen Alexander Payne, ja ehkä hänen peruja on skenaarion tiukkaan ruuvattu rakenne: leffa kestää vain 80 minuuttia. Siinä on kaikki tarvittava eikä mitään turhaa. Ensi-iltakierroksella JP3 tuntui ehkä liiankin kauas alkuperästään etäännytetyltä, mutta ajan myötä Paynen ja kumppaneiden ideat ovat saaneet pontta alleen. Toisaalta, koska se muistuttaa paljon vanhoja sarjafilmejä, JP3 saattaa sopia saagan muita osia paremmin kotikatsomoon.
Ohjaaja Joe Johnston on mielenkiintoinen kaveri. Kolmekymppisenä hän oli jo Oscaria voittamassa Kadonneen aarteen metsästäjien (1981) erikoistehosteista. Esikoisohjaus oli jättihitti Kulti, kutistin kakarat (1989), kulttikoomikko Rick Moraniksen ehkä hienoin hetki. Toista kertaa ei Johnston ole käynyt Oscarin lähelläkään - ehkä lähempänä Razzieta -, sillä kaikessa hänen tekemisessään näkyy rakkaus Hollywoodin kulta-ajan seikkailuelokuviin, siihen Unelmatehtaan b-osastoon (tässä mielessä Johnston on Joe Danten hengenheimolainen): Rocketeer (-91), Jumanji (-95) ja viimein vanhan ajan patinalla kyllästetty Kapteeni Amerikka (2011) henkivät kaikki kaipuuta lapsuuden aikojen sarjaelokuviin ja -kuviin.
Joka tapauksessa, JP3:ssa Johnston tekee monta asiaa oikein. Yksi elokuvan valteista on sen kasti, johon on kerätty taitavia, persoonallisia luonnenäyttelijöitä, jotka tuovat kuvaan mukaan kahmalokaupalla karismaa. Eronnutta avioparia esittävät William H. Macy ja aina ja ikuisesti aliarvostettu Téa Leoni käytännössä varastavat leffan, mutta Michael Jeter (1952-2003) ottaa hänkin kaiken irti jokaisesta hetkestä. Australian Harrison Fordista hyvin käyvä Sam Neill kantaa elokuvaa vaivatta harteillaan paleontologina, joka huijataan pelatusoperaatioon Isla Sornalle. Tässä elokuvassa on myös helposti sarjan siedettävin lapsihahmo (Trevor Morgan).
Toinen valtti elokuvan hihassa on sen huumori, joka näiden näyttelijöiden käsittelyssä napsahtaa takuuvarmasti kohdalleen. Se myös entisestään lisää hahmojen aitouden tuntua, kun nämä dinoamatöörit kompastelevat kuin puolivahingossa kohti turvaa luottaen enemmän tuuriin kuin militanttiseen suunnitelmallisuuteen. Sarjan kirkkaasti aliarvostetuin osa.
Joe Johnstonin viimeisin elokuva, Not Safe For Work (2014), kestää alle tunnin ja vartin... Jurassic Park: Kadonnut maailma (1997)
Jurassic Park III on monella tapaa kakkososaa parempi - se on tiiviimpi, hauskempi, "luonnollisempi" -, mutta loppujen lopuksi osa 2 herättää sittenkin enemmän ihailua. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ohjasi Steven Spielberg, ehkä autenttisin "savant"-nero, mitä elokuvan historia tuntee. Enemmän kuin kenties kukaan muu, Spielberg syntyi elokuvantekijäksi: elokuva on hänelle yhtä luonnollinen kieli kuin englanti. Tuskin kenenkään muun elokuvissa kuvat järjestyvät yhtä vaivattomaksi helminauhaksi. JP2 ei ole lähellekään parasta Spielbergiä, mutta kun kone lähtee käyntiin, meno on vaikuttavaa.
Ollakseen lähtökohtaisesti lahjakkaampi kuin kukaan muu - ollakseen Elokuvan Mozart tai Capablanca -, Spielbergiltä löytyy paljon vähemmän mestariteoksia kuin pitäisi. Syitä tähän on useita, mutta tärkein niistä on kyvyttömyys panostaa käsikirjoitukseen. Niin E.T.:ssä kuin Schindlerin listassa, niin erilaisia kuin ovatkin, on erinomainen käsis, ja tuloksena ohjaajan kaksi parasta elokuvaa. JP2 on usein loistavasti ohjattu, mutta siinä on todella heikko käsikirjoitus, todella heikolta kirjoittajalta (David Koepp), jota Spielberg on käsittämättömästi käyttänyt kerta toisensa jälkeen. Kaiketi Koepp on nopea. Mutta jälkikin on sen mukaista. Koepp hallitsee käsikirjoittamisen säännöt ja osaa luoda pitävän rakenteen ja sentata pinnallisen näppärää dialogia, mutta JP2 ei lopulta ole muuta kuin tyhjästä temmattu paluu saarelle (teknisesti ottaen eri saarelle, "b-asemalle"), joka on tarkoitukseton seikkailu ilman syytä kaiken takana. Koepp muutti ilmeisesti alkuperäistä romaania ratkaisevasti ja monin tavoin - tyhjemmäksi.
Siinä missä kolmososaa hallitsi Sam Neillin paleontologi Grant, JP2 on rakennettu Jeff Goldblumin mainion rock-tähtimäisen kaaosmatemaatikon ympärille. Kakkososa on myös ykkösosaa selvästi tummasävyisempi ja "vaarallisempi": loppujen lopuksihan Jurassic Park -elokuvat eivät koskaan tavoita varsinaista kauhun tuntua, mutta tämä kakkonen käy lähimpänä. Elokuva ottaa aikansa ennen kuin pääsee kunnolla vauhtiin, mutta kun iso vaihde lopulta isketään silmään, ei draivi katkea hetkeksikään. Spielberg luo koko joukon upeita kuvia, kuten "ruohomeressä" saaliitaan kohti "uivat" raptorit, joiden takia elokuvan heikkoudet antaa lopulta mielellään anteeksi. Ohjauksellisesti ehdoton kliimaksi on juonen näkökulmasta aivan järjettömän pitkä jakso, missä päähenkilöt ovat trooppisen myrskyn keskellä loukussa kaksiosaisessa asuntovaunussa, jonka toinen osa roikkuu kielekkeen yli. Jakso on loistelias esimerkki Spielbergin armoitetusta kyvystä pitää yllä herkeämätöntä jännitystä. Kuvarajaukset ovat vaihtelevia, yksityiskohtiin todella paneudutaan ja rytmitys on timanttinen. Hän puristaa lisäksi kaiken mahdollisen irti verrattoman Richard Schiffin donquijotemaisista yrityksistä pelastaa kollegansa. Puhtainta mahdollista elokuvaa, missä juonella ei ole enää mitään väliä, vain hahmojen kokemusten välittämisellä.
Sitten, jonkin ajan kuluttua tästä, takaa-ajon yhä hellittämättä, Spielberg tallentaa koko uransa kiusallisimman, cringeworthyimmän, hetkensä, joka liittyy pakolliseen lapsihahmoon ja hänen telinevoimisteluharrastukseensa.
Jurassic Park: Kadonnut maailma on sekalainen valikoima onnistumisia ja epäonnistumisia, joka yhtä kaikki pitää mukanaan ja tarjoaa loistavia esimerkkejä visuaalisesta kerronnasta. Vaikka ne menettävätkin keskimääräistä enemmän kotiruudussa. JP2:ssa on myös Spielbergin suora, ei täysin onnistunut kunnianosoitus seikkailuelokuvista ehkä suurimmalle, Hatari!lle (1962). Myös John Williams ammentaa Hatari!sta paljon musiikkiinsa. JP2 lainaa Hatari!n lisäksi paljon muistakin lähteistä, kuten King Kongista, Godzillasta tai Gojirasta ja Zaroffin koirista (The Most Dangerous Game, 1932). Maailman omaperäisin elokuva se ei siis ole. Omaperäisyyttä Spielberg panttasi nähtävästi seuraavaan projektiinsa, kun hän vuotta myöhemmin mullisti sotaelokuvagenren Pelastakaa sotamies Ryanilla.
Jurassic Park (1993)
Aito ja alkuperäinen. Jurassic Parkin hohto ei näemmä ota himmetäkseen, sillä se vakuuttaa yhä sarjan mestariteoksena. Ja yllätys, yllätys, siinä on saagan paras tarina.
Tämä johtuu siitä, että Michael Crichton oli yhä kovasti mukana franchisen hahmottelussa. Crichton kertoi Spielbergille ideastaan jo romaanin kirjoitusvaiheessa ja toimi elokuvan toisena käsikirjoittajana David Koeppin ohella.
Michael Crichton (1942-2008) oli poikkeuksellisen älykäs mies ja suuri unelmoija. Hän menestyi niin kirjailijana, elokuvantekijänä kuin televisiotuottajanakin (ER). Hittisarja Westworld perustuu Crichtonin esikoiselokuvaan Tappokone vuodelta 1973, jonka perusidealle Jurassic Park itse asiassa myös rakentuu. Crichtonin mielikuvitusta kiihottivat kaksi teemaa ylitse muiden: teknologian editysaskeleet ja lääketiede. Kirjailijana ja elokuvaohjaajana Crichtonin tuotannossa esiintyvät robotit yllättävän suuressa roolissa. Jurassic Park on silti hänen suurin voittonsa, kulttuuri-ilmiö, joka vertautuu Harry Potteriin, jos siihenkään.
Jurassic Park olisi ollut iso juttu pelkkänä romaaninakin, mutta Spielbergin filmatisointi ajoi asian lopullisesti perille: siitä tuli muutamaksi vuodeksi maailman katsotuin elokuva, ja kokonainen sukupolvi koki ennen näkemättömän "dinobuumin". Elokuvasta voisi kirjoittaa väitöskirjan verran tekstiä, mutta keskitytään tässä vain pariin seikkaan.
Mitä useammin Jurassic Parkin katsoo, sitä selvemmäksi käy aikalaiskritiikin epäreiluus sen kritisoidessa elokuvan hahmojen paperisuutta. Elokuvan rikas henkilögalleria on sen tosiasiallinen sydän, ja esimerkiksi Sam Neillin ja Laura Dernin avopari on täynnä henkeä ja keskinäistä rakkautta. Toisaalla, Wayne Knightin esittämän tietokonenörtin odysseia olisi täynnä ummehtunutta ilmaa, jollei hän saisi katsojaa puolelleen. Knightin kollegaa esittää ketjupolttava Samuel L. Jackson, joka olisi kiinnostava vaikka säkki päässä. Ja jo ensi-iltakierroksella kehuja keräsivät Jeff Goldblum ja Richard Attenborough (1923-2014). Elokuvan lapsetkin ovat siedettäviä.
Jurassic Park III:n käsis on sarjan onnistunein, mutta alkuperäisen elokuvan tarina on monipuolisin, lähtien Wayne Knightin petoksesta, joka suistaa kaiken radaltaan. Spielberg on tarinan kuljettajana etevimmillään eikä ote petä missään kohdassa. Jos Jurassic Worldissä ei ole ensimmäistäkään visuaalista oivallusta, on Jurassic Park suorastaan pullollaan ikonisia kuvia, kuten pelkkä dinosauruksen silmän näkyminen ja pupillin supistuminen taskulampun valokeilassa tai kuuluisa peilikuvailluusio raptorien metsästysmaaksi muuttuneessa keittiössä. Jakso, jossa Neill ja toinen lapsista pakenevat puusta alas rymyävän jeepin edeltä on aidosti omaperäinen toimintajakso, joka luo autotakaa-ajon ja tappaja-autotematiikan kokonaan uudelleen. Jurassic Parkin visuaalinen ilme on aivan omansa, suorastaan omituisen kirkas ja lattea. Se ei ole yhtä tyylikäs kuin JP2, mutta yhtenäinen se on. Kuvaaja oli Dean Cundey, ja hän on viimeinen kuvaaja ennen kuin Spielberg siirtyi kokonaan käyttämään puolalaista mestaria Janusz Kaminskia.
Jurassic Park on yhä erikoistehosteiltaan tärkein elokuva mitä on tehty. Niiden takana oli alan ehdoton eliitti: Michael Lantieri, Dennis Muren, Phil Tippett ja Stan Winston. Se oli ensimmäinen elokuva, joka onnistui luomaan tietokoneanimaationa uskottavia eläimiä, ja ne näyttävät yhä hienoilta. Kaikki sitä seuranneet elokuvat ovat seisseet Jurassic Parkin olkapäillä. Esimerkiksi edellä mainitun keittiökohtauksen raptoreihin uskoo yhä. Jopa Jurassic Worldin dinot tuntuivat epätasaisemmilta (ja elokuvan alussa nähty rastas on täysin epäuskottava). Ehkä osa ansiosta kuuluu tavalle, jolla Spielberg kuvasi dinoja uskottavimmassa valossa, mene tiedä.
Jurassic Park on kuin hyvä ystävä, joka ei petä. Sillä on aina annettavaa. Se on luova ja aidosti mielikuvituksellinen - ja sitä paitsi aitoa science fictionia - ja sen ajatukset geenimanipulaation sudenkuopista tuntuvat yhä päteviltä eivätkä lainkaan saarnaavilta. Se on hieno päätös saagalle.
Tarina uhkapelurista, josta tulee hyvä mies menetettyään kaiken. Kertomus perheestä, joka säilyy vastoin todennäköisyyksiä. Eepos Kiinasta, joka kurkotti kommunismiin ja tallaantui tyranniaan. Balladi taiteesta nimeltä nukketeatteri. Zhang Yimoun pääteoksiin kuuluva Elämänkaari (Huòzhĕ) sai ensi-iltansa ihmevuonna 1994, ja siinä on monien vuosikurssitoveriensa lailla suuren elokuvan magiaa. Yimou kertoo ihmeteltävällä kirkkaudella ja esimerkillisellä yksinkertaisuudella kolme vuosikymmentä kattavasta aikakaudesta erään perheen muuttuvasta elämästä eräässä mullistuksen kokevassa maassa.
Kaikki alkaa 1940-luvun alusta, jolloin Fugui on vielä varakkaan perheen hulttiopoika, ja päättyy vuonna 1972, kun Fuguista on tullut isoisä. Tänä aikana Kiina kokee vallankumouksen, sotii ja vajoaa "kommunismiin" á la puhemies Mao.
Miljoonat kuolevat, vielä useammat miljoonat kärsivät, vieläkin useammat sinnittelevät parhaansa mukaan. Yimou keskittyy tähän viimeksi mainittuun joukkoon. Elämänkaari on koskettava kertomus Maon ajan virheistä juuri sen vuoksi, että se ei liiku makrotasolla ja esittää asiansa suoraan syyttämättä, näyttämällä palasen aitoa elämää. Fuguin perhe menettää lapsensa vallankumouksen tuomien muutosten seurauksena, minkä Yimou näyttää hienosti syy-seuraussuhteet avaten.
Elämänkaaren englanninkielinen nimi on kaunis: To Live. Elokuva onkin täynnä elämää. Eipähän ihmisellä juuri muuta olekaan. Keskeinen vertauskuva on kiinalainen varjonukketeatteri, Fuguin lahja ja myöhempi tulonlähde, taantumukselliseksi tuomittu "porvarillinen" taidemuoto, johon kuuluu olennaisena osana musiikki. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä vähemmän laulua siinä kuullaan, kunnes huippukohdassa vietetään häitä: elokuva tuntee monta häiden irvikuvaa, mutta Yimou lyönee kyllä kaikki laudalta, kun häälaulusta käy ylistys Suurelle Puhemiehelle. Tässäkin kohtauksessa on silti jotain tavattoman sympaattista ja herkkää, sillä hääparille ei toivo muuta kuin että "elämä muuttuu koko ajan paremmaksi". Yu Huan alkuperäisromaanin nimi tarkoittaa mm. "tai" ja "ehkäpä". Sanoja, jotka viestivät sekä epävarmuutta että kaiken muuttuvaisuutta.
Yimou on tekninen virtuoosi ja visuaalinen mestari. Elämänkaaressa hän valitsi kuitenkin hillitymmän tyylin. Elokuva rullaa silti vaivattomasti kuin mikä tahansa Spielbergin tai Zemeckisin teos. Elämänkaari on populäärielokuvaa vahvoine henkilöhahmoineen ja asetelmineen, mutta sen näkemyksen kypsyys on häkellyttävän rikasta, muistuttaen Kurosawan sosiaalisista draamoista. Elokuva pysyy uskollisena sekä Huan romaanille että elämälle itselleen.
Cannesissa Elämänkaari palkittiin Grand Prix'lla (Pulp Fictionin varjossa). Se voitti toisenkin palkinnon: parhaan miesnäyttelijän kunnia ojennettiin Ge Youlle, yhdelle Kiinan arvostetuimmista mestareista. Tuolloin 36-vuotiaan näyttelijän työ Fuguin roolissa (vastanäyttelijänä itse Gong Li) kuuluu vuosikymmenen suuriin. Hän ei mitään muuta teekään kuin oikeita valintoja sortumatta hetkeksikään tekniikalla briljeeraamiseen, vaikka rooliin kuuluu laulua ja esiintymistä sekä läpikotaisin uskottava kolmenkymmenen vuoden vanheneminen. Viimeiset, rauhalliset jaksot yli kuusikymppisenä "pappana" henkivät syvää, viisasta elämän hyväksymistä sellaisena kuin se on. Kahdesti Fugui selittää lapselle, miten tipusista tulee hanhia, hanhista lampaita, lampaista härkiä ja - ensimmäisellä kerralla - häristä kommunismi. Mutta mitä tulee häristä eletyn elämän jälkeen?
Zhang Yimou tekee nykyään suuria kansallisia eepoksia Kiinassa. Elämänkaari valmistui kuitenkin vielä Hong Kongissa (mistä se oli asetettu Golden Globe -ehdokkaaksi, käsittämättömästi häviten belgialaiselle Farinellille), mikä selittänee miksi se pystyi niin vastaansanomattomaan kritiikkiin.
Kiinassa Elämänkaari on edelleen kielletty. Koska onhan jonkun oltava oikeassa.
Matka Yhdysvaltain Keskilännessä jatkuu Debra Granikin ohjauksella Stray Dog (USA, 2014). Tällä kertaa liikutaan Bransonissa, missä trailerissaan asustaa Ronnie "Stray Dog" Hall. Ronnie on kiinnostava persoona, reilusti yli kuusikymppinen "biker" ja Vietnam-veteraani. Nämä kaksi asiaa määrittävät hänet monella tapaa. Hän käy säännöllisesti veteraanien kokoontumisissa ja mielenosoituksissa. 40 vuoden jälkeenkin Ronnie elää yhä Vietnamin sotaa. Mikään hukkapallo ei Ronnie ole, vaan hyvinkin tavallinen, tasapainoinen mies, joka rakentaa hellyyttävää suhdetta meksikolaiseen vaimoonsa ja tämän kaksospoikiin.
Stray Dog muistuttaa maisemansa ohella Rich Hilliä paljossa muussakin. Eroa on silti kuin yöllä ja päivällä. Rich Hill ei ehkä ollut suurteos, mutta Stray Dog on siihen verrattuna monella tapaa aivan amatöörimäinen. Sekin tavoittelee fredericwisemanilaisuutta, mutta Stray Dog on elokuva ilman dramaturgiaa. Sitä voisi käyttää oppimateriaalina sen tärkeydestä, että hallitsee tarinankerronnan aakkoset. Ronnie Hall ja hänen perhe- ja ystäväpiirinsä ovat ihan kiinnostavia, mutta elokuvassa ei ole minkäänlaista jännitettä. Se alkaakin yksinkertaisesti keskeltä Hallin elämää ilman pohjustusta, tarjoamatta tulkinnalle mitään viitekehystä. Ei selviä, minkä takia tämä elokuva on tehty; vähän siellä sun täällä availlaan teemantapaisia, mutta kaikki jää ilmaan. Tästä esimerkkinä elokuva ei onnistu paljastamaan katsojalle, mitä Stray Dog tekee elättääkseen kasvavan perheensä. Elokuvan hahmottomuus on erikoisen yllättävää, sillä vain muutama vuosi sitten Granik nosti Jennifer Lawrencen tähteyteen vahvalla Winter's Bonellaan.
Toisaalla Savoyssa koettiin yksi festivaalin omalaatuisimmista tapahtumista, VOXPoint, jonne minut höyhenenä puhalsivat sattuman tuulet. Esitettävä elokuva oli Kaupunkisinfonia (Suomi, 1995), mutta hyvällä omallatunnolla en voi väittää sitä nähneeni. Sen verran paljolti huomion kiinnittivät muut kuin valkokankaan tapahtumat. Dokkari nimittäin esitettiin suurimmaksi osaksi mykistettynä niin, että katsojat tekivät sille ääniraidan. Tämän ääniraidan luomista kapellimestaroivat Stella Polariksen Mikael Rejström ja Hannu Risku. He pistivät katsomon laulamaan, hymistelemään, tömistelemään ja kaikin tavoin outoilemaan. Turha kai mainitakaan, että kokemus oli introvertille leffahönölle syvästi traumaattinen. Ilta muistutti (ja tämä ei ole suinkaan kritiikkiä) ryhmäterapiaistuntoa, jossa allekirjoittanut yritettiin saada tekemään monenlaista, mitä allekirjoittanut ei ollut millään tasolla kypsä tekemään. Hieman huolestuttaville sfääreille päästiin jo alkuvaiheessa, jossa äkisti oivalsi yleisön messuavan Helsinki-sanan ensimmäistä tavua: "Hell, hell, hell..." Missä ollaan ja mihin menossa ja kuinka sieltä pääsee pois?
Oli miten hyvänsä, kaiken hartiajännityksen lomassa illan aikana koettiin vapauttavia riemun hetkiäkin, joista varsinkin itse elokuvan Tabu-sketsiä muistuttava siviilivihkiminen ja yleisöstä napatun nerokkaan naisen kanssa improvisoitu duetto Uutelan metsästä jäivät varmasti yhtä pysyvästi mieleen kuin ne hetket, joista terapeutti tulee laskuttamaan vihlaisevan summan.
"Perustunteiden äärellä vietetty aika on vääjäämättömästi vienyt ajatukset omiin elokuvateatterin pimennossa vietettyihin tunteihin, jotka kai asiallisesti ottaen ovat olleet jonkinlaista tuhlattua elämää."
- Peter von Bagh kirjansa Elämää suuremmat elokuvat I alkusanoissa
Ja perustunteiden äärelle Petteri johdatti meidät itsekin. Ja DocPoint, joka väistämättömästi osoitti kunnioitustaan muun ohessa suurelle dokumentaristille muistonäytöksen muodossa. Vaikka mistään hartaustilaisuudesta ei kyse ollutkaan, oli tunnelma kontemplatiivinen muutaman kymmenen Maximin kakkossaliin saapuneen keskuudessa. Aivan ennen leffan alkua festivaalin johtaja, oululainen Ulla Simonen käy mitä sydämellisimmällä tavalla tervehtimässä Monroen edustajaa, koska "me tunnumme törmäävän joka paikassa - kuka sinä olet?", ja on muutamaa minuuttia myöhemmin murtua kyyneliin alustusta aloittaessaan. Tahaton ele, joka kertoo määrättömästi tilaisuuden päähenkilön merkityksestä tällaisen festivaalin rakentajille sekä toteuttajien että osallistujien joukossa.
Melkeinpä itsestäänselvästi festivaalin valinta osui toiseksi viimeiseen ohjaukseen Muisteja - pieni elokuva 50-luvun Oulusta (2013). Mikäpä muukaan olisi voinut tällaisessa yhteydessä kyseeseen tulla, kuin tekijänsä muistisukellus lapsuuden maisemiinsa, lähimpänä elokuvallista omaelämäkertaa, mitä von Baghin tuotannosta voi löytää? Tekijänsä filmografiassa Muisteja - joka alkaa komealla "Pirkanmaan elokuvakeskus esittää" -introlla - kuuluu uran vimeiseen vaiheeseen, missä ohjaaja hioi essee-elokuvan tyylilajia huippuunsa. Teos kuuluu 2000-lukua markkeeraavien kaupunkitutkielmien ryhmään, mistä löytyvät esimerkiksi (tämän elokuvan tuottajan) Jouko AaltosenTaistelu Turusta (2011) ja (Sodankylä-vieras) Terence DaviesinOf Time and the City (2008). Von Baghin oman elokuvaperheen joukossa Muisteja on sisar Helsinki, ikuisesti -teokselle, sitä henkilökohtaisempana kuvaesseenä toisenlaisesta kaupungista.
Vaikka elokuva on vain pari vuotta vanha, leimaa sitä oikeanlainen, miellyttävä nostalgia pelkästään, kun saa kuullakseen von Baghin hoviäänet Erja Manton ja Eero Saarisen. Sekä tietysti Peterin oman äänen, joka kuuluu elokuvahistorian ikonisiin. Viimeisten vuosien töihin yhdistävästi von Bagh luo Oulusta kuvaa kirjallisuuslainauksin, musiikkisitaatein, kuvataide-esimerkein ja tietenkin arkistoleikkein. Tällä kertaa mukana on itse kuvattuakin materiaalia, kun von Bagh kulkee modernin Oulun paikoilla etsimässä, onko mitään jäljellä lapsuuden kotipaikasta.
Mutta kuka oikein ryhtyy tekemään koko illan elokuvaa 50-luvun Oulusta? Se, joka on vuosikymmenet kartoittanut koko Suomen historiaa. Muistejakin laajenee rakenne- sun muiden muutosten ravisteleman Suomen hahmotukseksi yhtä kaupunkia mallina edessämme pitäen. Kun von Bagh puhuu "Suomesta, jota ei enää ole", on värityksessä vahva painotus sillä, mitä on menetetty, matkalla voitetun sijaan. Von Baghin mukaan Suomi on vaihtokaupassa tappiolla eikä hänen argumentaationsa ole helposti kumottavissa, etenkään kun katsoo kaupunkiarkkitehtuuria "ennen ja nyt"; visuaalisen ympäristön koventumista ja riisumista silmää hellivistä ornamenteista.
Ennen kaikkea Muisteja on kaunis ja viisas elokuva eräästä kaupungista, eräästä aikakaudesta, eräästä nuoruudesta. Se ymmärtää realiteetit eikä kadota teräväpiikkisyyttään, mutta on silti hellä ja inhimillinen. Muisteja kertoo Oulusta, mutta yhtä lailla se kertoo tekijästään.
Monroen
leffavisa 5.11.
1. Kongon Kingit 30 pt.
2. Savage Streets 27 pt.
2. Teinimutantti Iguaanit 27 pt.
4. Peter Lorren Silmät 26 pt.
5. Zomba di Bom Bom Bom 21 pt.
6. Takapakka 11 pt.
Monroe Cup (1/syksy/2014)
Samalla saatiin myös syksym ensimmäinen Monroe Cup päätökseen. Onnea Iguaaneille!
I. Iguaanit ([1]+5+6+6+5+5+5) = 32 pt.
II. Kongon Kingit ([3]+3+5+4+4+6+6) = 28 pt.
III. Peter Lorren Silmät (5+4+[2]+5+3+4+3) = 24 pt.
IV. Savage Streets (4+3+4+3+[0]+3+5) = 22 pt.
V. Zomba di Bom Bom Bom 21 pt. (6+[0]+3+0+6+2) = 17 pt.
So 90's
I kierros: Perustrivia (11 pt.)
1. Vuoden 1994 Parhaan elokuvan Oscarista olivat ehdolla The Shawshank Redemption, Neljät häät ja yhdet hautajaiset, Quiz Show, Pulp Fiction - mikä oli viides ehdokas? (1 pt.)
2. Mitkä kaksi elokuvaa Steven Spielberg ohjasi vuonna 1993? (2 pt.)
3. Mitä sydämensä särkenyt poliisi syö 30 purkillista Chungking Expressissä? (1 pt.)
4. John Grishamista tuli yksi vuosikymmenen filmatuimmista kirjailijoista. Mikä oli ensimmäinen Grisham-filmatisointi (2 pt.) ja mainitse kaksi muuta Grisham-elokuvaa 90-luvulta. (4 pt.)
5. Musaa: minkä elokuvan vähiten tunnettu biisi tässä soi; kuka esittää ja kuka ohjasi? (3 pt.)
II kierros: A/B (10 pt.)
6. A) Mikä oli Danny Boylen esikoisohjaus? B) Punaisen lokakuun metsästyksen alussa Sean Connery tappaa rottamaisen KGB-nilviäisen. Hahmon nimi ja ulkonäkö muistuttavat erästä tosi henkilöä: mikä on hahmon nimi?
7. A) Kenen läpimurto-ohjaus oli Onnen maa (1993) B) Kenen ainoa pitkä ohjaus oli Iskelmäprinssi (1991)?
8. A) Mikä oli Robert Rodriguezin esikoinen ja läpimurto? B) Mikä oli 90-luvun 1. Bond-leffa?
9. A) Kuka näyttelee alkuperäistä Scaria Leijonakuninkaassa? B) Kuka näyttelee hahmoa suomeksi?
10. A) Kenen ysäriohjauksia ovat Ja elämä jatkuu ja Kirsikan maku? B) Mikä oli Kieslowskin viimeinen elokuva?
16. Mikä vuosi?
4 pt. Krzysztof Kieslowski kuolee. For Ever Mozart ilmestyy. Mike Leigh’n Salaisuuksia ja valheita voittaa kultaisen Palmun.
2 pt. Breaking the Waves ilmestyy. Abigail Breslin syntyy. Gene Kelly kuolee.
1 pt. Marcello Mastroianni ja Jack Nance kuolevat. Fargo, Kaikki sanovat I Love you ja Kauas pilvet karkaavat ilmestyvät.
17. Mikä vuosi?
4 pt. Hilary Swank voittaa 1. Oscarinsa. Human Traffic, Rosetta, Inhimillisyys ja Audition ilmestyvät.
2 pt. Stanley Kubrick kuolee.
1 pt. Magnolia, Eyes Wide Shut, Being John Malkovich, Kaikki äidistäni, The Straight Story, Fight Club, Matrix, Kolme kuningasta ja Go ilmestyvät. Yksikään mainituista ei saa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuutta. Lasse Hallströmin Oman elämänsä sankari saa.
18. Mikä elokuva vuodelta 1998?
4 pt. Ohjaaja-käsikirjoittajansa toinen työ. REM tekee siihen tunnusbiisin. Dylan Baker tekee psykologina tunnetuimman valkokangasroolinsa. Elokuvasta tulee hitti Suomessa, missä se pyörii teattereissa yli vuoden.
2 pt. Päättyy vuorosanaan “I came!” Ensembleen kuuluvat mm. Jon Lovitz, Camryn Mannheim ja Lara Flynn Boyle, joka manaa sitä, ettei häntä hyväksikäytetty lapsena.
1 pt. Todd Solondz ohjaa. Philip Seymour Hoffman huohottaa puhelimeen.
VASTAUKSET
1. kierros
1. Forrest Gump
2. Schindlerin lista, Jurassic Park
3. (Säilyke)ananasta
4. Firma (1993); Pelikaanimuistio, Sateentekijä, Kuka pelkää mustaa miestä?, On aika tappaa, Päämies, Tuomio
5. Jackie Brown, Foxy Brown, Quentin Tarantino
2. kierros
6. A) Shallow Grave B) (Ivan) Putin
7. A) Markku Pölönen B) Juha Tapaninen
8. A) El mariachi B) GoldenEye
9. A) Jeremy Irons B) Jukka-Pekka Palo
10. A) Abbas Kiarostami B) Kolme väriä: Punainen
3. kierros
11. Mafiaveljet (Goodfellas, 1990)
12. Matkalla Idahoon (My Own Private Idaho, 1991), River Phoenix
13. Tiskirotat (Clerks, 1994), Kevin Smith
14. Clueless (1995)
15. Onni (Happiness, 1998), Philip Seymour Hoffman
Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas) viettää tänä jouluna 20-vuotisjuhliaan. Ilmestyessään se aiheutti melkoisen sensaation: ensimmäinen suuri nukkeanimaatio miesmuistiin nousi sekä kriitikoiden että yleisön suosikiksi. Painajainen ennen joulua syntyi kukkeinta luomisvaihettaan (joka päättyisi jo seuraavana vuonna ilmestyneeseen Ed Woodiin) eläneen Tim Burtonin aloitteesta, mutta on yhtä paljon Burton-elokuva kuin Kadonneen aarteen metsästäjät on George Lucas -filmi. Ohjaaja Henry Selick on arvioinut Burtonin olleen kuvauksissa paikalla kaikkiaan ehkä viikon verran kolmivuotisen tuotannon aikana.
Kiitokset elokuva-arkistolle tämän nukkeanimaation merkkipaalun tuomisesta hyväkuntoisena filmikopiona nähtäville juuri joulun alla - joskaan kaikki paikalla olleet eivät täysin ymmärtäneet tilaisuuden harvinaislaatuisuutta, vaan kokivat mahdottomaksi erottaa Orionin teatteriympäristöä ja omaa olohuonetta toisistaan.
Kiistaton nimittäin on Painajainen ennen joulua -teoksen klassikkoasema. Kiistaton, vaikka sitä miten kritisoisi, ja kritiikille löytyy kyllä sijaa. Kuluneet parikymmentä vuotta ovat olleet yllättävän ankaria aikanaan shokeeraavan omaperäiselle ja tuoreelle elokuvalle. Sen raivaamia polkuja on sittemmin tallattu sen verran, että alkuperäisyyden terävin kärki on päässyt katkeamaan. Vaikka kauhutarina- ja elokuvaperinteestä kumpuavat hahmot ovat omintakeinen joukko friikkejä, vain muutamalle on riittänyt aitoa luonnetta. Burtonin parhaita keksintöjä on satumaailmojen löytyminen niiden kansoittamista kaupungeista kuten Halloweentown ja Christmas Town. Sen sijaan tarina Halloweenin kaupungin ruhtinaan, Jack Skellingtonin, hankkeesta piristää loppuvuoden tunnelmia ryöstämällä Joulupukki ja omia joulu, on yllättävän simppeli ja suoraviivainen.
Kuten Coraline sittemmin vahvisti, Henry Selick on ennen muuta nerokas animaattori ja ynpäristöjen luoja, mutta vähäisempi lahjakkuus tarinankertojana. Painajainen ennen joulua kiehtoo aikansa hahmoillaan, animaation sulavuudella ja maailman outoudella, mutta jossain vaiheessa huomio alkaa kiinnittyä yhä enemmän juonenkuljetuksen monotoniseen rytmiin ja aina pimeän kuvamaailman toisteisuuteen. Yllätys on, miten vähän Halloween-maailman otuksilla on lihaa luittensa ynpärillä, lukuun ottamatta juuri Jackia, jolla sitä ei ole fyysisesti ollenkaan. Kaksinaamainen pormestari on vielä onnistunut, mutta jo Jackiin rakastunut Sally jää harmillisen taka-alalle. Omituisesti elokuvassa on tunnelmaa, mutta ei oikein tunnetta.
Teknisesti briljantin animoinnin ohella tämän musikaalin huomattavinta antia on sen musiikki. Sekin on teknisenä suorituksena voimannäyttö säveltäjä-sanoittaja Danny Elfmanilta, joka tekee vielä Jack Skellingtonin lauluosuudetkin ja lukeutuu siten elokuvan päätekijöihin. Stephen Sondheimin jalanjälkiä kulkien Elfman tekee miehen työn, joskin aivan parhaat hetket ("This Is Halloween", "What's This?") sijoittuvat alkupuolelle. Elfman itse sanoo elokuvan laulujen kirjoittamista elämänsä helpoimmaksi työksi.
Samalla, kun Musiikkitalo tyhjeni hienoista vieraistaan Koyaanisqatsi-konsertin päätyttyä, alkoi sen ikkunaseinän edustalle Kansalaistorille kerääntyä muuta väkeä Juhlaviikkojen viimeiselle Leffapiknikille, jossa Helsingin yötumman taivaan alla välkehti kulttielokuva Baraka (1992), Koyaanisqatsin kuvaajan esikoisohjaus. Jos Kansalaistorille kerääntyneet ihmiset olisi pyyhitty pois, nurmea peittämään olisi jäänyt kiehtova tilkkutäkki vilttejä, pyyhkeitä ja kasseja, joiden päällä istua yhdensorttisessa Suomen alitajunnan topografisessa keskipisteessä: lännessä kiillotettu Musiikkitalo, sitä vastapäätä renttumaiset Makasiinien rauniot; etelässä Kiasman siluetti, Torin toisessa päässä pysyväksi elementiksi kasvanut rakennustyömaa parakkeineen. Näiden raamien sisällä kansaa...kuinka paljon? 3 000? 4 000? 5 000? Ei lippuja, joista laskea. 30 metrin säteellä jokainen käytettävissä oleva pala maata täytetty. Kauimmaiset seisoskelevat sadan metrin päässä. Kaikki uneksimassa samaa unta.
Bajamajojen ovenpauke säestää uskollisesti ja taukoamatta elokuvan alusta loppuun. Viiteen tuhanteen ihmiseen mahtuu paljon hampurilaisia ja punaviiniä. Karkkipaperilla sitä, joka ei tajua seisovansa toisen katseen tiellä. "Katsomossa istutaan!" Kaikella ystävyydellä. Ihmiset liikkuvat lakkaamatta, mutta huomaavaisesti, ja pieni elekin riittää ymmärtämään, minne väistää. Kuvat ja äänet ovat vanginneet kaikki, kuin kalaparven trooliverkkoon.
Ulkoilmaesityksen tuotanto on ensiluokkainen. Ensinnäkin ääni on upea. Mikä on tärkeä juttu sanattomassa teoksessa, jossa musiikilla on korvamaton sija. Se ei ole philipglassia, mutta sekalaisuudestaan huolimatta yleensä yhtä kaikki vaikuttavaa maailmanmusisointia. Digiprojisointi on lajissaan loistoluokkaa. Kuva on kirkas, sävykäs ja 30 metrin etäisyys kankaasta tuntuu ihanteelliselta. Tosin muistaa, että Baraka kuvattiin kuninkaalliselle 70-millin filmille, jolloin käy ymmärtämään, että Barakan ei pitäisi näyttää HD-videolle kuvatulta. Hyvä näinkin.
Tässä tavassa kokea Barakan kaltainen elokuvaruno on ainutkertaisuuden sahramia, mutta niin syvä keskittyminen ei käy mahdolliseksi, että abstraktin teoksen kaikki tasot kykenisi ymmärtämään. Ei se haittaakaan, Barakaa voi katsella vaikka vain sarjana kauniita kuvia ja ääniä. Kuten Koyaanisqatsi, Barakakin toimii kuleshovilaisuuden periaatteella: katsoja voi upottaa kuviin omia merkityksiään vapaasti assosioiden ja meditoiden. Siitä, mitä ohjaaja Ron Fricke on tarkoittanut, saa pintaraapaisun. Ympäri Maapalloa kulkevaa elävien kuvien nauhaa yhdistää primitiivistä tai vähemmän primitiivistä uskoa heijastava rituaaliperinne. Kaikilla mantereilla, missä Fricken kamera kulkee, vallitsevat omat uskonilmauksensa. Baraka - joka merkitsee siunausta tai elämän henkäystä - ei aseta näitä kuitenkaan spirituaaliseen kontekstiin, vaan perinteen. Usko sitoo yhteisöjä ja antaa heille yhteisiä toimintamalleja, jotka luovat turvallisuutta ja yhteenkuuluvuuden henkeä. Sillä ei ole merkitystä, miten mielettömiltä ne saattavat perehtymättömän silmään tuntua. Ne ovat jaettua omaisuutta. Ja sitten kaikenlaista muuta.
Ihmistä kuvaavassa Barakassa ei ole väkivaltaa. Mutta siinä on Maan eri kolkilla eläviä kulttuureja, jotka omilla tavoillaan tekevät samoja pyhiä toimituksia. Siinä on kasvoja, muotokuvia. Godfrey Reggion ohella Fricken selvimmät vaikutteet tulevat valokuvan puolelta. Vastikään Taidehallissa esitellyn Steve McCurryn kuvat tulevat vaivatta mieleen. Fricke liikkuu myös vaarallisen lähellä National Geographic -estetiikkaa, mutta ei etäänny onneksi liian kauas ihmisestä. Todella mestarillinen jakso rinnastaa liukuhihnalla esineinä käsitellyt kananpojat ja täyteen tupatut metrovaunut. Musiikki on syyllisyyttä aikaan saavan tanssituttavaa.
Loppujen lopuksi Maa mahtuu tähtien väliin, keskelle.
Niin älykäs, sivistynyt ja eeppisessä tyylilajissaan poikkeuksellisen humaani teos kuin Jean-Paul RappeneaunCyrano de Bergerac -tulkinta onkin, kärsii se eräästä vajavaisuudesta: kaikesta, mikä ei ole Gérard Depardieu. (KAVAn kopion kunto kieli suuresta suosiosta myös Suomessa.) Sukupolvensa menestynein ranskalaisnäyttelijä osoittaa suuruutensa klassikkoroolissa tavoin, jotka ovat kanssanäyttelijöiden tavoittamattomissa, mistä seurauksena se, että aina kun Depardieu on poissa kuvasta, poissa on myös kuvan henki ja sielu.
Vuoden 1990 suureellinen Cyrano de Bergerac ei ole minkään hölmöläisen aikaansaannos: Jean-Paul Rappeneau (s. 1932) on urallaan toiminut käsikirjoittajana esim. Louis Mallen ja Jacques Beckerin elokuvissa. Cyranossa hänen sovittajakumppaninaan oli ihmemies Jean-Claude Carrière (s. 1931), Godardin, Buñuelin, Formanin, Kaufmanin ja kenen kaikkien muiden kanssa mielipuolisella tahdilla työskennellyt skenaristilegenda. Niinpä ylellisesti ylöspantu elokuva hivelee myös henkilökuvauksensa totuudellisuudella ja sanailunsa soljuvuudella; jälkimmäisessä suorastaan kiinnittää huomiota näyttelijöiden ei-brittiläinen naturalistisuus runomitan ulosannossa.
Rappeneaun tulkinta Edmond Rostandin näytelmästä on sotaelokuva, jonka keskushenkilö on boheemi häirikkö, libertaari Cyrano, älyltään, taistelutaidoiltaan ja maultaan ylivertainen ruhtinasrunoilija. Sodan turhauttavuuden painotus astuu kuvaan viimeisessä näytöksessä, jossa sotatantereen luonnostelemiseen on käytetty paljon vaivaa. Sodan mukaan tulo kääntää tarinan kurssin komediasta syvästi haavoittavaksi tragediaksi, jossa kaikki häviävät - ja kaikessa syiden ja seurausten moottorina toimii herkän Cyranon ylidominoiva, lievästi ilmaistuna negatiivinen käsitys omasta ulkonäöstä, jota hallitsee massiivinen klyyvari.
Naturalistissa renttukuvauksissa (mm. Pialat'n ja Blierin ohjauksessa) ylittämättömäksi osoittautunut Depardieu saa jotenkin siirrettyä saman herkkyyden ja nyanssitajun tyylitellympään rekisteriin. Tuloksena on ihmeellistä näyttelijätaidetta, jossa kertahuitaisulla on ratkaistu lyyrisen teatterin valkokankaalle siirtämisen ristiriidat. Depardieun Cyrano on monta vertaa vakuuttavampi kuin yksikään valkokankaalla nähty Hamlet. Ranskalainen mestarinäyttelijä - voimiensa apeksissa - "soittaa" Cyranoa kuin viuluvirtuoosi Paganinia. Miten pehmeästi laskostuvatkaan Rostandin säkeet huulilta, olipa kohtauksen laatu hupaisa tai melodramaattinen. Miten herkkä on katse tappioiden hetkellä, silloin kun oma epävarmuus selättää kyvyn tavoitella onnea, johon Cyrano on enemmän kuin oikeutettu. Tilinpäätöksen hetkellä vain yksi on jäänyt menettämättä, "hattuni töyhtösulka", "mon panache", tyylikkyys, jolla kantaa itseään.
Niin uskomattomalta kuin se saattaa kuulostaakin, Rostandin mestarinäytelmän nimihenkilö perustuu todelliseen mieheen. Cyrano de Bergerac eli 1600-luvun alkupuoliskolla noin 35-vuotisen elämän, värikkään ja vaiherikkaan. Hän oli parikymppisenä 30-vuotisen sodan sankari, kahdesti haavoittunut. Ja hän herätti pahaa verta pisteliäänä satiirikkona. Elokuvassa kuvatut tapahtumat siitä, kuinka Cyrano heitti lavalta inhoamansa näyttelijän ja kuinka Moliére varasti omaan näytelmäänsä kohtauksen Cyranon näytelmästä pitävät paikkansa. Elokuvassa kuvattu tapaus, joka johti Cyranon kuolemaan, on myös totta, joskaan ei ole varmuutta, oliko kyseessä murha vai ei.
Uusiseelantilainen Andrew Niccol (s. 1964) on nykyelokuvan merkittävin scifi-kirjailija. Kuudesta käsikirjoituksestaan, joista viisi on myös hänen ohjaamiaan, vain yksi (Lord of War) sijoittuu muuhun kuin scifi-genreen. Niccolin kypsyyttä tulevaisuudenkäsittelijänä heijastaa, että hänen tarinansa muodostavat yhtenäisen kokonaiskuvan tässä meidän hetkessämme idullaan versovista uhkakuvista ja ongelmista, joiden haavoittuvaisimpana uhrina on ihmisyys.
Peter Weirin ohjaama Truman Show (1998) on Niccolin paras elokuva, mutta hänen pääteoksensa on vuotta aiemmin valmistunut Gattaca. Tieteiskuvitelman kautta se tutkii sitä, mikä määrittää ihmisen arvon, ja millä ehdoilla jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin muut. Kun ihmisten geenejä voidaan tieteen avulla säädellä, voivat vanhemmat pyrkiä täydellisyyteen lapsensa suhteen. Kaikki voidaan määrittää silmien väriä myöten. Vastasyntyneelle annetaan niin ja niin monen prosentin todennäköisyydellä vaikkapa eliniänodote. Ihminen on määritelty olevan yhtä kuin DNA:nsa. Niccolin tarinan keskeinen tapahtumapaikka on avaruudentutkimuskeskus GATTACA. Sen nimi muodostuu DNA:n sisältämän neljän typpiemäksen tunnuksista: guaniini, adeniini, tymiini ja sytosiini (cytosine). Tähän harvojen valittujen Olympokseen on unelmansa perässä itsensä keplotellut Vincent Freeman, luomuna maailmaan syntynyt "epäkelpo", jolle lääkärit ennustivat 99 %:n varmuudella kuolettavaa sydänvikaa. Tämä ennuste diskvalifioi hänet.
Onko ihminen siis yhtä kuin genetiikkansa? Gattacan tulevaisuus on vienyt rodunjalostuksen yli tutkimattomien erämaiden, ihmisjalostukseen. Valitsemalla parhaat geenit, voidaan manipuloida älykkyyttä ja fyysistä kyvykkyyttä. Gattacan maailmassa kyvykkäämpi ihminen tarkoittaa aksiomaattisesti parempaa ihmistä - omien kykyjen kehittämiseen tähtäävä työn määrä sivuutetaan. Laittomin keinoin, vaihtamalla identiteettiään vammautuneen huippuyksilön kanssa, Vincent ohittaa muuten kiertämättömissä olevat esteet ja todistaa pystyvänsä sinnikkyydellä kompensoimaan puutteensa.
Kuten Truman Show'ssa, Niccol kykenee kirjoittamaan Gattacan tarinaan lukuisia, toisiinsa johdonmukaisesti limittyviä tasoja. Hänen ajatuksensa koskettavat vuoronperään ja samanaikaisesti kauneusleikkauksia, tiedettä järkähtämättömien totuuksien sanelijana (=diktaattorina), yhteiskuntaluokkien määrittämistä geeniperimän/kykyjen/ulkonäön/viehättävyyden/potentiaalin mukaan, ihmissuhteiden määräytymistä ja jopa työelämän sisäänpääsyn määräytymistä testitulosten perusteella. Kaikki relevantteja kysymyksiä myös vuotta 2013 elävälle ihmiselle.
Jotenkin sattuvasti Vincentiä esittää Ethan Hawke, merkillinen näyttelijä, jonka kykyjen rajoista ei meinaa ottaa selvää. Peter Weirin Kuolleiden runoilijoiden seurassa läpilyönyt Hawke tuntuu lähes aina elokuviensa alussa jotenkin elottomalta eikä hän vaikuta teknisesti kovin joustavalta näyttelijältä. Mutta hyvissä elokuvissa hänen hahmonsa säännönmukaisesti kasvavat kiinnostavimmiksi kuin aluksi näytti, jonkin syvän keskittymisen kuultaessa ihon läpi: Hawke tunnetaan sekä elokuvalle että teatterille omistautuneena älykkönä, joka sivutoimenaan kirjoittelee romaaneja. Hawke siis muistuttaa analogisesti Vincentiä, taidoiltaan Daniel Day-Lewisia rajallisempana hän on luonut komean uran antautumalla taiteelleen.
Gattacassa Hawken vastanäyttelijänä on naisten puolella hieman samantyyppinen Uma Thurman. Heistä tuli aviopari pian Gattacan jälkeen. Kolmantena lenkkinä pyörätuoliin sidottuna Jerome Morrow'na nähdään tuolloin vasta uraansa rakentanut Jude Law, joka saa taiottua hahmostaan eniten sävyjä esiin.
Gattaca on kaikin puolin taidokasta työtä. Se on terävästi kirjoitettu ja visuaalisesti yhtenäinen ja harkittu. Valkokangas täyttyy ihmisen jäljistä, kun kaikki jäljet kehnosta perimästään peittämään pyrkivä Vincent hankaa loputtomasti ihoaan, sukii hiuksiaan ja leikkaa kynsiään. Pesee kuorestaan oman DNA:nsa. Hyvin hienosti Niccol käyttää myös uimista sekä ihmisen voimien että veljeyden vertauskuvana.
Silti elokuvassa on jotain vikaa. Siitä uupuu luontaisen elokuvakertojan notkeutta ja rentoutta, mikä maustoi Weirin Trumania. Jos Gattacassa ei soisi Michael Nymanin melankolinen, painoarvoa lisäävä musiikki, saattaisi Gattaca tuntua pelkästään kirjalliselta. Mutta siinä soi Nymanin musiikki ja Gattaca jää ehkä 90-luvun parhaaksi scifi-elokuvaksi. Vakavin haastaja lienee Terminator 2, joka on elokuvana vielä parempi, muttei scifinä yhtä puhutteleva.
Kuka ties hieman liian fiksun Andrew Niccolin elokuvat ovat olleet poikkeuksetta kaupallisia pettymyksiä. Valitettavasti tällä hetkellä näyttää, että viimeksi Stephenie Meyeria filmatisoinut Niccol on ehkä sanottavansa sanonut.
Gattacan maailmasta voisi periaatteessa tulla todellisuutta (osittain se sitä jo onkin), ajatus, jonka NASAkin on allekirjoittanut. KAVAn näytökseen huikean lisän toi kuvan alalaitaan jostain pitkäksi ajaksi ilmestynyt karva, joka sopi elokuvan teemoihin niin täydellisesti, että aivan vakava epäilys tarkoituksellisuudesta nosti jo päätään.
