Tällä paikalla oli määrä olla syventynyt, sofistikoitunut ja mitä vielä analyysi Lars von Trierin Nymfomaanin auteur-editiosta, joka esitettiin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla maanantaina. Teos ei kuitenkaan oikein sopinut päivän tunnelmiin, joten liput menivät eteenpäin filmihullulle, joka päätyi jälkeenpäin tasoittamaan elokuvan järkytyksiä muutamalla tuopilla ravintohuoneistossa.
Minä päädyin pitkän miettimisen jälkeen katsomaan Roy Anderssonin klassisia lyhytkuvia. Näin siksi, että elokuvat esitettiin Orionissa ja - lukuunottamatta valikoimaa tv-mainoksia - filmiltä. Ne sopivat myös paremmin "muudiin".
Ja tietysti Peter von Bagh tunnettiin hyvin Ruotsissakin, minne hän oli sopinut toteutumattomiksi jääviä hankkeita.
Peter von Baghissa kaksi elokuvafestivaalia menetti johtajansa, Italiassa ja Suomessa. Olisi liioittelua sanoa, että Suomi menetti von Baghissa kansakunnan muistin; ei toki, mutta von Baghissa menetettiin kansakunnan muistin symboli. Von Baghin kuva elokuvamiehenä jättää vahvuudessaan varjoonsa vertaistaan hakevan elämäntyön suomalaisen kulttuurin kronikoitsijana; tästä työstä hänet palkittiin vuonna 2007 Tieto-Finlandialla sekä kirjana että tv-sarjana julkaistun Sinisen laulun yhteydessä. Renessanssimieheksi kutsuttu von Bagh kykeni ottamaan haltuunsa kulttuurin kokonaiskuvan, elokuvan ollessa siinä yksi puoli. Hänen työnsä ei ollut koko totuus eikä kritiikin yläpuolella - niin kuin mikään ei ole -, mutta hän teki sen paremmin ja kauniimmin kuin useimmat.
Von Baghissa menetettiin myös elokuvakoulun professori, entinen elokuva-arkiston johtaja, puutteineenkin Suomen ainoan kunnioitettavan elokuvalehden, Filmihullun, päätoimittaja (Episodin jäädessä suomalaiseksi vastineeksi Empirelle) ja kompilaatioelokuvan kansainvälinen mestari. Elokuvakerhot, kuten Monroe, menettivät esimerkkiä osoittavan esikuvan ja monissa tapauksissa tosiasiallisen pomon: sellainenhan hän oli niin monelle monroelaiselle, joka teki Sodankylässä työtä talkoolaisena. Vaikka sitten edes viikon vuodessa.
"Niiden yhdelle otokselle perustuvat miniatyyrit ovat julkeassa ristiriidassa montaasille ja näennäiselle runsaudelle perustuvan mainoselokuvien estetiikan kanssa. Niiden jälkeen Anderssonista onkin puhuttu enemmän kuin koskaan, pitkän elokuvan ohjaajana, joka pesisi muut mennen tullen." Näin Peter von Bagh Roy Anderssonista Elokuvan historiassaan ajalta ennen Anderssonin paluuta pitkän elokuvan pariin tavalla, joka todisti von Baghin aavistelut paikkansa pitäviksi. Orionissa nähtiin ne "pienet" työt, jotka olivat virittäneet tällaiset puheet.
Mainoselokuvia, joilla Andersson voitti suurimmat fanijoukkonsa, nähtiin näytöksen dramaturgian kannalta hieman liikaakin. Ne ovat yhtä kaikki hämmästyttävä kokoelma tyystin omaperäisiä, pilakuvan pelkistystä muistuttavia "iskuja", jotka taatusti erottuivat joukosta television mainoskatkojen aikana, saattaen vetää kesken kaiken takaisin jääkaapilta leivänviipale toisessa, voiveitsi toisessa kädessä. Anderssonin hahmot ovat tosikkoja ja "mielensäpahoittajia", joihin sisältyvä lähimmäisenkritiikki on ällistyttävän helppo ottaa vastaan niiden vastustamattoman hauskuuden takia. MOT. Ja mehän siis puhumme tässä mainoksista.
Arlan mainosten hillittömälle juustopihtarille löytyy varhainen esikuva jo Anderssonin oppilastyöstä Besöka sin son (Poikaansa tapaamassa, 1967). Näyttämön valtaa jälkipolveaan tapaamassa oleva isäpappa, joka löytää yhtä sun toista moitittavaa sekä vastaanotossa että huoneiston siisteydessä. Pojan viiksistä nyt puhumattakaan. Huomio kiinnittyy ennen kaikkea toteutuksen kypsyyteen: käsikirjoitus on viilattu ja mustavalkokuvaus varmoissa käsissä.
Anderssonilaisesta ironiasta poikkeaa seuraavana vuonna valmistunut Hämta en cykel (Polkupyörän haku, 1968), sekin oppilastyö, sekin täysin hallittu, tällä kertaa väreissä. Tunnelmaltaan se viittaa kuitenkiin ajankohdan ranskalaiselokuvaan sekä oppi-isänä toimivaan Bo Widerbergiin. Arkisuus on viety ääripisteeseensä pikkunovellissa nuoresta pariskunnasta, joka herää aamulla ja käy noutamassa vintiltä pojan polkupyörän. Siinä se. Eräs korttitaikuri sanoi kerran tempuistaan, että hän ei tee mitään, mutta hän tekee sen erittäin hyvin. Samoin Andersson tässä. Hän tyytyy kuvaamaan tyynesti pientä hetkeä tavallisten nuorten elämässä - me voimme sitten lukea mitä haluamme "rivien välistä". Se on hyvin antoisaa, kun se tehdään tavalla, jossa kuvissa on elämää ja näyttelijäohjauksessa uskomatonta luontevuutta.
Näytöksen kliimaksin muodostivat moneen kertaan nähdyt 90-luvun alun työt, joissa keskushenkilöä näyttelee laiha, päälaelta kaljuuntunut, harmaa ja kaikin puolin mitätön Klas-Gösta Olsson, johon katsoja kuitenkin samaistuu syvemmin kuin melkein mihinkään ikinä. Molemmat elokuvat kuuluvat lyhytelokuvan kaanonin top 10:een. Härlig är jorden (Maa on niin kaunis, 1991) on anderssonilaisuuden kuulain kiteytys, kaikin puolin täydellinen elokuva. Olsson esittelee elämänsä kameralle kuin olisi dokumentaristiryhmän luupissa järjestyneen yhteiskunnan kuhnurina, jolla on sama perhe, sama työ ja samat tuttavat kuin kaikilla muillakin. Mutta syvän hämmennyksen valtaan saattava surrealistinen alkujakso, jossa yhteiskunnan ylimäärä kaasutetaan pois tieltä, saattaa Olssonin murtumispisteeseen. Minne on piilotettu inhimillisyys? Mitä se edes on?
Någonting har hänt (On tapahtunut jotain, 1993) jatkaa edeltäjästä, nyt selkeän poleemisesti. Ruotsin kansanterveyslaitos tilasi tämän elokuvan Anderssonilta valistuselokuvaksi AIDSista, mutta päätyi kääntämään sille selkänsä, kun ohjaajan työryhmän paneutunut tutkimustyö toi päivänvaloon asioita, joista ei sopinut puhua. Lopputulos on hyytävä, hämmentävä ja kiistelynhalua herättävä. Andersson lähtee perusasioista, siitä, mitä AIDS on ja miten yhteiskunta (vuonna 1991) siihen reagoi, mutta katkaisee jossain vaiheessa talutushihnansa ja päätyy kyseenalaistamaan virallisen totuuden. Andersson tekee epämiellyttäviä vihjauksia viruksen ihmistekoisesta alkuperästä. Tämäkin riittäisi, mutta nyt Andersson pääsee vasta asiaan muistuttaen Ruotsinkin häpällisestä historiasta rokotteiden testaajana vammaisten ja muiden avuttomien vähemmistöjen kustannuksella. Elokuva vissiin maksoi Anderssonille kalliisti.
Nämä kaksi ainutlaatuista lyhytelokuvaa on tehty kuin pitkät elokuvat: niihin on varmasti käytetty ainakin kokopitkän verran aikaa. Kuvat ovat rikkaita ankeudesta, niiden maailma on himmeä, auringonvalo ei tunnu koskaan pääsevän perille suoraan. Ehkä se tarttuu kiinni tehtaanpiippuihin ja kerrostalon vesikattoihin. Todella omintakeista on Anderssonin tapa käyttää musiikkia, joka kuuluu kuin kahden huoneiston päässä soitettuna. Siinä on jotain hyvin jännittävää ja järkyttävää. Filmiltä todistettuna nämä elokuvat ovat jotain erityisen rikasta ja kaunista.
Monroen leffavisa Artturissa 24.9. on omistettu Peter von Baghin muistolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti