Kelly Reichardt on tehnyt jo viisi elokuvaa ansaiten kotimaassaan - eikä juuri muualla - maineen yhtenä riippumattoman amerikkalaisen elokuvan keskeisimmistä tekijöistä. Hänen uusin työnsä, Sodankylässäkin nähty Night Moves, on sekin halvalla ja kevyesti tehty, pääosassa oikea tähti: Oscar-ehdokas Jesse Eisenberg. Ja ovathan tähtiä hänen säestäjänsäkin, Dakota Fanning ja Peter Sarsgaard.
Night Moves on älykäs, naturalistinen kertomus edellä mainittujen muodostamasta ekoterroristiryhmästä, joka räjäyttää erään padon, joka heidän mukaansa tuhoaa joen lohikantaa. Fiksujen ja valveutuneiden ihmisten teolla on seurauksia, joita he eivät kyenneet näkemään ennalta.
Night Movesissa vakuuttaa sen luonnollisella tavalla analyyttinen ote, joka näyttää ristiriidan esittelemiensä ihmisten ideologian ja heidän vaikutuskeinojensa välillä. Teemasta on harvoin tehty yhtä fiksua ja osaavaa elokuvaa. Taitavat näyttelijät palvelevat ohjaajan naturalistista lähestymistapaa. Erityisen kiinnostavaa on nähdä urbaanineurootikkoihin erikoistunut Eisenberg esittämässä luonnonmukaisesti elävää ekohippiä. Eisenberg kantaa elokuvaa.
Night Moves ei ole trilleri. Kuitenkin se sisältää trillerimäisiä elementtejä, yhä enemmän loppua kohti. Fiksusti ja uskottavasti kirjoitetun ja esitetyn teoksen loppu tuntuu sen heikoimmalta palaselta, sillä luulen olevan hyvin harvinaista, että ihmiset käyttäytyvät kuvatulla tavalla suurenkaan paineen alla. Viimeinen kuva on tosin niin ovelan ironinen, että sen viesti valkeni vasta hyvän tovin jälkeen. Night Movesissa oli myös festarin tähän mennessä huonoin esityskopio, jonka digitaalinen ilme oli todella luotaantyöntävä.
David Gordon Green on amerikkalaisen indie-liikkeen lahjakkaimpia tekijöitä, mutta hänen urallaan tekemiään valintoja on usein todella vaikea ymmärtää. Hän loi maineensa kuvaamalla malick-dardennemaisesti USA:n periferiaa, mutta on välillä poikennut Hollywoodiin tekemään pilvikomedioita. Green on 14 vuodessa ohjannut 10 pitkää elokuvaa, joista Joe on yhdeksäs. Siinä hän palaa lähtöpisteeseensä.
Joe on hieno, todella onnistunut elokuva, jossa Green sukeltaa suoraan siihen Amerikkaan, joka jää Wall Streetin ja Broadwayn varjoon. Elokuva perustuu Larry Brownin romaaniin, jolle Green on antanut leimallisesti puolidokumentaarisen käsittelyn paljon käsivarakameraa käyttäen. Todella greenmäistä Joessa on hänen tapansa upottaa oikeita ihmisiä ja tilanteita fiktiiviseen runkoon. Päähenkilö ansaitsee leipänsä myrkyttämällä puita jonkin ison firman laskuun, joka sitten uudelleenistuttaa paikalle arvopuuta. Tähän sisältyy oma vertauskuvallisuutensa. Joe on vihanhallintakurssien peruskamaa, moniulotteinen, vaikea mies, joka ottaa siipiensä alle voimakastahtoisen 15-vuotiaan pojan, joka yrittää pitää huolta äidistään ja sisarestaan. Perheelle ongelmia tuottaa Vuoden Isä -kandidaatti numero yksi, alkoholisoitunut, todella änkyrä tapaus.
Poikaa esittää nyt 17-vuotias Tye Sheridan, jonka CV:stä voi jo lukea sellaiset elokuvat kuin Mud ja The Tree of Life. Nuori näyttelijä on todella lupaava. Hänen isäänsä esittämään Green palkkasi paikallisen (elokuva kuvattiin Austinissa, josta Green antaa tyystin eri kuvan kuin Boyhood) miehen, Gary Poulterin, joka ei ollut ikinä näytellyt. Poulter on ilmiömäisen vakuuttava vanhana koirana, joka ei taatusti opi enää uusia temppuja. Valitettavasti emme saa toista kertaa Poulterin työskentelystä nauttia, sillä hän kuoli jo viime vuoden maaliskuussa, pari kuukautta kuvausten jälkeen.
Joen kantava voima on nimiroolia vetävä Nicolas Cage, jolle elokuva on todellinen sivuraiteelle hyppäys. On kiehtovaa seurata kulttuurisuvun ekstravagantin miljonäärivesan (jolla tosin raportoidaan olevan kymmenen miljoonan dollarin verovelat, mitkä selittävät osittain hänen urallaan tekemiään valintoja) slummailevan kaukana mukavuusalueeltaan. Cagesta on viime vuosina tullut yhä enemmän vitsi, mutta kaiken absurdiuden alla piilee aidosti lahjakas ja paneutuva näyttelijä. Cage osoittaa, ettei Joe ole hänelle mikään ongelma. Paitsi, että hän tekee hahmostaan uskottavan, hän tuo rooliin ja sitä myöten koko elokuvaan suuren tähden vangitsevaa karismaa lipeämättä naturalistisesta tyylilajista. Ilman häntä elokuva olisi edelleen hieno, mutta köyhempi.
David Gordon Greenin uusimmassa ohjauksessa, Manglehorn, pääosan vetää Al Pacino.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti