Leffablogiversumin ikuinen ilo, pysäyttämätön veteraanikriitikko Mikael Fränti, jota olen lukenut yli 20 vuotta, vetäisi R&A:n alla hulppeasti kotiin päin tokaisemalla Rakkautta ja Anarkiaa -tapahtuman olevan Suomen "ylivoimaisesti kiinnostavin elokuvafestivaali". Eikä hitossa ole. Anteeksi. Mitään hienolta festarilta pois ottamatta totean, että Sodankylä pyyhkii huonompanakin vuonna R&A:lla lattioita mitä tulee kattauksen laatuun, skaalaan ja omaperäisyyteen. Tampereen lyhytelokuvafestivaalit ovat myös heittämällä jännittävämpi leffajuhla ja tunnelmaltaan omaa luokkaansa tässä maassa. Ja ylipäätään maailman paras festivaali. (Osataan sitä vetää kotiin päin muuallakin.) Muitakin yrittäjiä voisi vetää esiin ainakin todistamaan määreen "ylivoimaisesti" olevan jo vähän liikaa.
Rakkautta ja Anarkiaa on omillaan loistavasti kokoonpantu ja laaja uuden elokuvan näyteikkuna. Mutta festivaalina sen pirstoutuminen peräti 14 näytöspaikkaan nakertaa jotain tunnelmasta. R&A:han mennään katsomaan elokuvia - kuin ennakkonäytöksiin - ei chillaamaan cinefiiliksissä. Lisäksi siellä on Suomen suurista elokuvafestivaaleista huonoin yleisö. Ei nämä pääkaupunkilaisjuntit tajua mitään elokuvissa käyttäytymisestä. Luonnonkatastrofidokkariin astellaan poppariämpärin ja sipsipussin kanssa. Kulutusjuhlaa.
No, joka tapauksessa. Aloittakaamme.
Eipä festivaali voi juuri paremmin alkaa. Watermark voisi olla nimeltään myös Manufactured Landscapes 2, siinä määrin se jatkaa kanadalaisen Jennifer Baichwalin mestarillisen läpimurtotyön teemoja - sekä aina vain tiivimpää yhteistyötä valokuvaaja Edward Burtynskyn kanssa. Watermark läpivalaisee Burtynskyn työn kautta veden merkitystä ihmiselle ja maapallolle sekä erityisesti sitä, miten ihminen on muokannut vettä manipuloimalla ympäristöään.
Elokuva on klassisen kauniisti, ajatuksella ja vaivalla työstettyä dokumenttia, jonka veistoksellisuus tuo ajoittain mieleen Godfrey Reggion Qatsi-trilogian. Tekijät ovat vieneet kameransa Grönlantiin ja Kaakkois-Aasiaan sekä kaikkialle siinä välissä. Tuloksena on muutamia todella fantastisia kohtauksia. Eräässä "kolmannen maailman" nahkatehtaassa tehdään tuotteita pelkästään "ensimmäistä maailmaa" varten vettä säästelemättä - ja jäteveden annetaan virrata sellaisenaan lähimpään jokeen. Kiinassa vieraillaan totta kai maailman isoimmalla patohankkeella. Teksasista löytyy keinoviljelmäalue, jonka sisälle mahtuisi Suomi - ja Viro kaupan päälle.
Ja niin edelleen. Työn jäljen ollessa huoliteltua, ei elokuvan eetoksesta käy kuin vaikuttuminen. Kaikessa rauhassa Baichwal ja Burtynsky näyttävät, miten pitkälle yli järkevän rajan ihminen on mennyt vesielementin kontrolloimisen kanssa. Kysymys herää, ovatko ihmiset unohtaneet teollistamishuumassaan - jonka ansiota nykyinen mukavuustasomme täällä onnelassa on - mitä tarkoitusta varten vesi itse asiassa on olemassa. Grönlannissa yli kahden kilometrin syvyyteen poraavat tiedemiehet sanovat sen ääneenkin: vesi on ainoa elementti, jossa solujakautuminen on mahdollinen. Ja sitä kautta elämä sellaisena kuin sen miellämme.
Hieno, erittäin hieno on kanadalaiskaksikon teos. Silti jotain puuttuu. Ehkä se on sitä, että elokuva on rakennettu niin klassisen hallitusti, että yllätyselementti uupuu. Tosin Kinopalatsin piskuinen 10-salikaan ei palvellut valtavia näkyjä tarjoavaa teosta.
Kino Engelin sali 1 ei ole juuri sen isompi. Guillaume Galliennen Les garçons et Guillaume, à table! (kv. Me, Myself and Mum) mahtui sinne kuitenkin ihan mukavasti. Komedia on Galliennen esikoisohjaus oman elämäkerrallisen näytelmänsä pohjalta. Ranskassa se valittiin viime vuoden parhaaksi esikoiselokuvaksi - ja saman tien parhaaksi elokuvaksi, piste. Tämä heijastelee lähinnä sitä, miten helppoa elokuvasta on pitää. Harva esikoinen rullaa näin vaivattomasti laakereillaan. Viihdyttävä, kevyt ja uskottelemaansa pinnallisempi juttu kuvaa kaikkien identiteettikriisien äitiä - monessakin mielessä. Nyt nelikymppinen Gallienne kertoo erikoisen kasvutarinansa, jossa voimakas suhde äitiin ja hukassa oleva oma itse johtavat Guillaumen mm. luulemaan olevansa tyttö: Pojat ja Guillaume, pöytään! Tämä voisi olla aika rankkaakin kertomaa, ellei Guillaume olisi mielikuvituksekas ja luontevan narsistinen horisontin ihmettelijä. Ja lahjakas.
Ranskassa Gallienne lasketaan näyttelijänä mestarien joukkoon. Hän kuuluu pyhän Comédie-Françaisen tarkkaan valittuun jäsenistöön. Tämä sitten näkyy valkokankaallakin. Gallienne pyörittää sooloaan suvereenisti esittäen itsensä ohella äitiäänkin. Jos elokuva ei kaikilta osa-alueiltaan täysin saakaan vakuuttuneeksi omasta erinomaisuudestaan, voi AINA heittäytyä Galliennen virtuoosisuuden vietäväksi. Parasta elokuvassa on sen yllättävä viimeinen vartti, jossa Gallienne heittää kehiin vielä uuden version itsestään, mikä tehoaa kuin magia. Muiden Césarien ohessa näyttelijäpalkinto oli ilmoitusasia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti