Kuinkahan paljon elokuvien lääketieteellistä hyötyä on tutkittu? Onnistunut elokuva voi olla kokemus, joka keventää masentunutta, rauhoittaa ärtynyttä ja piristää väsynyttä. Se voi kääntää koko päivän suunnan.
Eteläkorealainen trilleri Kkeut-kka-ji-gan-da (kv. A Hard Day) on tällainen elokuva. Se on aivan...mahtava. En muista, milloin olisin viimeksi nauttinut elokuvan katselemisesta näin paljon ja taka-ajatuksettomasti. Tai milloin tällaiselle piristysruiskeelle olisi ollut yhtä paljon käyttöä.
A Hard Day osoittaa, että mitä tahansa yhdysvaltalaiset tekevät, korealaiset pystyvät tekemään sen paremmin. Elokuva lähtee tutusta asetelmasta: äitinsä hautajaisista myöhässä oleva mies ajaa pimeällä tiellä tuntemattoman päälle ja tunkee ruumiin takaluukkuun. So far so familiar. Seuraavassa kohtauksessa käy ilmi, että päähenkilö on poliisi.
Tällainen asetelma antaa runsaasti mahdollisuuksia ja A Hard Day ottaa niistä kaiken irti. Elokuva kuvaa pohjimmiltaan miestä, jolla menee pieleen kaikki mikä vain voi mennä pieleen, mutta Donald Westlakekin olisi ylpeä siitä, kuinka pitkälle ohjaaja-käsikirjoittaja Kim Seong-hun tarinansa kehittelyssä pääsee. Jossain vaiheessa alkupiste on enää kaukainen muisto vain juonen kulkiessa askel askeleelta yhä villimmille poluille.
Verrokiksi voi nostaa esimerkiksi Coen-esikoisen Blood Simple. Yhteistä on loistavasti mukaan upotettu musta huumori, rautainen käsikirjoitus ja ennen kaikkea se, ettei kätensä puhtaina pitäneitä hahmoja juuri kankaalla näy. Etsivä Ko - tämä saattaa olla Kafka-viittaus! - on hänkin korruptoitunut jo ennen kolaria, mutta: silloin, kun koko yhteiskunta on mätä, alkaa moraalin harmaasta paletista erottua yhä useampia sävyjä. Protagonistia alkaa väkisinkin sympata ja sitä enemmän, mitä pidemmälle juttu etenee.
Blood Simplesta A Hard Dayn erottaa toiminnallisuus. Ohjaajana Kim Seong-hun leikkaa pihvistään huolellisesti pois kaiken paitsi fileen. Jokainen kohtaus tuo uuden lisän Ko'n painajaiseen ja lisät saapuvat kiihtyvällä draivilla. Ja yhä useammin "lisät" tarkoittavat väkivaltaisia kohtaamisia, jotka viedään tyylikkäästi ääripisteeseensä. Toisaalta esimerkiksi Ko'n suunnitelma ruumiin piilottamiseksi on nerokas. Ko'n painajaisen unenomaisuutta elokuva alleviivaa käyttämällä keskeisen kännykän soittoäänenä samaa Shostakovitshin valssia, minkä Stanley Kubrick nosti hitiksi "unielokuvallaan" Eyes Wide Shut.
Ohjaajana Seong-hun on teknisesti moitteeton ammattilainen, mutta kyllä A Hard Day on ennen kaikkea kirjoittajan elokuva. Nautittava teksti näkyy näyttelijöidenkin otteissa. Lee Sun-kyun ottaa etsivä Ko'n täysin omakseen eikä hänen ympärillään nähdä epäonnistumisia. Elokuva olisi vielä parempi, jos digitekniikka ei tekisi kuvasta liian kirkasta.
Kirjoittajan elokuva on myös Third Person, ja taitavan kirjoittajan sittenkin: Third Person on Paul Haggisin uutuus. Pitkä ja tasainen teos kuljettaa ristikkäin kolmea tarinaa kolmessa kaupungissa. Kaikissa keskeinen tekijä on kuvasta poissa pysyvä lapsi. Kaikki tarinat ovat sukulaisia keskenään: yksi on romanttinen, toinen parisuhdedraama ja kolmas eräänlainen sosiaalinen selviytymiskamppailu.
On selvää, että Third Person on Haggisille itselleen tärkeä elokuva. Niin maltilla ja sellaisella painokkuudella kaikki sen palaset on laskettu kohdilleen. Pääteema on syyllisyys, sen käsitteleminen ja itselleen anteeksi antaminen. Mutta metatasolla omakohtainen Third Person käsittelee taiteen tekemistä, ennen muuta kirjoittamista: mitä hyvä kirjoittaminen on, mitä on siihen sisältyvä tekniikka ja kuinka paljon kirjoittaja muusalleen uhraa.
Oikein hyvä. Paitsi, että vakavat ajatukset ja taidokkuus eivät aina riitä. Third Person on sofistikoitua, fiksua draamaa aikuiseen makuun. Se vain ei aivan toimi. Sitä seuraa mielellään laatudraamana, antaen älykkäiden ideoiden hivellä aivoja, mutta minkäänlaista lennon tuntua siitä ei saa. Third Person muistuttaa kerroksisuudessaan viime vuoden parhaimmistoon kuulunutta Menneisyyttä, mutta se ei pääse yhtä lähelle katsojaa. Ei vain pääse. Siinä missä Menneisyys kumpusi jostain alkulähteestä, Third Person on kirjoitettu kuin best seller -romaani: tarkasti ja hallitusti, loogisin lausein, joissa maistuvat editorin reunamerkinnät. Tai toisin sanoen, Third Person on oikein "hieno" paitsi, että se maistuu samalta kuin kaikki muukin. Hien suolaa siinä ei maista.
Ehkä, vain ehkä, voisi olla toisin, jos roolitus olisi onnistuneempi. "Selviytymistarinassa" Mila Kunis osoittaa olevansa aivan liian tylsä saadakseen tämän tasoisia rooleja, ja James Franco tekee huonoimman työnsä miesmuistiin. Ylivoimaisesti parhaiten tarinoista kulkee se romanttinen. Italiassa liikkuva kertomus liittää yhteen aina suggeroivan Adrien Brodyn ja sensuellin Moran Atiaksen. Heidän välillään on kemiaa, joka puuttuu jopa päätarinan Liam Neesonin ja Olivia Wilden väliltä. Brodyn ja Atiaksen romanssi on tarkoituksella keinotekoinen ja epäuskottava, mutta näyttelijät puhaltavat sen henkiin. He tekevät todeksi myös poikkeuksellisen hellän rakkauskohtauksen, elokuvan parhaan ja aidoimman hetken.
Ja lopussa kaikki palaset ovat vihdoin paikoillaan, kaikki langat siististi letitettyinä. Valitettavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti