Meluisan ranskalaisfarssin ensimmäisiä aitoja nauruja saa odottaa 25 minuuttia, mutta hiljalleen se voittaa puolelleen. Varauksin. Juttu kertoo nelikymppisestä tosikkotuomarittaresta, joka erehtyy uuden vuoden bileissä maistamaan mukia tapojensa vastaisesti siihen pisteeseen, ettei muista yön tapahtumista mitään. Ja tapahtunut on, kuten tuomari puoli vuotta myöhemmin gynekologilla saa kuulla. Isäksi paljastuu nähtävästi ihmisten paloittelusta ja silmien syömisestä tykkäävä murtovaras.
Loistavana näyttelijänä tunnetun Albert Dupontelin viides ohjaus kieppuu kankaalla näyttävästi Jean-Pierre Jeunet'n viitoittamaa tietä. Kovin ihmeellinen pätkä ei oivallisesti suomennettu Raskautta ja anarkiaa (9 mois ferme) ole, mutta se pysyy tukevasti luotsinsa hanskassa ja tarjoaa viihdyttävän puolitoistatuntisen. Parhaimmillaan huumori onnistuu nousemaan siivilleen aidosti ilahduttavasti. Se ei ole koskaan huono saavutus. Teknisesti Dupontel pystyy brassailemaan kuvan luovalla manipuloinnilla, mutta kyllä parasta ovat näyttelijät. Dupontel itse murtovarkaana ja Sandrine Kiberlain muodostavat mainion parin, joista etenkään jälkimmäisestä ei voi koskaan varmaksi tietää, mitä seuraavaksi tulee. Ihan oma lukunsa ovat sitten "vuosikymmenen cameot"; Terry Gilliam käy pöllämystyttämässä Charles Mansonina kaikki ulos leffasta moneksi sekunniksi; toisaalla nähdään parivaljakko Gaspar Noé ja Jan Kounen; ja Jean Dujardin käy lahjoittamassa leffan parhaat naurut aivan absurdissa ja absurdin hauskassa vierailussa. Lisäksi tässä oli paras festareilla näkemäni digikopio.
Nimestään huolimatta ko. ranskalaiskomedia ei ole se syy, miksi R&A perustettiin. Paljon lähempänä tapahtuman varsinaista tarkoitusta liikkuu norjalaisen Dag Johan Haugerudin Det er meg du vil ha (kv. I'm the One You Want), jota voisi kuvata epätodennäköiseksi risteytykseksi Bo Widerbergin viimeisestä ohjauksesta Jo joutui armas aika ja huikeasta haastatteludokumentista Kuollut kulma. Haugerudin alle tunnin mittainen pikkuelokuva perustuu erään yläasteopettajattaren haastatteluun, jossa hän kertoo kuinka joutui suhteeseen 15-vuotiaan oppilaansa kanssa. Opettajaa esittää Andrea Bræin Hovig, joka kertoo tarinan sellaisenaan suoraan kameralle keittiössään mustavalkoisena. Muutaman kerran elokuva leikkaa muualle, varsinkin jaksottaessaan kronologiaa väreissä kuvatuilla vuodenaikaotoksilla.
Se onkin hyvä, sillä elokuva on aivan uskomattoman kiusallinen. Mutta se on sitä hyvällä tavalla. Kiusallisuus kumpuaa siitä epämukavan intiimistä läheisyydestä, millä Haugerud ja Hovig katsojaa lähestyvät. Puhuessaan tabu-aiheesta, Hovigin opettajatar tulee myös puhutelleeksi poikkeuksellisella tavalla katsojaa sellaisista arkisista asioista kuin mitä rakkaus ja läheisyys itse asiassa ovat. Det er meg du vil ha jättää "tuomitsemisen" katsojan harteille, mutta se kieltäytyy leimaamasta inhimillisiä tunteita joukoksi neurooseja. Toisaalta arka aihe saa norjalaisissa käsissä paljon totuttua (amerikkalaista) tasapainoisemman, paisuttelemattoman käsittelyn. Aidomman. Rehellisemmän. Eniten pitäisi keskustella elokuvan lopusta, mutta se olisi aitoa ilonpilaamista. Tällä tarinalla on loppu, joka oikeuttaa itsensä ja antaa oikeutuksen tulla kerrotuksi myös elokuvamuodossa.
Jos se ei olisi jo varattu, norjalaiselokuvan suomalainen otsikko voisi olla Sellaisena kuin sinä minut halusit. Alkukuvana nähtiin Yes We Love -niminen lyhäri, josta ei jäänyt mitään sanottavaa.
Aleksander Kottin Ispytanie eli Koe oli täydellinen lopetus festareille: se oli nimittäin mykkä. Tai ainakin dialogiton. Pelkkää kuvan runoutta. Koe tarjoaa sitä, mitä allekirjoittaneen festareilta puuttui: estetiikkaa, estetisoimista. Nyt sitä tuli parinkin leffan edestä.
Paradoksaalisesti Kott on kuvannut mykän kuvajuhlansa keskellä ei-mitään. Tapahtumapaikka lienee kaukasialainen aro, pelkkää tasaista ruohon ja hiekan sekoitusta silmänkantamattomiin. Koe on myös epookki, se sijoittuu ehkä 50-luvulle; en ole varma, koska kukaan henkilöistä ei sitä kertonut. Hieman Torinon hevosen mieleen tuovasti arolla on pikkuinen mökki, jossa asuu isä ja tytär. Isä käy töissä jossain, tyttö (viattoman kaunis Elena An) odottaa. Tytölle ilmaantuu kosijoita kaksin kappalein, mikä käy elämästä. Ja niin edelleen.
Koe viittaa nimenä tietysti itse elokuvan muotoon, mutta tarinassa voi myös nähdä kokonaisen sarjankin erilaisia kokeita, ihmisten välillä ja muutenkin. Kott on poikkeuksellinen lahjakkuus, kykenevä luomaan visuaalisesti rikkaan, jäntevän ja todella kauniin kokonaisuuden mitättömistä aineksista. Useat visuaaliset oivallukset ovat todella upeita. Tarinan käännekohta tulee kuitenkin niin yllättäen ja muuttaa elokuvan luonnetta niin poleemiseen suuntaan, että katsoja joutuu taistelemaan kognitiivisen dissonanssin kanssa. Tulee kysyneeksi, onko oikein viedä aivan toisia, helliä tunnelmia tarjonnut elokuva näin tylyille linjoille?
Kottin koe muistuttaa lyhytelokuvaa, tunne, jota loppuratkaisut entisestään korostavat. Jäljelle jää kokemus siitä, että tällaista on nähnyt ennenkin. Kaikesta huolimatta, Koe on silkkana käsityönä (digiä tai ei) niin hieno ja luova, että olen iloinen sen näkemisestä. Jos Raskautta ja anarkiaa ansaitsi maahantuonnin, sitä paremmin sen ansaitsisivat tämän artikkelin kaksi muutakin elokuvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti