Ei Zero Motivation niin huono ollut. Mutta tunne siitä, että tämän kaiken on jo nähnyt ja ainakin kaikki vitsit kuullut, dominoi. Ainoana erikoisuutena elokuva tarjosi tapahtumaympäristön: Israelin armeijan naisten täyttämät toimistot, mistä kovin moni ei kai liikaa tiedä. Sujuva pikku komedia tuntuu toisinaan Konttorilta, toisinaan Smack the Ponylta ja usein M.A.S.H.:ltä. Liian harvoin omalta itseltään. Huolimatta mainioista näyttelijöistä, joiden takia tarinan olisi voinut istua loppuun elleivät Rapistelijat olisi tappaneet tunnelmaa. Aiemmin esimerkiksi Winter Sleepissä ja Night Movesissa rapistelu oli noussut häiritseväksi, mutta Zero Motivationissa se ensimmäisen kerran kohosi "perjantai-illan olkkari"-luokkaan. Enitenhän ilmiössä jurppii se, että esimerkiksi kolmen ja puolen sadan hengen yleisössä kymmenen tilannelukutaidotonta saa pilata huvin kaikilta. Ts. rapistelijat kuuluvat vähemmistöön.
Festivaalin isoin pettymys tähän mennessä on ranskalainen The Kidnapping Of Michel Houellebecq (L'enlévement de Michel Houellebecq). Voimakkaasti mielipiteitä jakanut vakavalla naamalla kerrottu vitsi kertoo fiktiivisessä muodossa ko. kirjailijan kaappauksesta pari vuotta sitten muutaman amatöörin toimesta. Scott Foundas vertasi elokuvaa osuvasti Michael Winterbottomin komedioihin, mutta niihin nähden Guillaume Nicloux'n taidot jäävät pahasti jälkeen. Ohjaaja käyttää käsivarakameraa ja leikkausta tavalla, joka saa veikkaamaan elokuvan budjetiksi noin 500 euroa - mikä ei ole hyvä juttu ollenkaan. Leffa näyttää ja tuntuu jonkun kotivideolta. Sääli, sillä asetelma on aivan liian uniikki tällä tavalla tuhlattavaksi. Michelin (joka esittää itseään) ja hänen kaappajiensa suhde on toverillinen ja arkinen, kellään ei ole suurempaa hätää minkään suhteen, elämä perustuu chillailuun. Yrityksestä huolimatta syvällisempi näkemys kirjailijasta itsestään tai tapahtumista hänen ympärillään karkaa tekijöiden ulottuvilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti