Gandhin kuuluisin elämäkerturi

Lord Richard Attenborough, 1923-2014

ELOKUVAOHJAAJA

Elokuun lopulla korkeassa iässä kuollut britti Richard Attenborough oli nimekäs ja hyvin pidetty sekä näyttelijänä että ohjaajana. Jälkimmäisessä "roolissa" häntä voinee pitää David Leanin lähimpänä manttelintavoittelijana vaikka hänen temperamenttinsa lopulta olikin siinä määrin miellyttämisen haluisempi, ettei hän mestarin tasolle yltänyt. Britannian elokuvateollisuus jää Attenborough'lle joka tapauksessa eittämättömään kiitollisuudenvelkaan palveluksista 1980-luvulla.

Richard Attenborough'n elämää ja uraa leimaavin tapahtuma niin monen muun aikalaisensa lailla oli Toinen maailmansota, jossa Attenborough palveli ilmavoimissa. Kuusi vuotta jatkunut inhimillinen murhenäytelmä on pääteema sekä Attenborough'n ohjaajan että näyttelijän uralla. Kun hän 60-luvun lopulla päättäväisesti siirtyi kameran edestä sen taakse (Attenborough ei koskaan ohjannut itseään satunnaista cameota lukuun ottamatta) oli aiheena Toisen maailmansodan "prequel" musikaalihitti Oi! Mikä ihana sodan (Oh, What a Lovely War, 1969) siirtyessä pätevästi valkokankaalle. Esikoinen antoi suuntaa jatkolle: Attenborough'n ohjaukset ovat tyypillisesti noin kaksi ja puolituntisia epookkeja, usein kronikoita kuten seuraavaksi valmistunut, raivostuttavan hölmösti suomennettu Nuori seikkailija (Young Winston, 1972). Winston Churchillin oppivuosien kuvaus sai hienon vastaanoton, mitä alleviivasi kolme Oscar-ehdokkuutta, joista tärkein osoitettiin käsikirjoitukselle.

Vaikka Attenborough ohjaajaksi siirryttyään näytteli kitsaasti, ei hänen seuraava ohjauksensa valmistunut kuin vasta viiden vuoden tauon jälkeen. Yksi silta liikaa (One Bridge Too Many, 1977) olikin suuri projekti, pääosissa imperiumin superstarat Sean Connery ja Michael Caine. Sotaelokuva on kenties ohjaajansa kiistellyin teos, jonka arvoista sen hiotun pinnan alla ei päästä yksimielisyyteen. Tämän varmasti vaativan ja koettelevan hankkeen jälkeen Attenborough tekikin u-käännöksen ja valmisti suhteellisen nopeasti uransa poikkeuksellisimman elokuvan. Pahan riivaama (Magic, 1978) on William Goldmanin kirjoittama kauhujuttu nukkensa pauloihin joutuvasta vatsastapuhujasta. Parhaiten se muistetaan vielä suht tuntemattoman Anthony Hopkinsin bravuurina. (Roolia varten mestarinäyttelijä opiskeli alan perusteet).



Jo pitkän uran luonut Attenborough oli juuri ja juuri alle kuusikymppinen, kun hänestä tuli Nimi kaikkialla läntisessä - ja vähän muuallakin - maailmassa. Gandhi (1982) oli merkkitapaus sekä kaupallisesti että, on kiitollista sanoa, myös laadullisesti. Attenborough'n kunniaksi voidaan sanoa, että hän onnistui tavoittamaan yleisön yli kolmetuntisella elämäkertateoksella. Gandhi on tarinankerronnan taidonnäyte, joka on jäsennelty ajatuksella ja hyvällä silmällä. Se onnistuu olemaan myös aidosti humaani ja pasifistinen ilman ylimääräistä sentimentaalista kuorrutusta. Kaiken ankkuroi paikalleen Ben Kingsleyn suurenmoinen roolisuoritus. Vaikka samana vuonna ilmestyi valtavirtaparnassolle kaikin puolin nerokkaampiakin teoksia (Spielbergin E.T. jäi kakkoseksi palkintogaaloissa), ei Gandhin eetoksen edessä voinut juuri pullikoida. Brittiläiselle elokuvateollisuudelle Gandhi merkitsi vitamiinipistosta. Hugh Hudsonin Tulivaunut (Chariots of Fire, 1981) oli jo edellisenä vuonna noussut hitiksi ja voittanut Oscarit, mutta Gandhi teki saman vielä paljon suuremmalla volyymillä. Sitä seurasikin joukko hiottuja brittiepookkeja - joista monet tosin oli ohjannut amerikkalainen James Ivory...

Attenborough suunnitteli elokuvaa Gandhista 20 vuotta. Kaikesta päätellen unelman täyttyminen ja päättyminen huikeisiin juhliin jätti elokuvantekijän melko tyhjäksi. Hän palasi musikaaliin (A Chorus Line, 1985) aaltoja nostattamatta, teki kyllä pinnalta täysin kelvollisen apartheid-teoksen, sujuvan Huuto vapaudelle (Cry Freedom, 1987) ja Robert Downey Jr:n tähteyteen nostaneen Chaplinin (1992). Mutta Chaplinista näkee hyvin, mitä Gandhin jälkeinen "attenborough" oli: ulkoisesti siloiteltua työtä, erinomaista näyttelemistä, mutta pohjimmiltaan hengetöntä kaavaleffaa.



Ennen uransa viimeistä ja kehnointa vaihetta Attenborough kuitenkin löysi, aika yllättäen, vielä kerran aidon innoituksen. Chaplinin jälkeen valmistunut, jälleen pitkään valmistellun suurhankkeen jälkeen pienimuotoisempi työ, Varjojen maat (Shadowlands, 1993) on tämän kirjoittajan mielestä Richard Attenborough'n hienoin työ elokuvaohjaajana. Se on sitä, koska se on ohjaajan 12 työstä liikuttavin, ja sitä se on aidosti: jos Gandhi oli Arabian Lawrence, Varjojen maat on Lyhyt onni. 15 vuoden jälkeen Attenborough palasi yhteistyöhön Anthony Hopkinsin kanssa, molempien merkittävästi tänä aikana kypsyttyä. Englantilaisen kirjailijan C. S. Lewisin ja amerikkalaisen runoilijan Joy Greshamin rakkaustarina on itse asiassa remake (ja ihan kelvollisesta elokuvasta). Varjojen maat on viisas ja tasapainoinen, visuaalisesti kotimaan rakkautta huokuva pieni epookki, jonka päänäyttelijät hengittävät toisiaan satuttavalla tavalla. Elokuvassa on tuntu, että sen tekijä(t) liikkuu läpikotaisin tuntemassaan ympäristössä. Kuvauksessaan brittiläisen yliopistomaailman vanhoistapojista sen suhde intiimielämään on myös täysin epämuodikas - ja juuri siitä syystä sävähdyttävä.

Tämän täysosuman jälkeen Attenborough'lla ei enää ollut merkittävää sanottavaa. Sodassa ja rakkaudessa (In Love And War, 1996) palasi pääteemaan ja auttoi yhdessä Speed 2:n kanssa suistamaan Sandra Bullockin uran vuosiksi raiteiltaan; Rakkaudesta erämaahan (Grey Owl, 1999) epäonnistui koska Pierce Brosnan; ja viimeinen paluu Toiseen maailmansotaan, Rakkauden sinetti (Closing the Ring, 2007) hukkui liian monien kaltaistensa joukkoon.

ELOKUVANÄYTTELIJÄNÄ




Ennen ohjaajaksi siirtymistään Richard Attenborough oli jo kansallinen merkkihenkilö näyttelijänä, jona hän aloitti jo Toisen maailmansodan aikana. Ensimmäinen elokuva on maineikas Meri on kohtalomme (In Which We Serve, 1942), jossa merkillepantavasti nuori lahjakkuus pääsi kosketuksiin David Leanin kanssa tämän ensimmäisessä ohjauksessa. Jäljestä päätellen kukaan toinen ei tehnyt yhtä syvää vaikutusta ohjaaja-Attenboroughun. Toinen kosketus todella merkittäviin elokuvantekijöihin syntyi 1946, kun Attenborough'lla oli rooli yhdessä voimaduo Powell & Pressburgerin pääteoksista Kysymys elämästä ja kuolemasta (A Matter of Life and Death). Mutta kyntensä näyttelijänalku pääsi näyttämään seuraavana vuonna Kiveä kovemman eli Brighton Rockin alkuperäisversiossa. Ohjaajan uraan nähden tuntuu jännittävältä, että alkupiste löytyy psykopaattitulkinnasta - jolle muuten löytyy varttuneempi variaatio.

Muutoin alku-uraa ja myöhempääkin leimaavat ne puheena olleet sotaelokuvat, joissa Attenborough usein esitti tarinan pelkuria, sekä kevyet komediat. Näyttelijän suosiosta kertoo, että useimmat näistä ovat edelleen Brittein saarilla suosittuja ja hyvin muistissa. Ne ovat myös toistuvasti luotettavien ammattilaisten luotsaamia, sellaisten kuten Basil Dearden, Roy Boulting, Michael Anderson, Bryan Forbes ja jopa Peter Ustinov.

Mitä Toiseen maailmansotaan tulee, kuuluisin aihepiirin elokuvista, joissa Attenborough esiintyy, on vuoden 1963 Suuri pakoretki (The Great Escape). Vuosikymmenen lopulla hän pohjusti ohjaajaksi siirtymistään kuittaamalla peräkkäisinä vuosina Kultaisen maapallon luonnerooleista elokuvissa Tykkivene Jangtse-joella (The Sand Pebbles, 1966) ja Tohtori Dolittle (Doctor Dolittle, 1967).



Ensimmäisiin ohjauksiinsa keskittyessään Attenborough näytteli suhteellisen vähän. 70-luvun kuuluisin rooli merkitsee kuitenkin myös kohokohtaa: naistenmurhaaja John Christien muotokuva Rillingtonin kuristajassa (10 Rillington Place, 1971) on todella creepy ja mahdollisimman kaukana siitä kuvasta, mikä kaikilla ysäriskideillä Attenborough'sta on. Pian tehtyään vierailun vielä yhden todellisen mestarin palveluksessa Satyayit Rayn Shakinpelaajissa (Shatranj Ke Khilari, 1977), Attenborough poistui kameran edestä 14 vuodeksi.

Herrasmies tietää miten comeback kuuluu tehdä. Välissähän oli tullut mainetta ja suitsutusta ohjaajana, mutta näyttelijäksi Richard Attenborough palasi vaatimattomasti maailman katsotuimmassa elokuvassa. Jurassic Park (1993) ja sen jatko-osa hakkasivat kiveen sen kuvan, mikä yleensä ihmisillä Attenborough'sta on. Jurassic Parkin näyttelijätyötä on usein, mieluusti ja epäreilusti soimattu; mutta kyllä siellä on joukko kiinnostavia näyttelijöitä tekemässä erinomaisen karismaattisia hahmoja. Ja tässä joukossa Richard Attenborough on Jeff Goldblumin rinnalla muistettavin. Attenborough'ssa oli dinosauruksen kestävää persoonaa.

Viimeinen rooli