DP15: Kaupunkikuvia

DocPoint 2015, 4. päivä



Matka Yhdysvaltain Keskilännessä jatkuu Debra Granikin ohjauksella Stray Dog (USA, 2014). Tällä kertaa liikutaan Bransonissa, missä trailerissaan asustaa Ronnie "Stray Dog" Hall. Ronnie on kiinnostava persoona, reilusti yli kuusikymppinen "biker" ja Vietnam-veteraani. Nämä kaksi asiaa määrittävät hänet monella tapaa. Hän käy säännöllisesti veteraanien kokoontumisissa ja mielenosoituksissa. 40 vuoden jälkeenkin Ronnie elää yhä Vietnamin sotaa. Mikään hukkapallo ei Ronnie ole, vaan hyvinkin tavallinen, tasapainoinen mies, joka rakentaa hellyyttävää suhdetta meksikolaiseen vaimoonsa ja tämän kaksospoikiin.

Stray Dog muistuttaa maisemansa ohella Rich Hilliä paljossa muussakin. Eroa on silti kuin yöllä ja päivällä. Rich Hill ei ehkä ollut suurteos, mutta Stray Dog on siihen verrattuna monella tapaa aivan amatöörimäinen. Sekin tavoittelee fredericwisemanilaisuutta, mutta Stray Dog on elokuva ilman dramaturgiaa. Sitä voisi käyttää oppimateriaalina sen tärkeydestä, että hallitsee tarinankerronnan aakkoset. Ronnie Hall ja hänen perhe- ja ystäväpiirinsä ovat ihan kiinnostavia, mutta elokuvassa ei ole minkäänlaista jännitettä. Se alkaakin yksinkertaisesti keskeltä Hallin elämää ilman pohjustusta, tarjoamatta tulkinnalle mitään viitekehystä. Ei selviä, minkä takia tämä elokuva on tehty; vähän siellä sun täällä availlaan teemantapaisia, mutta kaikki jää ilmaan. Tästä esimerkkinä elokuva ei onnistu paljastamaan katsojalle, mitä Stray Dog tekee elättääkseen kasvavan perheensä. Elokuvan hahmottomuus on erikoisen yllättävää, sillä vain muutama vuosi sitten Granik nosti Jennifer Lawrencen tähteyteen vahvalla Winter's Bonellaan.



Toisaalla Savoyssa koettiin yksi festivaalin omalaatuisimmista tapahtumista, VOXPoint, jonne minut höyhenenä puhalsivat sattuman tuulet. Esitettävä elokuva oli Kaupunkisinfonia (Suomi, 1995), mutta hyvällä omallatunnolla en voi väittää sitä nähneeni. Sen verran paljolti huomion kiinnittivät muut kuin valkokankaan tapahtumat. Dokkari nimittäin esitettiin suurimmaksi osaksi mykistettynä niin, että katsojat tekivät sille ääniraidan. Tämän ääniraidan luomista kapellimestaroivat Stella Polariksen Mikael Rejström ja Hannu Risku. He pistivät katsomon laulamaan, hymistelemään, tömistelemään ja kaikin tavoin outoilemaan. Turha kai mainitakaan, että kokemus oli introvertille leffahönölle syvästi traumaattinen. Ilta muistutti (ja tämä ei ole suinkaan kritiikkiä) ryhmäterapiaistuntoa, jossa allekirjoittanut yritettiin saada tekemään monenlaista, mitä allekirjoittanut ei ollut millään tasolla kypsä tekemään. Hieman huolestuttaville sfääreille päästiin jo alkuvaiheessa, jossa äkisti oivalsi yleisön messuavan Helsinki-sanan ensimmäistä tavua: "Hell, hell, hell..." Missä ollaan ja mihin menossa ja kuinka sieltä pääsee pois?

Oli miten hyvänsä, kaiken hartiajännityksen lomassa illan aikana koettiin vapauttavia riemun hetkiäkin, joista varsinkin itse elokuvan Tabu-sketsiä muistuttava siviilivihkiminen ja yleisöstä napatun nerokkaan naisen kanssa improvisoitu duetto Uutelan metsästä jäivät varmasti yhtä pysyvästi mieleen kuin ne hetket, joista terapeutti tulee laskuttamaan vihlaisevan summan.



"Perustunteiden äärellä vietetty aika on vääjäämättömästi vienyt ajatukset omiin elokuvateatterin pimennossa vietettyihin tunteihin, jotka kai asiallisesti ottaen ovat olleet jonkinlaista tuhlattua elämää."
- Peter von Bagh kirjansa Elämää suuremmat elokuvat I alkusanoissa

Ja perustunteiden äärelle Petteri johdatti meidät itsekin. Ja DocPoint, joka väistämättömästi osoitti kunnioitustaan muun ohessa suurelle dokumentaristille muistonäytöksen muodossa. Vaikka mistään hartaustilaisuudesta ei kyse ollutkaan, oli tunnelma kontemplatiivinen muutaman kymmenen Maximin kakkossaliin saapuneen keskuudessa. Aivan ennen leffan alkua festivaalin johtaja, oululainen Ulla Simonen käy mitä sydämellisimmällä tavalla tervehtimässä Monroen edustajaa, koska "me tunnumme törmäävän joka paikassa - kuka sinä olet?", ja on muutamaa minuuttia myöhemmin murtua kyyneliin alustusta aloittaessaan. Tahaton ele, joka kertoo määrättömästi tilaisuuden päähenkilön merkityksestä tällaisen festivaalin rakentajille sekä toteuttajien että osallistujien joukossa.

Melkeinpä itsestäänselvästi festivaalin valinta osui toiseksi viimeiseen ohjaukseen Muisteja - pieni elokuva 50-luvun Oulusta (2013). Mikäpä muukaan olisi voinut tällaisessa yhteydessä kyseeseen tulla, kuin tekijänsä muistisukellus lapsuuden maisemiinsa, lähimpänä elokuvallista omaelämäkertaa, mitä von Baghin tuotannosta voi löytää? Tekijänsä filmografiassa Muisteja - joka alkaa komealla "Pirkanmaan elokuvakeskus esittää" -introlla - kuuluu uran vimeiseen vaiheeseen, missä ohjaaja hioi essee-elokuvan tyylilajia huippuunsa. Teos kuuluu 2000-lukua markkeeraavien kaupunkitutkielmien ryhmään, mistä löytyvät esimerkiksi (tämän elokuvan tuottajan) Jouko Aaltosen Taistelu Turusta (2011) ja (Sodankylä-vieras) Terence Daviesin Of Time and the City (2008). Von Baghin oman elokuvaperheen joukossa Muisteja on sisar Helsinki, ikuisesti -teokselle, sitä henkilökohtaisempana kuvaesseenä toisenlaisesta kaupungista.

Vaikka elokuva on vain pari vuotta vanha, leimaa sitä oikeanlainen, miellyttävä nostalgia pelkästään, kun saa kuullakseen von Baghin hoviäänet Erja Manton ja Eero Saarisen. Sekä tietysti Peterin oman äänen, joka kuuluu elokuvahistorian ikonisiin. Viimeisten vuosien töihin yhdistävästi von Bagh luo Oulusta kuvaa kirjallisuuslainauksin, musiikkisitaatein, kuvataide-esimerkein ja tietenkin arkistoleikkein. Tällä kertaa mukana on itse kuvattuakin materiaalia, kun von Bagh kulkee modernin Oulun paikoilla etsimässä, onko mitään jäljellä lapsuuden kotipaikasta.

Mutta kuka oikein ryhtyy tekemään koko illan elokuvaa 50-luvun Oulusta? Se, joka on vuosikymmenet kartoittanut koko Suomen historiaa. Muistejakin laajenee rakenne- sun muiden muutosten ravisteleman Suomen hahmotukseksi yhtä kaupunkia mallina edessämme pitäen. Kun von Bagh puhuu "Suomesta, jota ei enää ole", on värityksessä vahva painotus sillä, mitä on menetetty, matkalla voitetun sijaan. Von Baghin mukaan Suomi on vaihtokaupassa tappiolla eikä hänen argumentaationsa ole helposti kumottavissa, etenkään kun katsoo kaupunkiarkkitehtuuria "ennen ja nyt"; visuaalisen ympäristön koventumista ja riisumista silmää hellivistä ornamenteista.

Ennen kaikkea Muisteja on kaunis ja viisas elokuva eräästä kaupungista, eräästä aikakaudesta, eräästä nuoruudesta. Se ymmärtää realiteetit eikä kadota teräväpiikkisyyttään, mutta on silti hellä ja inhimillinen. Muisteja kertoo Oulusta, mutta yhtä lailla se kertoo tekijästään.

Ja tietysti kiiltokuvista...

Lauri Timosesta Filmihullun uusi päätoimittaja

Filmihullun lehdistötiedote tältä päivämäärältä:

FILMIHULLU-LEHDEN UUSI PÄÄTOIMITTAJA ON VALITTU

Lehdistötiedote

Vapaa julkaistavaksi 25.11.2014

Filmihullu-lehden uutena vastaavana päätoimittajana aloittaa 1.1.2015 Lauri Timonen.

Timonen (s. 1980) on vapaa toimittaja, kirjailija, ohjaaja, käsikirjoittaja, Filmihullu-lehden vakioesseisti vuodesta 2000 lähtien ja elokuvakerho Arkadinin perustajajäsen. Timonen on julkaissut teokset Aki Kaurismäen elokuvat (2006), Lähikuvassa Matti Pellonpää (2009) ja Matti Ijäksen elokuvat (2013), työskennellyt pitkään Peter von Baghin assistenttina, Filmihullun toimitussihteerinä, Sodankylän elokuvajuhlien festivaalikatalogin päätoimittajana ja avustanut mm. Cahiers du Cinémaa, Hiidenkiveä, Helsingin Sanomia ja Satakunnan Kansaa. Timosen esikoislyhytelokuva Jeanne d’Arc valmistui 2009.

Vuoden 2014 loppuun asti vastaavana päätoimittajana toimii Sakari Toiviainen. Vuoden viimeinen, ennen joulua ilmestyvä lehti on Peter von Baghin muistonumero.

--------------------------------------------------------------------

Elokuvakerho Monroe onnittelee Lauria ja toivottaa tälle mitä parhainta menestystä Peter von Baghin (in memoriam) seuraajana Pohjoismaiden perinteikkäimmän - ja ylivoimaisesti tasokkaimman - elokuvalehden johdossa.

Peter von Bagh muistoissa Roy Anderssonin lyhytkuvia katsellen

Roy Anderssonin lyhytelokuvien retrospektiivi Orionissa 22.9. kello 16.


Tällä paikalla oli määrä olla syventynyt, sofistikoitunut ja mitä vielä analyysi Lars von Trierin Nymfomaanin auteur-editiosta, joka esitettiin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla maanantaina. Teos ei kuitenkaan oikein sopinut päivän tunnelmiin, joten liput menivät eteenpäin filmihullulle, joka päätyi jälkeenpäin tasoittamaan elokuvan järkytyksiä muutamalla tuopilla ravintohuoneistossa.

Minä päädyin pitkän miettimisen jälkeen katsomaan Roy Anderssonin klassisia lyhytkuvia. Näin siksi, että elokuvat esitettiin Orionissa ja - lukuunottamatta valikoimaa tv-mainoksia - filmiltä. Ne sopivat myös paremmin "muudiin".

Ja tietysti Peter von Bagh tunnettiin hyvin Ruotsissakin, minne hän oli sopinut toteutumattomiksi jääviä hankkeita.

Peter von Baghissa kaksi elokuvafestivaalia menetti johtajansa, Italiassa ja Suomessa. Olisi liioittelua sanoa, että Suomi menetti von Baghissa kansakunnan muistin; ei toki, mutta von Baghissa menetettiin kansakunnan muistin symboli. Von Baghin kuva elokuvamiehenä jättää vahvuudessaan varjoonsa vertaistaan hakevan elämäntyön suomalaisen kulttuurin kronikoitsijana; tästä työstä hänet palkittiin vuonna 2007 Tieto-Finlandialla sekä kirjana että tv-sarjana julkaistun Sinisen laulun yhteydessä. Renessanssimieheksi kutsuttu von Bagh kykeni ottamaan haltuunsa kulttuurin kokonaiskuvan, elokuvan ollessa siinä yksi puoli. Hänen työnsä ei ollut koko totuus eikä kritiikin yläpuolella - niin kuin mikään ei ole -, mutta hän teki sen paremmin ja kauniimmin kuin useimmat.

Von Baghissa menetettiin myös elokuvakoulun professori, entinen elokuva-arkiston johtaja, puutteineenkin Suomen ainoan kunnioitettavan elokuvalehden, Filmihullun, päätoimittaja (Episodin jäädessä suomalaiseksi vastineeksi Empirelle) ja kompilaatioelokuvan kansainvälinen mestari. Elokuvakerhot, kuten Monroe, menettivät esimerkkiä osoittavan esikuvan ja monissa tapauksissa tosiasiallisen pomon: sellainenhan hän oli niin monelle monroelaiselle, joka teki Sodankylässä työtä talkoolaisena. Vaikka sitten edes viikon vuodessa.



"Niiden yhdelle otokselle perustuvat miniatyyrit ovat julkeassa ristiriidassa montaasille ja näennäiselle runsaudelle perustuvan mainoselokuvien estetiikan kanssa. Niiden jälkeen Anderssonista onkin puhuttu enemmän kuin koskaan, pitkän elokuvan ohjaajana, joka pesisi muut mennen tullen." Näin Peter von Bagh Roy Anderssonista Elokuvan historiassaan ajalta ennen Anderssonin paluuta pitkän elokuvan pariin tavalla, joka todisti von Baghin aavistelut paikkansa pitäviksi. Orionissa nähtiin ne "pienet" työt, jotka olivat virittäneet tällaiset puheet.

Mainoselokuvia, joilla Andersson voitti suurimmat fanijoukkonsa, nähtiin näytöksen dramaturgian kannalta hieman liikaakin. Ne ovat yhtä kaikki hämmästyttävä kokoelma tyystin omaperäisiä, pilakuvan pelkistystä muistuttavia "iskuja", jotka taatusti erottuivat joukosta television mainoskatkojen aikana, saattaen vetää kesken kaiken takaisin jääkaapilta leivänviipale toisessa, voiveitsi toisessa kädessä. Anderssonin hahmot ovat tosikkoja ja "mielensäpahoittajia", joihin sisältyvä lähimmäisenkritiikki on ällistyttävän helppo ottaa vastaan niiden vastustamattoman hauskuuden takia. MOT. Ja mehän siis puhumme tässä mainoksista.

Arlan mainosten hillittömälle juustopihtarille löytyy varhainen esikuva jo Anderssonin oppilastyöstä Besöka sin son (Poikaansa tapaamassa, 1967). Näyttämön valtaa jälkipolveaan tapaamassa oleva isäpappa, joka löytää yhtä sun toista moitittavaa sekä vastaanotossa että huoneiston siisteydessä. Pojan viiksistä nyt puhumattakaan. Huomio kiinnittyy ennen kaikkea toteutuksen kypsyyteen: käsikirjoitus on viilattu ja mustavalkokuvaus varmoissa käsissä.

Anderssonilaisesta ironiasta poikkeaa seuraavana vuonna valmistunut Hämta en cykel (Polkupyörän haku, 1968), sekin oppilastyö, sekin täysin hallittu, tällä kertaa väreissä. Tunnelmaltaan se viittaa kuitenkiin ajankohdan ranskalaiselokuvaan sekä oppi-isänä toimivaan Bo Widerbergiin. Arkisuus on viety ääripisteeseensä pikkunovellissa nuoresta pariskunnasta, joka herää aamulla ja käy noutamassa vintiltä pojan polkupyörän. Siinä se. Eräs korttitaikuri sanoi kerran tempuistaan, että hän ei tee mitään, mutta hän tekee sen erittäin hyvin. Samoin Andersson tässä. Hän tyytyy kuvaamaan tyynesti pientä hetkeä tavallisten nuorten elämässä - me voimme sitten lukea mitä haluamme "rivien välistä". Se on hyvin antoisaa, kun se tehdään tavalla, jossa kuvissa on elämää ja näyttelijäohjauksessa uskomatonta luontevuutta.

Näytöksen kliimaksin muodostivat moneen kertaan nähdyt 90-luvun alun työt, joissa keskushenkilöä näyttelee laiha, päälaelta kaljuuntunut, harmaa ja kaikin puolin mitätön Klas-Gösta Olsson, johon katsoja kuitenkin samaistuu syvemmin kuin melkein mihinkään ikinä. Molemmat elokuvat kuuluvat lyhytelokuvan kaanonin top 10:een. Härlig är jorden (Maa on niin kaunis, 1991) on anderssonilaisuuden kuulain kiteytys, kaikin puolin täydellinen elokuva. Olsson esittelee elämänsä kameralle kuin olisi dokumentaristiryhmän luupissa järjestyneen yhteiskunnan kuhnurina, jolla on sama perhe, sama työ ja samat tuttavat kuin kaikilla muillakin. Mutta syvän hämmennyksen valtaan saattava surrealistinen alkujakso, jossa yhteiskunnan ylimäärä kaasutetaan pois tieltä, saattaa Olssonin murtumispisteeseen. Minne on piilotettu inhimillisyys? Mitä se edes on?



Någonting har hänt (On tapahtunut jotain, 1993) jatkaa edeltäjästä, nyt selkeän poleemisesti. Ruotsin kansanterveyslaitos tilasi tämän elokuvan Anderssonilta valistuselokuvaksi AIDSista, mutta päätyi kääntämään sille selkänsä, kun ohjaajan työryhmän paneutunut tutkimustyö toi päivänvaloon asioita, joista ei sopinut puhua. Lopputulos on hyytävä, hämmentävä ja kiistelynhalua herättävä. Andersson lähtee perusasioista, siitä, mitä AIDS on ja miten yhteiskunta (vuonna 1991) siihen reagoi, mutta katkaisee jossain vaiheessa talutushihnansa ja päätyy kyseenalaistamaan virallisen totuuden. Andersson tekee epämiellyttäviä vihjauksia viruksen ihmistekoisesta alkuperästä. Tämäkin riittäisi, mutta nyt Andersson pääsee vasta asiaan muistuttaen Ruotsinkin häpällisestä historiasta rokotteiden testaajana vammaisten ja muiden avuttomien vähemmistöjen kustannuksella. Elokuva vissiin maksoi Anderssonille kalliisti.

Nämä kaksi ainutlaatuista lyhytelokuvaa on tehty kuin pitkät elokuvat: niihin on varmasti käytetty ainakin kokopitkän verran aikaa. Kuvat ovat rikkaita ankeudesta, niiden maailma on himmeä, auringonvalo ei tunnu koskaan pääsevän perille suoraan. Ehkä se tarttuu kiinni tehtaanpiippuihin ja kerrostalon vesikattoihin. Todella omintakeista on Anderssonin tapa käyttää musiikkia, joka kuuluu kuin kahden huoneiston päässä soitettuna. Siinä on jotain hyvin jännittävää ja järkyttävää. Filmiltä todistettuna nämä elokuvat ovat jotain erityisen rikasta ja kaunista.

Monroen leffavisa Artturissa 24.9. on omistettu Peter von Baghin muistolle.

Hyvästi, lapset: Peter von Bagh on kuollut

Aamu. Ja mitä siihen kuuluu. Katson, mitä elokuvasta on kirjoitettu nyt R&A:n tuoksinoissa. Antti Alasen uusin blogimerkintä pysäyttää paikoilleen. Ilmaa tuntuu pakenevan täältä.

Peter von Bagh on poissa. Suomalainen elokuvaperhe on menettänyt isähahmon. Lapset vain jäävät.

Montaa sanaa ei ole, nyt; von Bagh käytti niitä meidänkin edestämme, ja niin hyvin. Kun kompastuin suru-uutiseen, tässä huoneessa soi En valinnut asiaa, kokoelma ns. "taistolaislauluja" 60-70-luvuilta. Sattumalta von Bagh ei kirjoittanut saatesanoja juuri tähän (Kerkko Koskisen kokoamaan) valikoimaan - moniin muihin vastaaviin kyllä. Vaikka kivimäkeä/kulkekaamme yhdessä kaikuvat Kaisa Korhosen ja Kaj Chydeniuksen äänet.

Kivimäkeä.

Ja Matti Pellonpää -palkinto menee...

14. Matti Pellonpää -palkinto myönnettiin viime viikonloppuna professori Peter von Baghille merkittävästä, pitkäaikaisesta työstä suomalaisen elokuvakulttuurin hyväksi. Varmasti tästä maasta ei ansioituneempaa elokuvaihmistä löydy kuin jo legendaariseen maineeseen kohonnut kirjailija ja dokumentaristi ja Filmihullun päätoimittaja ja Sodankylän sekä Bolognan elokuvajuhlien taiteellinen johtaja ja mitä kaikkea vielä.

Matti Pellonpää -palkinnon jakaa joka syksy Suomen aktiivisin elokuvakerho Saarijärvellä. Palkinnon jako kuuluu jo 29 vuoden ajan järjestetyn Saarijärven elokuvaviikon kohokohtiin. Saarijärven elokuvakerhon primus motor Yrjö Pulkkinen on itsekin jokseenkin legendaarinen hahmo suomalaisissa elokuvapiireissä, joka aivan poikkeuksellisella sinnikkyydellä on liputtanut elokuvakerhoidean puolesta. Sodiksen jokavuotisen vakiovieraan loistoaatoksiin lukeutuu Saarijärven elokuvakerhon kunniajäsenistön kartuttaminen. Elinikäiseksi jäseneksi pääsee kutsusta nimmarilla ja 20 sentin jäsenmaksulla. Jäsenistö on tätä nykyä pään pyörälle saattava lista elokuvantekijöitä (ja elokuvaharrastajia siinä sivussa) maailman ehdottomalta huipulta.

Kunnianhimoisen valkokangaselokuvan katsomista ja elokuvakulttuurin edistämistä kannustavan Matti Pellonpää -palkinnon kunniasta ovat aikaisemmin päässeet osallisiksi Irja Keskinen, Jarmo Valkola, Kaija Juurikkala, Eila Werning, Tapio Nevalainen, Liisa Helminen, Pentti Kejonen, Lauri Tykkyläinen, Kari Uusitalo, Helena Ylänen, Mika Siltala & Oy Cinema Mondo Ltd., Suomen elokuvakontakti ry ja Dag Andersson & Finlandssvenskt filmcentrum rf.

Ääni, joka maalaa valkokankaan

Howard Hawks piti loppuun asti kiinni vakaumuksestaan, että jos ei pysty kertomaan tarinaa ilman takaumia ja kertojanääntä, ei kannata ryhtyä elokuvaohjaajaksi. Hawksin kaltaisen miehen saavutusten edessä on paha mennä vastaankaan väittämään, mutta jos amerikkalaisen mestarin sana kävisi laista, ei meillä olisi Tarkovskia, Godardia, Kubrickia ja niin monia muita kaikkein arvokkaimpia elokuvan suurlähettiläitä.

Kuten elokuvalla on suuret kasvonsa, on sillä suuret äänensäkin. Maagisimmillaan näyttelijän ääni korvaa musiikin kuvien kommentaattorina. Joskus tietty ääni saattaa palauttaa mieleen kuvia jostakin aivan määrätystä elokuvasta, joskus jonkun elokuvan maininta tuo ensimmäisenä mieleen ÄÄNEN kuvan ulkopuolella: Paljasjalkakreivitär ja Bogart, Verenpunainen yö ja Mitchum, Auringonlaskun katu ja Holden, Kaikki Eevasta ja Sanders, Kellopeli appelsiini ja McDowell, Happy Together ja Leung...

Onko tässä joukossa sitten yksi ylitse muiden? Tokihan, jos välittää kuulostella vain yhtä melko itsestään melua pitämätöntä ääntä korvessa. Ja saahan kuka tahansa heittää ilmoille vilpittömän ehdotuksensa:

Vieläkin tuntuu ihmeenomaiselta, mitä kaikkea kertojan käytön suvereeni mestari Terrence Malick pystyi saavuttamaan pelkän kertojanäänen avulla mestariteoksessaan Onnellisten aika (Days of Heaven, 1978). Vastaavaa ei ollut kuultu aiemmin eikä ole kuultu sittemminkään. Elämänsä roolin tekevän Richard Geren pikkusisarta esittävä piskuinen Linda Manz puhuu "taivaallisista päivistä" kuin selostaen jollekin 30-lukulaiselle kansanperinteen tallentajalle jostakin elämän suunnan muuttaneesta, käsittämättömästä, mutta jo kauaksi sen polulla jääneestä. Manzin luenta on täysin spontaanin oloista, summittaista, epätahtista, voi melkein nähdä hänen kertoillessaan pyörivän lapsekkaasti tuolillaan. Tiedetään Malickin hakeneen kuviinsa täsmäävää impressionistista sävyä kaksi vuotta... Onnellisten aika on elokuva, jonka omistaisi mielellään pelkkänä vinyyli-LP:nä.

Toisaalta esim. Godard käytti mm. Laittomissa kertojaa, joka ei esiintynyt kameran edessä. Näin syntyi raportin vaikutelma. Lars von Trier jalosti tämän tyyppisen kertojan unohtumattomiin korkeuksiin Dogvillessä (sekä myöhemmin Manderlayssa). John Hurtin ironiassa uitettu ja sarkasmissa marinoitu ääni lukee Trierin huikeaa selostusta löytäen nyansseja nyansseista. Jos tämä ei ole kaikkien aikojen ulkopuolinen kertoja, menee palkinto silloin Michael Hordernille, joka kertoi meille Barry Lyndonin tarinan. Yhä vieläkin löytyy hämmentyneitä katsojia, jotka eivät saa kiinni rutikuivasta ivasta, millä Hordern lähestyy säälittävän irlantilaisnulikan toilailuja 30-vuotisen sodan Euroopassa.

Suomalaisittain ajateltuna oikeastaan vain yksi ääni erottuu kuorosta, ja se kuuluu dokumentaristi Peter von Baghille. Onko joku muu puhunut valkokankaalla Suomesta ja elokuvasta yhtä täsmällisin ja antoisin lausein? Ei edes Donner, ei edes Donner. Tarvitsee vain mennä melkein minä päivänä tahansa Helsingin kaupunginmuseoon Sofiankadulle katsomaan - kuuntelemaan - Helsinki, ikuisesti -teoksen ensimmäiset minuutit ymmärtääkseen, mistä puhutaan.

Mutta kenellä sitten on elokuvan kaikkien aikojen Ääni? Vastauksia lienee yhtä monta kuin vastaajiakin, tässä niistä yksi:

Voisin kuunnella Werner Herzogia tuntikausia. Englanniksi. Hänen rauhalliset, huolellisesti veistetyt sanansa putoilevat kuin pisarat nevalampeen. Ne edustavat maltillista ja voimakkaan omaehtoista järkeä, ja kuitenkin niissä elää syvälle piilotettu komiikka Herzogin tehdessä napsahtavia huomioitaan maailmallisista absurdismeista loputtoman kiehtovalla aksentillaan, joka maalaa valkokankaan reunasta reunaan.

Kylven valossa (Filkkarit 2011)

Tampereen Elokuvajuhlat 9.-13.3.

Kuljen siinä rajatilassa, mikä sijaitsee festivaalipäivän viimeisen näytöksen ja Höyhensaarten välissä. Merkillisesti se tila näyttää keskikesän Lapilta.

Vuoden 2011 Tampereen kansainvälisten lyhytelokuvajuhlien ensimmäinen päivä on päättynyt puolisen tuntia sitten Peter von Baghin loistavaan, loistavaan Sodankylä, ikuisesti -elokuvaan, sen ensimmäiseen puolikkaaseen. Tässä tilassa - puhkeaa mieleen Chris Markerin aloitus: "Kirjoitan teille kaukaisesta maasta..." - on mahdotonta mennä syvemmälle Sodankylä-sarjan merkityksiin; jaksan vain todeta, että teos kertoo elokuvasta, siis todella kertoo Elokuvasta - kaikesta, mitä se merkitsee, mitä se voi merkitä 1900-luvun ihmiselle. "We had faces": Fuller, Goretta, Wenders, Coppola, Boorman, Dardennet, Scola, Corman, Sherman ynnä muut ynnä yhä muut Kasvot puhuvat elokuvasta ja valosta ja kuvasta, auringosta ja keinoauringosta sinä mitä se on: ei elämän jatketta, vaan osa sitä. Kaikki jäsenneltynä sellaisen mielen toimesta, joka on todella sisäistänyt elokuvan metafysiikan.

Elokuvajuhlien kehykset on siten aseteltu. Ollaan kiinni jossain aidossa, eikä keinotekoisessa temppuilussa. Valossa eikä heijastuksessa. Siten voidaan nähdä, että Iiris Härmän Omaa luokkaansa on muodoltaan arka eikä tarjoa todellista, kauaskantoista oivallusta, mutta se ikuistaa kuvaamansa ihmiset (Ulla Nevanlinna ja hänen oppilaansa) suoraan ja läheltä, aidosti, niin että heidän ihmisyytensä löytyy kankaalta. Ja että Mia Halmeen Ikuisesti sinun on kuin samoista käsistä (ja samasta koulukunnastahan se onkin), varmalla ja vakuuttavalla, vaikka riskittömällä tavalla tehty. Edelleen niin läheltä ihmistä talteen otettuna, että tulee terveen epävakaa olo.

Nähdyn perusteella tämä vuosi saattaa hyvinkin olla hyvä kansainväliselle kilpailulle, joten vinkkejä etsivien kannattaa seurata tilannetta. Poimitaan tähän Juan Millaresin Saksan paviljonki, kelpo dokumentti kaikille arkkitehdeille. 35 millin filmillä.

Sodankylä, ikuisesti -sarjan osa Ensimmäisen elokuvamuiston kaiho Werstaan auditoriossa torstaina kello 16.

Koe Filkkarit ilmaiseksi

Tampereen 41. lyhytelokuvajuhlat alkavat huomenna, ja maailma on hetken valoisampi paikka. Nykypäivän katsannossa seitsemän euroa maksavia lippuja voi pitää suorastaan halpoina, mutta Filkkarit voi kokea myös käyttämättä kolikon kolikkoa. Kattava lista ilmaistapahtumista:

AVAJAISBILEET niiin tapahtuvat Klubilla keskiviikkona kello 22 ->

NÄYTÖKSET:

Torstaina kello 14 Werstaan auditoriossa on esillä kolmen eurooppalaisen elokuvakoulun yhteisprojektin hedelmiä otsikolla Anything Is A Storytelling Device?!

Oppilaiden jälkeen kello 16 päästään mestarin matkaan: Peter von Baghin Sodankylä ikuisesti -sarjan osa Ensimmäisen elokuvamuiston kaiho. Tätä älä missaa.

Lauantaina edelleen Werstaassa on kello 12 tilaisuus tutustua uusimpaan kotimaiseen videotaiteeseen näytöksessä AV-ARKKI TOUR 2011.

Perjantaina JA lauantaina Telakan 2. ja 3. kerroksessa esitetään non stoppina Markku Peltolan elokuvia kello 14-20.

NÄYTTELYT:

Perjantaina pääsee TR1:een ilmaiseksi, missä on esillä saksalaisen, jo 60-luvulla aloittaneen pioneeriohjaaja Harun Farockin videotöitä.

PÄLÄTYS:

Kuten aina, Filkkarit on täynnä seminaareja ja keskusteluja, joissa voi käydä virkistämässä kulttuurihenkeään ja tavata tekijöitä.

Festivaalikeskuksessa eli Bravo Plazassa voi tavata kilpasarjojen ohjaajia perjantaina ja lauantaina kello 12. Ohjaajat vastaavat tänä vuonna halukkaiden kysymyksiin myös kilpailunäytösten jälkeen.

Werstaan auditorion pullea pälätysohjelma menee viikon aikana seuraavasti: torstaina kello 11-12 käsitellään yhteisöllistä kirjoittamista tukevaa Noodi-verkkotyökalua. Kello 12-14 on käsikirjoitusseminaari, jossa paikalla mm. retrospektiivissä esiteltävä ruotsalaisanimaattori Jonas Odell.

Perjantai ja lauantai alkavat Werstaalla ELOn aamuk(l)affeilla kello 10-11.30. Puheenaiheina kansainvälisyys sekä taiteen ja valtavirran konflikti. 14-16 kolmiulotteisia lyhäreitä Tampereelle tuova Morten Skallerud seminaaroi aiheesta Technology and short film. Kello 16-18 käsitellään romanialaista elokuvaa, paikalla mm. Adina Pintilie, jolta nähdään festareilla retrospektiivi.

Lauantaina ELOn jälkeen kello 14-16 keskustellaan animaatiosta. Triumviraatin muodostavat Paul Bush, Jonas Odell ja Tatu Pohjavirta. Kello 16 keskustelu siirtyy Kiinaan ja sen nykydokumentteihin.

Lisäksi Hällässä keskustellaan kello 12:n näytöksen jälkeen Naisten Iranista Mona Rafatzadehin johdolla.

In Which We Serve (Not The Monty Python Movie)

Soraelokuvaklassikko...siis sotaelokuvaklassikko Meri on kohtalomme (In Which We Serve, 1942) kuuluu niihin elokuviin, jotka ovat pyörineet Monroen katselulistalla kuukausia. Vaikka se on ajan pyörteissä jäänyt hieman unohduksiin paljon keskustellumpien sotakuvausten alle, sen maine asiantuntijoiden piireissä on säilynyt hurjana. Peter von Bagh lukee sen Elokuvan historiassaan alan suurimpien joukkoon ja aina suunnattoman viihdyttävä Leonard Maltin luonnehtii sitä "mestariteokseksi, joka, toisin kuin monet kaltaisensa, ei ikäänny vuosien vieriessä tippaakaan".

Nämä lausunnot oli tarkistettava jälkeenpäin, sillä ne välittävät selvästi harhaan johtavaa informaatiota. Vaikka elokuvasta voi löytää monia viehättäviä piirteitä, se nimenomaan ei ole kestänyt aikaa.

"Erään laivan tarinan" takaumina kertova Meri on kohtalomme on taatusti historian verettömimpiä ja hillityimpiä sotakuvauksia. Siinä näkyy, kuuluu, maistuu ja tuntuu teatterimies Noel Cowardin vakaumus brittiläisyyden tosiolemuksesta, joka koostuu asiallisesta käytöksestä joka tilanteessa sekä tunteen liikahduksien säilyttämisestä oman kuoren sisällä. Coward nousi kansakunnan kaapin päälle, koska hän loi näyttämölle ja valkokankaalle kuvaa briteistä sellaisina kuin he halusivat itsensä nähdä, ei välttämättä uskollista peilikuvaa. Tässä näkemyksessä on myös totta toinen puoli, minkä vuoksi sellainen intiimi aihe kuin Lyhyt onni puhkesi lahjakkaan elokuvantekijän käsissä vilpittömään ja koskettavaan kukkaan. Sota-aiheessa sama vakaumuksellisuus kääntyy teennäisyydeksi.

Noel Coward oli 1930-luvun supertähti Britanniassa, niin suuri, että hän vaikutti koko aikakauden henkeen. Hänen näytelmänsä ja laulunsa olivat koko kansakunnan omakseen ottamia. Mutta jotain rivienvälistä voi lukea siitä, etteivät hänen laulunsa ole enää aikoihin soineet radiossa ja ettei hänen näytelmistään juuri keskustella, vaikka niitä vielä esitetäänkin. Pari vuotta sitten Suomeen tuotu Cowardin näytelmän Kevytkenkäinen filmatisointi liikkui niin poissa ajastaan, että summaksi jäi vain valtava lahjakkuuden haaskaaminen.

Vuonna 1942 Coward oli kumminkin viihteen kuuminta hottia (käytän ilmausta vain laiskuuttani ja jotta sitä ei tarvitsisi käyttää enää koskaan uudestaan) ja keskellä maailmansodan valtavaa katastrofia. Meri on kohtalomme on syntynyt tarpeesta luoda uskoa huomiseen selviytymiseen. Coward latasi siihen kaikkensa: hän kirjoitti, tuotti, näytteli, sävelsi ja lavasti. Hän myös ohjasi ensimmäistä kertaa, mutta kuten historian kiinnostaviin lukuihin kuuluu, halusi hyvän yhteistyökumppanin. Työhön Cowardin kanssa ryhtyi David Lean, jolla oli maine saaren parhaana leikkaajana. Kolmen viikon jälkeen Coward oli oppinut Leanin ymmärtävän elokuvantekoprosessia aivan toisella tasolla ja jätti tälle lopullisesti vastuun ohjauksesta. (Leanin loistelias ura alkoi aivan fantastisen katastrofaalisesti, sillä kuvauksissa sattunut onnettomuus erikoistehosteotoksessa surmasi sähkömies Jock Dymoren ja vei kaksi muuta miestä sairaalaan.) Lopputulos on silti näyttämönmakuista propagandaa, joka tänä päivänä ei kestä arvioivaa tarkastelua. Sillä on kauniitkin hetkensä, kuten elokuvan aloitus, jossa tarinan päähenkilöä, hävittäjä H.M.S. Torrinia, valmistetaan pultti pultilta ja loppupuolen koruton kohtaus, jossa merimies välittää toiselle musertavan suru-uutisen.

Elokuvahistoriallisesti kiinnostavinta teoksessa ovat kuitenkin sen tekijät. Tietysti Meri on kohtalomme käynnisti merkittävän ohjaajanuran. Se on myös Richard Attenborough'n ensimmäinen elokuvarooli. Tärkeää sivuosaa esittävä John Mills voitti 30 vuotta myöhemmin Oscarin Leanin toiseksi viimeisestä elokuvasta Ryanin tytär. Ajankohtaisena Meri on kohtalomme -elokuvaa voi silti pitää kuvaaja Ronald Neamen takia, joka nukkui pois kesäkuun puolessa välissä 99:n ikäisenä. Testamentiksi jäi vaikuttava ura. Neame toimi taitavana kuvaajana myös Leanin kahdessa seuraavassa elokuvassa ja jatkoi sitten yhteistyötä Leanin kanssa tuottajana ja käsikirjoittajana. Loistava tulevaisuus ja Lyhyt onni toivat kirjoittajana Oscar-ehdokkuudet, mutta jo 1943 Neame oli ollut ehdokkaana Powell & Pressburger -elokuvan Yksi pommikoneistamme on kateissa erikoistehosteista! Mainittakoon nämä meriitit vain, koska Neamen nimi ei varmaankaan ole monelle järin tuttu. Ohjaajana hänen arvostetuimpia töitään ovat Alec Guinnessin kirjoittama komedia Päin seiniä (Horse's Mouth, 1958), Sankarin kunnia (Tunes Of Glory, 1960) sekä Maggie Smithin maineen kulmakivi Neiti Jean Brodien parhaat vuodet (The Prime Of Miss Jean Brodie, 1969). Ylivoimaisesti Neamen tunnetuin ja vaikutusvaltaisin ohjaus on katastrofigenren aloittanut The Poseidon Adventure (1972), joka takasi taloudellisen turvan Neamen loppuelämälle.

Lahden Kultakuume

Monroen päiväkirjasta, sivu 13

Joka vuosi, kun talvi sammuu ja leivoset leikkiä lyö, kaivaudumme koloistamme, venyttelemme ja teemme pienen retken ulkomaailmaan. Jotta ymmärtäisimme toistemme murahtelevia äännähdyksiä, kutsumme näitä matkojamme ekskursioiksi. Tänä vuonna joku joukostamme sai poikkeuksellisen innoittuneen ajatuksen lähteä joukolla LAHTEEN, missä oli valtava mahdollisuus nähdä Charlie Chaplinin Kultakuume restauroidussa asussaan elävän orkesterin säestämänä.

Ehdotuksesta seurasi kaikenlaista, minkä lopputuloksena saimme havaita olevamme toukokuun viimeisenä perjantaina matkalla Lahteen - tai tarkemmin sanottuna Toijalaan, missä kohtasimme puheenjohtajamme kera asuntoauton, joka sai luvan toimia kuljetusvälineenämme loput retkestä. Iloisen seurueemme nukuttua suurimman osan matkasta, saavuimme iltapäivästä kaupunkiin, joka on rakennettu lahdenpoukamaan, lätäkön viereen, joka on nimetty Vesijärveksi. Voi mielikuvituksen lentoa.

Pääohjelmalle puitteet tarjonnut Sibelius-talo on kumminkin viehättävä ja tunnelmallinen paikka. "Ennen elokuvaa..." sai Chaplinin mestariteos vielä arvoisensa pohjustuksen Peter von Baghilta, joka jälleen kerran onnistui viemään kuulijansa elokuvan sisään. Erityisesti kiinnitti alustuksessa huomiota selvitys Chaplinin poikkeuksellisista työmetodeista, Kultakuume osana Chaplinin puolen vuosisadan aikana luomasta kokonaistaideteoksesta ja aiheen ajankohtaisuudesta.

Chaplinin tapa ottaa uusintaotoksia oli tuohon maailman aikaan vielä harvinainen. Chaplin hioi kohtausten rakennetta tinkimättömyydellä, joka on jäänyt lähes ylittämättömäksi: kuvaukset kestivät säännön mukaisesti toista vuotta - Kaupungin valojen tuotanto käsitti 179 kuvauspäivää ja Sirkuksen ensimmäisen ja viimeisen otoksen välillä vierähti kaksi vuotta. Ei ole ihme, että hänen elokuvansa vaikuttavat tänä päivänä tuoreemmilta ja yhtenäisemmin rakennetuilta kuin monien muiden ajan mestareiden maineikkaimmatkaan teokset. Chaplinin yhdeksän pitkää elokuvaa muodostavat yhdessä vertaistaan hakevan panoraaman 20. vuosisadan ihmisestä. Niissä kommentoidaan komedian keinoin muun muassa keinottelun ruokkimaa ahneutta, lama-ajan vaikutuksia ja teknistymistä tässä ja nyt. Von Bagh muistutti lisäksi Kultakuumeen eräästä aspektista historialliseen perspektiiviin nähden: suuri Klondyken kultaryntäys oli tapahtunut 1898 eli vain neljännesvuosisata ennen elokuvan valmistumista. Kyse ei ollut muinaishistorian rekonstuoinnista.



Vaikka reissullemme mahtui monenlaista hauskaa mölkystä Vääksyn kanavaan, oli näytös Sibelius-talossa kohokohta jokseenkin itse oikeutetusti. Kultakuume - joka säestettiin akustisesti kadehdittavissa oloissa Timothy Brockin inspiroituneena sovituksena - säilyy loisteliaana elokuvana. Siinä ei ole kuolleita kohtia eikä merkityksettömiä kuvia. Vaikka se on komedia, se ei sievistele rajuja olosuhteita eikä varsinkaan ihmisten suhtautumista toisiaan kohtaan. Kultakuume on näytelmä, joka tyylittelyn kautta vaikuttaa uskottavammalta, dokumentaarisemmalta selonteolta vaurauden tavoittelun inhimillisyyttä syövyttävistä puolista kuin 99 % muista teeman ympärille kudotuista elokuvista. Tätä katselijaa hätkähdytti tällä kerralla etenkin Chaplinin dramaturginen taituruus: Kultakuumeessa on kohtaus, jossa Kulkuri, Lone Prospector, hankkii itselleen ilmaisen aamiaisen teeskentelemällä jäätynyttä; seuraavassa kohtauksessa vain paria hetkeä myöhemmin Kulkuri on kirjaimellisesti liekeissä viihdyttäessään naisvierasta, johon on tulisesti rakastunut. Näin inhimillisen kokemuksen kaksi ääripäätä sidotaan parin minuutin sisään ja niille löydetään konkreettinen symboliikka, täysin luontevasti. Kultakuume on täynnä tällaisia oivalluksia. Ja, kuten Chaplinilla aina, tanssia. Niin ihmisten kuin sämpylöidenkin.