Wim Wendersin, 69, ura herättää hämmennystä. Ensinnäkin hän tuntuu olleen aina. Wim on aina ollut. Jotenkin ajattomana, vaikka ensimmäiset vartin mittaiset elokuvat valmistuivat vuonna -69. Seuraavalla vuosikymmenellä hän oli Rainer Werner Fassbinderin ja Werner Herzogin ohella tärkeimpänä tekijänä modernisoimassa länsisaksalaista elokuvaa maailmanelokuvan ehdottomaan kärkeen; Wendersin tuon ajan elokuvista ainakin Alice in den Städten ja Kings of the Road ovat mestarilaukauksia. Parhaimmillaan - ja oikeastaan huonoimmillaankin - Wenders on autenttinen, hyvin läheltä maailman kasvoja kuvaava tekninen taituri, joka jokaisessa elokuvassaan vaikuttaa aina hakevan lähestymistapaa, joka parhaiten kuvaa häntä itseään. Joskus Wenders on epäonnistunut turhauttavan pahasti, mutta hänen peruseetostaan ei käy kuin ihaileminen. Tätä heijastelevat myös hänen klassikoiksi kohonneet artikkelinsa ohjaajan uraa edeltävältä ajalta, jolloin hän toimi elokuvakriitikkona.
Viimeiset jo 20 (!) vuotta eivät ole olleet Wendersille helppoa aikaa. Kun Wenders siirtyi kotimannuiltaan yhä enemmän maailmankansalaiseksi, jotain hänen maagisesta kosketuksestaan katosi. 80-luvulla kaikilla isoilla festivaaleilla juhlittu tekijä haaleni pikku hiljaa taustalle. Pari valonpilkahdusta (ajattelen nyt lähinnä A Trick of the Lightia ja Buena Vista Social Clubia) erottuu jonkinlaisesta epäinspiroivasta harmaudesta. Nyt hän on valmistanut parhaan ja kauneimman elokuvansa sitten vuoden 1987 Berliinin taivaan alla.
Wendersin myöhemmälle kaudelle ominaisesti kyseessä on dokumentti. The Salt of the Earth kertoo ihmiskunnan tarinan 1970-luvulta näihin päiviin asti ohjaajan ikätoverin, brasilialaisen mestarivalokuvaaja Sebastião Salgadon kuvien ja silmien kautta. Tällaisenaan IT-teknologiavallankumouksen markkeeraamat viime vuosikymmenet näyttäytyvät katkeamattomana inhimillisten murhenäytelmien ketjuna. Salgado on todistanut kaikki "muun maailman" - plus Jugoslavian - isoimmat sodat, pakolaisleirit ja nälänhädät. Tämä ei tarkoita, että The Salt of the Earth olisi sosiaalipornossa ja kyynisyydessä rypevää sensationalismia. Päin vastoin, The Salt of the Earth on pakahduttavan kaunis. Puolet elokuvasta koostuu Salgadon mustavalkoisista valokuvista, huikaisevasti komposoiduista ja henkeäsalpaavan yksityiskohtaisista. Hänen tunnistettava tekniikkansa sallii näyttää todellisuuden kaikessa julmuudessaan silti kohteidensa arvokkuuden säilyttäen. Järkyttävimmätkään kuvat Etiopian nälänhädästä ja Ruandan pakolaisleireiltä - ehkä järkyttävimmät, mitä kukaan on aiheesta ottanut, ja nyt valkokankaan kokoon suurennettuina - eivät tunnu katseen poiskääntävän tungettelevilta, vaan inhimillisiltä. Salgado on sanonut olevansa reportteri eikä taiteilija, mutta mitä hänen kirjoissaan ja tässä elokuvassa näkee, ovat taideteoksia. Ehkä parhaiten Salgadoon sopii epiteetti opettaja, mitä hän on sekä työnsä että puheensa kautta.
Salgado on toki nähnyt muutakin kuin kauheuksia, mistä todistaa mm. hänen työnsä alkuperäiskansojen taltioijana. Wenders tekee myös muotokuvaa taiteilijasta itsestään yhdessä elokuvan toisen tekijän, valokuvaajan pojan kanssa. Selvästikin Wendersin ja isä-Salgadon temperamentit sopivat hyvin yhteen, sillä elokuva on paitsi enemmän tasapainossa, myös lähempänä kohdettaan kuin paljon kehuttu Pina. Jos elokuvassa jokin hämmentää, on se Wendersin oma rooli. Jos jollekulle, niin tälle miehelle elokuva on sydämenasia ja ikuinen mysteeri, mitä hän ei voi olla kommentoimatta ihmettelemällä ääneen, mikä hänen asemansa elokuvaajana, todistajana, Salgadoa kuvaavassa kertomuksessa on.
The Salt of the Earth on hyvin tyyni, lempeä teos, kohteensa arvokkuutta heijasteleva. Ja valtaisan kaunis, päätepisteenä Salgadon ja hänen tärkeimpänä kumppaninaan koko matkan rinnalla kulkeneen vaimonsa suurtyö, ällistyttävä INSTITUTO TERRA.
Maan suolaa kuvaa myös Joshua Oppenheimer sisarteoksessaan viime vuoden upeimmalle dokumenttielokuvalle Act of Killing. Ja taas sen suolan yli tallataan armoa tuntematta. The Look of Silencen rakenne ei ole se perinteinen , missä yksi kohtaus pohjustaa seuraavaa; tässä elokuvassa kohtauksen todellinen merkitys saattaa valjeta vasta viiden kohtauksen päästä. Sen ääressä kärsivällisyys kannattaa. Palkintona on Act of Killingin tapaan poikkeuksellisen väkevä kokemus.
Oppenheimer tunkeutuu yhä syvemmälle Indonesian synkkään lähihistoriaan kuin tutkimusmatkailija, joka on löytänyt uuden mantereen. Indonesian kollektiivisen tajunnan tapa käsitellä vuoden -65 puhdistuksia, joissa kolmessa kuukaudessa otettiin hengiltä yli miljoona kommunisteiksi syytettyä, on niin uppo-outo. Tekijät kuuluvat edelleen yläluokkaan ja heitä pidetään lähinnä sankareina - mutta inhimillisyys ei ole tyystin niistetty, ja kun Oppenheimer tulee paikalle kameroineen tarjoten murhaajille uniikkia tapaa purkaa syyllisyydentunnettaan kasvoja menettämättä, he tarttuvat siihen satuttavalla kiihkeydellä. Matkakumppaninaan Oppenheimerilla on anonyymiyttään suojeleva silmälasintekijä "Adi", joka kysyy raskaita kysymyksiä miehiltä, jotka ovat vastuussa hänen isoveljensä julmasta murhasta. Nämä ovat tavallisen oloisia miehiä, jotka joivat tappamiensa verta.
The Look of Silence avaa muun ohessa ihmisen kykyä rationalisoida mitä tahansa, jotta mielenterveys säilyisi: teurastajistakaan monet eivät selvinneet henkisen tasapainon hukkuessa. Elokuvan nimi on assosioiva: toisaalta se merkitsee hiljaisuuden katsetta, mihin kaikki osalliset joutuvat tuijottamaan, toisaalta se tarkoittaa hiljaisuuden "lookia", sen olemusta. Ilmeettömiä kasvoja, vääristeltyä historiaa, tunnustamatonta syyllisyyttä. Oppenheimer sanoo symbolismin keinoin asioita, joita ei voi pukea sanoiksi. Puhuttelevimpia näistä ovat teoksen peruskielioppiin kuuluvat optikon lasit, joihin voi vaihtaa sumentavia ja kirkastavia linssejä asiakkaan tarpeiden mukaan. "We have to get along, just like the military dictatorship taught us."
Tanskassa asuvan amerikkalaisen Indonesiassa toteuttama elokuva palkittiin vastikään Venetsiassa Grand Jury Prizella. Leikkauksesta vastaa tanskalainen ässä, Helsingissä asuva Niels Pagh Andersen (mm. Betoniyö). Lopputekstit ovat jälleen poikkeuksellisen puhuttelevat.
Charles Chaplinin lentävän lauseen mukaan elämä on lähikuvassa tragediaa ja kaukokuvassa komediaa. Jos näin on, Wendersin ja Oppenheimerin liikkuessa hyvin lähellä, meksikolainen Fernando Eimbcke asettuu etäämmälle. Siitä huolimatta Club Sándwichin harvat henkilöt tulevat hyvin lähelle. Festivaalin löytöihin kuuluva pieni ja sympaattinen komedia kolahtaa erityisen hyvin näillä leveysasteilla, sillä sen lattea ilmaisu muistuttaa vaikkapa Jens Jonssonin tai etäisemmin Roy Anderssonin minimalistista huumoria.
Äidin ja tämän teinipojan yhteistä, ei järin vauhdikasta viikkolomaa tyhjillään olevassa "holiday resortissa" kuvaava Club Sándwich on kuin hyvin kirjoitettu novelli, lyhyt ja suloinen. Se saattaa pinnalta vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta sen staattiset kuvat on mietitty enemmän ajatuksella kuin mihin multiplekseissä on saattanut tottua. Hyvän novellin tapaan Club Sándwichillä on yksi aihe. Se on lapseensa kiintyneen äidin pakko antaa tämän aikuistua ja kiinnostua muista. Niin kuin tytöistä. Aihe on paljon käsitelty, mutta en suoralta kädeltä muista, missä se olisi esitetty näin suoraan, viisaasti, lämpimästi ja ekonomisesti; pituutensa puolesta Club Sándwich on täydellinen festivaalielokuva: 80 minuuttia. Elokuvan kantava voima on hieno naisnäyttelijä María Renée Prudencio, Meksikon vastine Frances McDormandille.
Club Sándwichissä ei kuulla musiikkia kuin alussa ja lopussa. Tunnelmiin johdattelee rennosti jammaava versio Pixies-klassikosta Where Is My Mind? ja katsojan saattelee salista elokuvassa oman roolinsa saava toisenlainen klassikko.
Club Sándwich on elokuva, jossa hotellihuoneen, kuvan ulkopuolelle jäävässä, telkkarissa pyörii Night of the Living Dead. Club Sándwich on elokuva, josta löytyy kokoavia repliikkejä. Kuten: "You're my son. Nothing about you disgusts me." Kuinka kauniisti sanottu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti