Denzel the Equalizer

Antoine Fuquan The Equalizer - oikeuden puolustaja

Paha. Tosi paha.

Ensin oli Arnold the Barbarian. Sitten tuli Dolph the Punisher. Nyt saapuu Denzel the Equalizer. Mikä viimeksi mainitun erottaa ensinmainituista? No, kaikki kunnia Itävallan ja Ruotsin suurmiehille, mutta he eivät ole kaksinkertaisia Oscar-voittajia eikä heitä, outoa kyllä, lasketa sukupolvensa johtavien luonnenäyttelijöiden joukkoon. Ja sama toimii toiseenkin suuntaan: voidaan kysyä, mitä ihmettä lukuisten näyttelijäopiskelijoiden esikuva tekee stathamilais-stallonelaisella maaperällä? Vastaus: tappaa ihan v----ti jengiä.

Entäpä: miksi?

The Equalizer - oikeuden puolustajan (suomennoksen oikeutuksen pohtimiseen voisi käyttää oman blogauksensa) pohjalla on aivan eri näköinen 80-luvun televisiosarja, jossa Edward Woodwardin oloinen entinen tiedusteluagentti auttaa puolustuskyvyttömiä rikollisten uhatessa. Woodward osasi olla badass, mutta yleensä hän jo ikänsä vuoksi hyödynsi tapauksissaan pitkän kokemuksensa tuomia taktisia kykyjä. Elokuvaversiossa ensi joulukuussa 60 täyttävä Denzel Washington saa kuulla moneen otteeseen olevansa "vanhus" - ongelmana vain on, että näyttelijä ei näytä lähellekään kuusikymppiseltä eikä myöskään liiku ikäisensä lailla. Kalju kun ei harmaannu. Asian ydin menee harakoille.

The Equalizer on moderni toimintaelokuva. Tämä tarkoittaa muun muassa, että protagonistin toiminnan keskipiste ei ole vastustajan ovelassa harhauttamisessa, vaan tämän ylivoimaisessa jyräämisessä. Mikä taas saa kysymään, miksi lähtökohdaksi on ylipäätään otettu mainittu tv-sarja?

Ohjaajana toimii afroamerikkalainen Antoine Fuqua, jonka työt ovat olleet joka kerta edeltäjäänsä väkivaltaisempia. Uusinta edelsi reaalipoliittisesti dementointunut Olympos on valloitettu (2013), joka, pakko myöntää, oli väkivallan määrässä runsaskätisempi. Mutta väkivallan esittämisessä ja keinoissa The Equalizer nousee vähintäänkin vakavaksi haastajaksi. Mikä tuntuu edelleenkin yllättävältä lähtökohdat huomioon ottaen, sillä sen paremmin Edward Woodwardia kuin Denzel Washingtonia ei helpolla kuvitellut Ramboksi. Puhtaan kerronnallisesti The Equalizer saattaa olla Fuquan paras työ. Elokuvan ongelmat eivät liity ainakaan sen rullaavuuteen tai kuvarajauksiin. Digiprojektio on aivan parhaita näkemiäni.

Toimintaohjaaja Fuquan urassa herättää huomiota sen jotenkin yhteismitaton poliittinen vire. Esimerkiksi Training Day (2001) - Fuquan ja Washingtonin ensimmäinen yhteistyö - käsitteli korruptiota toisinaan väkevästikin; Shooter (2007) otti hyvinkin suoraan kantaa yhdysvaltalaisen poliittisen vallankäytön rumuuteen; ja Olympus on valloitettu oli ainakin käsittelevinään terrorismia. Vaikka näiden aiheiden käsittely jää käytännössä lapsen tasolle, eivät ne ole mukana pelkkänä keppihevosena, vaan Fuqua vaikuttaa ottavan ne tosissaan. The Equalizerista tämä aspekti jää pois paitsi ehkä juuri koristeena. Merkillepantavaa on kuitenkin, että kuvasta on poistettu poliisikoneisto täysin, lukuun ottamatta paria vitsiä ostetuista kytistä. Denzel on siis tässä maailmassa yksin pahoja poikia vastassa.

Kalju. Tosi kalju.

Sääli pahiksia, sillä heillä ei ole mitään mahiksia. Denzel pyyhkäisee sieluja täältä tuonpuoleiseen ylivertaisella tehokkuudella. On pakko laskea tahattoman huumorin kategoriaan Denzelin keinojen lipsumisen splatter-genren puolelle. Mikään erään kohtauksen rytmissä ja vireessä ei ainakaan anna ymmärtää, että se olisi tahallinen alluusio Abel Ferraran pahamaineiseen (ja tätä sata kertaa parempaan) esikoiseen.

Viimeiset kymmenen vuotta Denzel Washington on tehnyt melkein pelkästään The Equalizerin kaltaisia trillereitä, joissa maailman pahaa ei voiteta puheella ja diplomatialla, vaan miekalla ja tulella. Hänen viimeisin oma ohjauksensa, The Great Debaters (2007), on täydellisessä ristiriidassa CV:n yleiseetoksen kanssa. Joten pitää kysyä, mitä Denzel haluaa sanoa? Kuten Lento (2012) jälleen kerran osoitti, käsittämättömän karisman omaava Washington, joka ei tiettävästi ole missään eikä koskaan näytellyt huonosti, on liian hyvä tuhlattavaksi The Equalizerin kaltaisiin helppoihin rooleihin. Ja liian älykäs ollakseen oikeisto-hollywoodilaisen kvasi-fasismin julistepoika.

"Elämäsi kaksi tärkeintä päivää ovat päivä, jona synnyit ja päivä, jona ymmärrät miksi." Mark Twainillä tuskin oli tuota mietelausetta luodessaan mielessä kanssaihmisten lahtaaminen silmä silmästä -periaatteella. The Equalizer käyttää ko. viisautta mottonaan yhtä uskottavasti kuin Con Air Dostojevskia. Tuloksena kukaan ei opi mitään. Joten, The Equalizer on taiten tehty toimintaelokuva, joka ei missään vaiheessa junnaa paikallaan, mutta ei missään vaiheessa myöskään anna mitään jauhettavaa sen paremmin aivoille kuin sydämellekään. Se on moderneilla tuotantoarvoilla toteutettu alfaurosfantasia, jonka simplistinen käsitys hyvän ja pahan luonteesta ei kestä kevyintäkään kriittistä vilkaisua. Tämän väitteen parhaaksi todisteeksi käy se, että toimintajaksojen sijaan elokuvan toimivimmat kohtaukset ovat joko keskusteluhetkiä tai jännityksentäyteisiä kissa-hiiri-pelejä. Jälkimmäisiä on liian vähän.

R&A: Kohti kirkastumista

Jos tapahtuman nimi on Rakkautta ja Anarkiaa ja elokuvan nimi on Raskautta ja anarkiaa, niin onhan se käytävä katsomassa. Vaikka se tulee levitykseen ihan virallisestikin.



Meluisan ranskalaisfarssin ensimmäisiä aitoja nauruja saa odottaa 25 minuuttia, mutta hiljalleen se voittaa puolelleen. Varauksin. Juttu kertoo nelikymppisestä tosikkotuomarittaresta, joka erehtyy uuden vuoden bileissä maistamaan mukia tapojensa vastaisesti siihen pisteeseen, ettei muista yön tapahtumista mitään. Ja tapahtunut on, kuten tuomari puoli vuotta myöhemmin gynekologilla saa kuulla. Isäksi paljastuu nähtävästi ihmisten paloittelusta ja silmien syömisestä tykkäävä murtovaras.

Loistavana näyttelijänä tunnetun Albert Dupontelin viides ohjaus kieppuu kankaalla näyttävästi Jean-Pierre Jeunet'n viitoittamaa tietä. Kovin ihmeellinen pätkä ei oivallisesti suomennettu Raskautta ja anarkiaa (9 mois ferme) ole, mutta se pysyy tukevasti luotsinsa hanskassa ja tarjoaa viihdyttävän puolitoistatuntisen. Parhaimmillaan huumori onnistuu nousemaan siivilleen aidosti ilahduttavasti. Se ei ole koskaan huono saavutus. Teknisesti Dupontel pystyy brassailemaan kuvan luovalla manipuloinnilla, mutta kyllä parasta ovat näyttelijät. Dupontel itse murtovarkaana ja Sandrine Kiberlain muodostavat mainion parin, joista etenkään jälkimmäisestä ei voi koskaan varmaksi tietää, mitä seuraavaksi tulee. Ihan oma lukunsa ovat sitten "vuosikymmenen cameot"; Terry Gilliam käy pöllämystyttämässä Charles Mansonina kaikki ulos leffasta moneksi sekunniksi; toisaalla nähdään parivaljakko Gaspar Noé ja Jan Kounen; ja Jean Dujardin käy lahjoittamassa leffan parhaat naurut aivan absurdissa ja absurdin hauskassa vierailussa. Lisäksi tässä oli paras festareilla näkemäni digikopio.



Nimestään huolimatta ko. ranskalaiskomedia ei ole se syy, miksi R&A perustettiin. Paljon lähempänä tapahtuman varsinaista tarkoitusta liikkuu norjalaisen Dag Johan Haugerudin Det er meg du vil ha (kv. I'm the One You Want), jota voisi kuvata epätodennäköiseksi risteytykseksi Bo Widerbergin viimeisestä ohjauksesta Jo joutui armas aika ja huikeasta haastatteludokumentista Kuollut kulma. Haugerudin alle tunnin mittainen pikkuelokuva perustuu erään yläasteopettajattaren haastatteluun, jossa hän kertoo kuinka joutui suhteeseen 15-vuotiaan oppilaansa kanssa. Opettajaa esittää Andrea Bræin Hovig, joka kertoo tarinan sellaisenaan suoraan kameralle keittiössään mustavalkoisena. Muutaman kerran elokuva leikkaa muualle, varsinkin jaksottaessaan kronologiaa väreissä kuvatuilla vuodenaikaotoksilla.

Se onkin hyvä, sillä elokuva on aivan uskomattoman kiusallinen. Mutta se on sitä hyvällä tavalla. Kiusallisuus kumpuaa siitä epämukavan intiimistä läheisyydestä, millä Haugerud ja Hovig katsojaa lähestyvät. Puhuessaan tabu-aiheesta, Hovigin opettajatar tulee myös puhutelleeksi poikkeuksellisella tavalla katsojaa sellaisista arkisista asioista kuin mitä rakkaus ja läheisyys itse asiassa ovat. Det er meg du vil ha jättää "tuomitsemisen" katsojan harteille, mutta se kieltäytyy leimaamasta inhimillisiä tunteita joukoksi neurooseja. Toisaalta arka aihe saa norjalaisissa käsissä paljon totuttua (amerikkalaista) tasapainoisemman, paisuttelemattoman käsittelyn. Aidomman. Rehellisemmän. Eniten pitäisi keskustella elokuvan lopusta, mutta se olisi aitoa ilonpilaamista. Tällä tarinalla on loppu, joka oikeuttaa itsensä ja antaa oikeutuksen tulla kerrotuksi myös elokuvamuodossa.

Jos se ei olisi jo varattu, norjalaiselokuvan suomalainen otsikko voisi olla Sellaisena kuin sinä minut halusit. Alkukuvana nähtiin Yes We Love -niminen lyhäri, josta ei jäänyt mitään sanottavaa.

Aleksander Kottin Ispytanie eli Koe oli täydellinen lopetus festareille: se oli nimittäin mykkä. Tai ainakin dialogiton. Pelkkää kuvan runoutta. Koe tarjoaa sitä, mitä allekirjoittaneen festareilta puuttui: estetiikkaa, estetisoimista. Nyt sitä tuli parinkin leffan edestä.



Paradoksaalisesti Kott on kuvannut mykän kuvajuhlansa keskellä ei-mitään. Tapahtumapaikka lienee kaukasialainen aro, pelkkää tasaista ruohon ja hiekan sekoitusta silmänkantamattomiin. Koe on myös epookki, se sijoittuu ehkä 50-luvulle; en ole varma, koska kukaan henkilöistä ei sitä kertonut. Hieman Torinon hevosen mieleen tuovasti arolla on pikkuinen mökki, jossa asuu isä ja tytär. Isä käy töissä jossain, tyttö (viattoman kaunis Elena An) odottaa. Tytölle ilmaantuu kosijoita kaksin kappalein, mikä käy elämästä. Ja niin edelleen.

Koe viittaa nimenä tietysti itse elokuvan muotoon, mutta tarinassa voi myös nähdä kokonaisen sarjankin erilaisia kokeita, ihmisten välillä ja muutenkin. Kott on poikkeuksellinen lahjakkuus, kykenevä luomaan visuaalisesti rikkaan, jäntevän ja todella kauniin kokonaisuuden mitättömistä aineksista. Useat visuaaliset oivallukset ovat todella upeita. Tarinan käännekohta tulee kuitenkin niin yllättäen ja muuttaa elokuvan luonnetta niin poleemiseen suuntaan, että katsoja joutuu taistelemaan kognitiivisen dissonanssin kanssa. Tulee kysyneeksi, onko oikein viedä aivan toisia, helliä tunnelmia tarjonnut elokuva näin tylyille linjoille?

Kottin koe muistuttaa lyhytelokuvaa, tunne, jota loppuratkaisut entisestään korostavat. Jäljelle jää kokemus siitä, että tällaista on nähnyt ennenkin. Kaikesta huolimatta, Koe on silkkana käsityönä (digiä tai ei) niin hieno ja luova, että olen iloinen sen näkemisestä. Jos Raskautta ja anarkiaa ansaitsi maahantuonnin, sitä paremmin sen ansaitsisivat tämän artikkelin kaksi muutakin elokuvaa.

R&A: Nothing (much) to see here

Toiseksi viimeisenä päivänä festarikävijä alkaa olla jo kyllästynyt täyteen pakattuihin pikkuteattereihin, joissa oma rauha on teoreettinen käsite polvien, kyynärpäiden ja karkkipussien saartorenkaassa. Sattuvasti ensimmäinen keskenlähtö osuu Zero Motivationin kohdalle, jonka alkukielinen nimi kääntyy "nolla sosiaalisissa taidoissa". Elokuva on yhteisöllinen kokemus, joka puhuttelee voimakkaimmin itsestään melua pitämättömiä introverttejä. Yhtälö ei oikein täsmää.

Ei Zero Motivation niin huono ollut. Mutta tunne siitä, että tämän kaiken on jo nähnyt ja ainakin kaikki vitsit kuullut, dominoi. Ainoana erikoisuutena elokuva tarjosi tapahtumaympäristön: Israelin armeijan naisten täyttämät toimistot, mistä kovin moni ei kai liikaa tiedä. Sujuva pikku komedia tuntuu toisinaan Konttorilta, toisinaan Smack the Ponylta ja usein M.A.S.H.:ltä. Liian harvoin omalta itseltään. Huolimatta mainioista näyttelijöistä, joiden takia tarinan olisi voinut istua loppuun elleivät Rapistelijat olisi tappaneet tunnelmaa. Aiemmin esimerkiksi Winter Sleepissä ja Night Movesissa rapistelu oli noussut häiritseväksi, mutta Zero Motivationissa se ensimmäisen kerran kohosi "perjantai-illan olkkari"-luokkaan. Enitenhän ilmiössä jurppii se, että esimerkiksi kolmen ja puolen sadan hengen yleisössä kymmenen tilannelukutaidotonta saa pilata huvin kaikilta. Ts. rapistelijat kuuluvat vähemmistöön.

Festivaalin isoin pettymys tähän mennessä on ranskalainen The Kidnapping Of Michel Houellebecq (L'enlévement de Michel Houellebecq). Voimakkaasti mielipiteitä jakanut vakavalla naamalla kerrottu vitsi kertoo fiktiivisessä muodossa ko. kirjailijan kaappauksesta pari vuotta sitten muutaman amatöörin toimesta. Scott Foundas vertasi elokuvaa osuvasti Michael Winterbottomin komedioihin, mutta niihin nähden Guillaume Nicloux'n taidot jäävät pahasti jälkeen. Ohjaaja käyttää käsivarakameraa ja leikkausta tavalla, joka saa veikkaamaan elokuvan budjetiksi noin 500 euroa - mikä ei ole hyvä juttu ollenkaan. Leffa näyttää ja tuntuu jonkun kotivideolta. Sääli, sillä asetelma on aivan liian uniikki tällä tavalla tuhlattavaksi. Michelin (joka esittää itseään) ja hänen kaappajiensa suhde on toverillinen ja arkinen, kellään ei ole suurempaa hätää minkään suhteen, elämä perustuu chillailuun. Yrityksestä huolimatta syvällisempi näkemys kirjailijasta itsestään tai tapahtumista hänen ympärillään karkaa tekijöiden ulottuvilta.

R&A: Pakene, vapaa lapsi!

Festivaalin jälkimmäinen perjantai löysi elokuvan, jossa on sekä rakkautta että anarkiaa. Sodankylässä tänä kesänä vierailleen virolaisen Veiko Õunpuun kolmas pitkä elokuva Free Range on valloittanut festareita vähän siellä sun täällä. Brechtiltä ja Fassbinderiltä lainaava Free Range on monen muun epiteetin ohella todellinen harvinaisuus: vapaa elokuva.

Free Range suorastaan haisee elokuvalta, joka on tehty ilman käsikirjoitusta, ideoiden pohjalta. Juonta siitä ei löydy, rakenne muistuttaa jatsia. Se tuntuu usein oppilastyöltä. Siinä on kohtauksia, jotka "toimivat" ja toisia, jotka eivät "toimi" (ainakaan, jos arvioimme teosta perinteisin kritiikin työvälinein). Siinä on paljon tyhjäkäyntiä. Mitä sitten? Free Range hengittää vapaana. Õunpuu tekee joka hetki juuri sen mitä haluaa tehdä. Hän tekee sen kevyesti, irroitellen, fiilikseen luottaen. Sitä on arvostettava.

Free Range ei ole juonielokuva. Eikä se myöskään taatusti "kysy kuinka paljon nerolle on annettava anteeksi". Tämä ei ole yksilötarina. Free Range kuvaa sitä, millaista on elää maailmassa, jonka edelliset sukupolvet ovat vuolleet ja johon ei voi uskoa; maailmasta, jossa ei halua elää. Juuri tämän  huonosti käyttäytyvä päähenkilö tajuaa ja tuntee jokaisella solullaan - ja siksi hän ei voi muuta kuin kapinoida...ja käyttäytyä huonosti. Hän on yhteen sopimaton maailman kanssa, joka ei koskaan kysynyt häneltä, haluaako hän olla osa sitä.

Uskoisin Anssi Mänttärin olevan ylpeä tästä elokuvasta. Kaikessa rellestämisessään Free Range on hyvin selvänäköinen ja romanttinen elokuva. Õunpuu laittaa elokuvalleen alaotsikon: Ballaad maailma heakskiitmisest - balladi maailman hyväksymisestä. Maailman hyväksyminen ei ole discopop, se on blues.

Õunpuu paitsi näyttää meille kuvia, joista hän itse pitää, myös soittaa musiikkia, josta itse pitää. Free Rangen aloittaa ja päättää Scott Walker - ja molemmat biisit ovat elokuvabiisejä.

Free Range on tiettävästi herättänyt hyvin vaihtelevia reaktioita yleisöstä riippuen. Joskus sitä on pidetty puhtaana komediana. Minulle se näyttäytyi vähän vakavampana. Oli miten oli, ainakaan sen loppu ei voi jättää kylmäksi. En uskalla lähteä edes arvailemaan, onko se tarkoitettu vakavasti otettavaksi vai ei. Ainakin poistuin elokuvan ääreltä hyväntuulisena.



Toisaalla R&A saa todistaa Hubert Sauperin paluuta. Ranskassa työskentelevä itävaltalainen on yksi maailman tärkeimpiä dokumentaristeja vaikka hänestä ei ole kuultu kymmeneen vuoteen. Sauperin mandaattiin kuuluu Afrikan maanosa eikä yhdelläkään toisella eurooppalaisella elokuvatekijällä ole nokan koputtamista Sauperille tästä aiheesta. Kisanganin päiväkirja (1998), jota tehdessään Sauper melkein kuoli malariaan, kuului Tampereen filkkareiden kohokohtiin ohjaajan läsnäollessa, ja Darwinin päiväkirja (2004) noteerattiin Oscar-ehdokkuutta myöten. Viimeisten kymmenen vuoden aikana Sauper on todistanut ja tallentanut Sudanin kahtia jakautumisen.

We Come As Friends kuuluu reportaasidokumentin lajiin. Watermark on sen täydellinen vastakohta. Sauper liikkuu keskellä kuvattaviaan kevyellä kalustolla. Kamera heiluu sinne tänne ja linssi on usein likainen. Poikkeuksen muodostaa ilmakuvia tallentava kevytkone. Elokuvan kronologinen punainen lanka on Sudanin selviytyminen pitkästä sisällissodasta, sen jakautuminen kahdeksi valtioksi ja ajautuminen uuteen sotaan. Sauperin todellinen aihe on kuitenkin koko Afrikan mantereen kohtalo eurooppalaisten ja muiden valloittajien käsissä enkä ole koskaan nähnyt terävämpää analyysiä aiheesta. Sauper toteaa Afrikan olevan ulkomaalaisten luomus. Maiden rajat, uskonnot, tavat, elinkeinot, usein jopa kieli ovat kaikki ulkopuolisten sanelemia. Afrikkaa ei ole koskaan nähty afrikkalaisten kotina, vaan kenen hyvänsä kyvykkään hyödynnettävänä ja riistettävänä. Näin vain koska Afrikka ei ole koskaan jakautunut järjestelmällisen länsimaisen mielen mukaisesti itsenäisiin valtioihin. Se on nähty "valkoisen miehen taakkana" - kukaan ei vain koskaan tarjonnut Afrikkaa valkoisen miehen kannettavaksi.

We Come As Friendsissä kuullaan monen poliitikon puhuvan siitä, että Afrikan ei saa antaa vaipua takaisin kolonialismin aikaan. Sauper tekee selväksi, että kolonialismi ei koskaan loppunut Afrikassa, se vain vaihtoi vähän vaatteita. Ulkomaalaisten troolarit kalastavat Afrikan rannikot tyhjiksi, heidän öljynjalostamonsa paitsi vievät maasta sen aarteet, myös pilaavat pohjavedet tappaen tienoot. Kukaan ulkomaalaisista ei ole kiinnostunut olemaan vuorovaikutuksessa paikallisten kanssa; kukaan ei elokuvassa puhu paikallisten kieltä. Amerikkalainen yhtiö "vuokraa" 600 000 hehtaaria arvomaata täysin hyödynnettäväkseen 49 vuodeksi 25 000 dollarilla, siis pikkupomon kuukausitienesteillä. Ja tätä ei kutsuta varkaudeksi miksi?

Ja niin edelleen.

Sauperin mielestä tilanne muistuttaa avaruuden muukalaisten saapumista oudolle planeetalle. Tässä herzogilaisessa ironiassa on kuristavaa puhuttelevuutta. Sauper sanoo, että länsimainen hyvinvointi perustuu varkaudelle, jonka uhrina on ns. kolmas maailma. Uhri jää täysin omilleen, mistä seuraa kaaosta ja sotimista.

Länsimaisen elokuvan piirissä Sauperin näkökulma on aivan uniikki ja terävyydessään omaa luokkaansa. Reportaasidokumentin keinoin ei voi juuri paremmin asioista kertoa.

R&A: Joella

R&A:n tapaiset festivaalit vaikuttavat joskus olevan melkein ainoa tapa päästä näkemään Manhattanin ulkopuolista Amerikkaa. Kaksi esimerkkiä, molemmat "indieinä" toteutettuina:

Kelly Reichardt on tehnyt jo viisi elokuvaa ansaiten kotimaassaan - eikä juuri muualla - maineen yhtenä riippumattoman amerikkalaisen elokuvan keskeisimmistä tekijöistä. Hänen uusin työnsä, Sodankylässäkin nähty Night Moves, on sekin halvalla ja kevyesti tehty, pääosassa oikea tähti: Oscar-ehdokas Jesse Eisenberg. Ja ovathan tähtiä hänen säestäjänsäkin, Dakota Fanning ja Peter Sarsgaard.



Night Moves on älykäs, naturalistinen kertomus edellä mainittujen muodostamasta ekoterroristiryhmästä, joka räjäyttää erään padon, joka heidän mukaansa tuhoaa joen lohikantaa. Fiksujen ja valveutuneiden ihmisten teolla on seurauksia, joita he eivät kyenneet näkemään ennalta.

Night Movesissa vakuuttaa sen luonnollisella tavalla analyyttinen ote, joka näyttää ristiriidan esittelemiensä ihmisten ideologian ja heidän vaikutuskeinojensa välillä. Teemasta on harvoin tehty yhtä fiksua ja osaavaa elokuvaa. Taitavat näyttelijät palvelevat ohjaajan naturalistista lähestymistapaa. Erityisen kiinnostavaa on nähdä urbaanineurootikkoihin erikoistunut Eisenberg esittämässä luonnonmukaisesti elävää ekohippiä. Eisenberg kantaa elokuvaa.

Night Moves ei ole trilleri. Kuitenkin se sisältää trillerimäisiä elementtejä, yhä enemmän loppua kohti. Fiksusti ja uskottavasti kirjoitetun ja esitetyn teoksen loppu tuntuu sen heikoimmalta palaselta, sillä luulen olevan hyvin harvinaista, että ihmiset käyttäytyvät kuvatulla tavalla suurenkaan paineen alla. Viimeinen kuva on tosin niin ovelan ironinen, että sen viesti valkeni vasta hyvän tovin jälkeen. Night Movesissa oli myös festarin tähän mennessä huonoin esityskopio, jonka digitaalinen ilme oli todella luotaantyöntävä.

David Gordon Green on amerikkalaisen indie-liikkeen lahjakkaimpia tekijöitä, mutta hänen urallaan tekemiään valintoja on usein todella vaikea ymmärtää. Hän loi maineensa kuvaamalla malick-dardennemaisesti USA:n periferiaa, mutta on välillä poikennut Hollywoodiin tekemään pilvikomedioita. Green on 14 vuodessa ohjannut 10 pitkää elokuvaa, joista Joe on yhdeksäs. Siinä hän palaa lähtöpisteeseensä.



Joe on hieno, todella onnistunut elokuva, jossa Green sukeltaa suoraan siihen Amerikkaan, joka jää Wall Streetin ja Broadwayn varjoon. Elokuva perustuu Larry Brownin romaaniin, jolle Green on antanut leimallisesti puolidokumentaarisen käsittelyn paljon käsivarakameraa käyttäen. Todella greenmäistä Joessa on hänen tapansa upottaa oikeita ihmisiä ja tilanteita fiktiiviseen runkoon. Päähenkilö ansaitsee leipänsä myrkyttämällä puita jonkin ison firman laskuun, joka sitten uudelleenistuttaa paikalle arvopuuta. Tähän sisältyy oma vertauskuvallisuutensa. Joe on vihanhallintakurssien peruskamaa, moniulotteinen, vaikea mies, joka ottaa siipiensä alle voimakastahtoisen 15-vuotiaan pojan, joka yrittää pitää huolta äidistään ja sisarestaan. Perheelle ongelmia tuottaa Vuoden Isä -kandidaatti numero yksi, alkoholisoitunut, todella änkyrä tapaus.

Poikaa esittää nyt 17-vuotias Tye Sheridan, jonka CV:stä voi jo lukea sellaiset elokuvat kuin Mud ja The Tree of Life. Nuori näyttelijä on todella lupaava. Hänen isäänsä esittämään Green palkkasi paikallisen (elokuva kuvattiin Austinissa, josta Green antaa tyystin eri kuvan kuin Boyhood) miehen, Gary Poulterin, joka ei ollut ikinä näytellyt. Poulter on ilmiömäisen vakuuttava vanhana koirana, joka ei taatusti opi enää uusia temppuja. Valitettavasti emme saa toista kertaa Poulterin työskentelystä nauttia, sillä hän kuoli jo viime vuoden maaliskuussa, pari kuukautta kuvausten jälkeen.

Joen kantava voima on nimiroolia vetävä Nicolas Cage, jolle elokuva on todellinen sivuraiteelle hyppäys. On kiehtovaa seurata kulttuurisuvun ekstravagantin miljonäärivesan (jolla tosin raportoidaan olevan kymmenen miljoonan dollarin verovelat, mitkä selittävät osittain hänen urallaan tekemiään valintoja) slummailevan kaukana mukavuusalueeltaan. Cagesta on viime vuosina tullut yhä enemmän vitsi, mutta kaiken absurdiuden alla piilee aidosti lahjakas ja paneutuva näyttelijä. Cage osoittaa, ettei Joe ole hänelle mikään ongelma. Paitsi, että hän tekee hahmostaan uskottavan, hän tuo rooliin ja sitä myöten koko elokuvaan suuren tähden vangitsevaa karismaa lipeämättä naturalistisesta tyylilajista. Ilman häntä elokuva olisi edelleen hieno, mutta köyhempi.

David Gordon Greenin uusimmassa ohjauksessa, Manglehorn, pääosan vetää Al Pacino.

R&A: Poikuus ja miehuus

Toiset voittavat kultaisia palmuja, toiset hopeisia karhuja.Yleensä näiden elokuvien välillä on löydettävissä ero. Niin tänäänkin.

Hienoudestaan huolimatta Richard Linklaterin huikeaa kohua nostattanut magnum opus Boyhood jää selvästi kakkoseksi Nuri Bilge Ceylanin Cannesin valloittaneelle magnum opukselle Kis uykusu (kv. Winter Sleep). Jälkimmäisen elokuvan ansioista kertoo mm., että poikkeuksellisesti myös IMDb on samaa mieltä: Boyhoodin IMDb-luku on tällä hetkellä 8,7, mutta Winter Sleepin peräti 9,1. Olemme tekemisissä laadukkaiden elokuvien kanssa.

Konsensus painaa tällä hetkellä vaakaa osoittamaan Boyhoodille paikkaa mestariteosten joukossa, mutta sitä se ei kyllä ole; se meriitti karkaa nimittäin jo heti ensi sekunneilla Linklaterin soittaessa Coldplayn Yellow'ta epäironisesti. Tämä on kuin yllättävä shamppanjalasillinen jäävettä kasvoille. 166-minuuttisen teoksen ensimmäiset 30 sekuntia ovat kuitenkin sen ainoa virhe, joten hylätkäämme pikkumaisuudet.

Linklater toteutti suurtyönsä ainutlaatuisella tavalla. Hän kuvasi elokuvansa 12 vuoden aikana, kuvaten muutaman päivän vuodessa samojen näyttelijöiden kanssa, noin 200 000 dollarin vuotuisella budjetilla. Nämä paljon puhutut tosiseikat ansaitsevat tulla toistetuiksi kolmesta syystä: ensinnäkin sopii huomata, että tämä komea teos on keskiverto suomalaisen elokuvan hintainen (vaikka siinä on Hollywood-tähtiä); toiseksi, elokuvaan käytetystä ajatustyöstä kertoo se, miten tasapainoinen ja sujuva se on; eikä toteutustapa tunnu koskaan pelkältä tempulta. Päinvastoin, Boyhood on Linklaterin omakohtaisin työ, joka sijoittuu pääasiassa hänen kotikaupunkiinsa Austiniin, Texasin pääkaupunkiin. Linklater kuvaa erään pojan kasvuvuodet tavalla, joka sekoittanee sekä ohjaaja-käsikirjoittajan omia että päähenkilön esittäjän, Ellar Coltranen, kokemuksia. Ajan kuluminen ilmaistaan totta kai hahmojen ulkomuodon luonnollisilla muutoksilla.



Pituudestaan huolimatta Boyhood soljuu kuin kanootti virrassa. Osittain tämä johtuu sen peitellysti episodimaisesta rakenteesta, joka jakaa elokuvan kahteentoista jaksoon; osittain taas sen televisiomaisesta kieliopista: Boyhood on kerronnallisesti oikeastaan hyvin tehty tv-elokuva. Tässä toteamuksessa on kriittinen sävy. On osittain makuasia, miten näihin asioihin suhtautuu, mutta Boyhood on yksi esimerkki digitalisoimisen cineman ja television rajaa hämärtävästä vaikutuksesta. Valokuvan puolella yliestetisointi kyseenalaistettiin hyvin rujolla ja vaikuttavalla tavalla jo 80-luvulla. Tähän viitaten Boyhoodin kuvailmaisu on hyvin suoraa ja kirkasta: realistista. Mutta samalla se muistuttaa myös hyvin tehtyä kotivideota. Siinä on sattuneesta syystä jotain kulunutta. Oli miten oli, ajatuksia se ainakin herättää.

Boyhoodin aitoutta ei käy kiistäminen. Se todella tuntuu elämältä, ainakin keskiluokkaisen amerikkalaisperheen elämältä 2000-luvulla. Tekstin taso kaikessa naturalistisuudessaan jättää hyvin vähän sijaa muulle kuin ylistykselle. Näyttelijät tekevät sitä vastaavasti upeaa työtä. Jopa amatöörien pienet kulmikkuudet lisäävät esityksen uskottavuutta. Niminäyttelijöistä Patricia Arquette tekee perheenäidin roolin täsmälleen samalla tavalla kuin tv-sarjassa Näkijä (sarjan tuntevat voivat huvitella bongaamalla Arquetten hiustyyleistä, minkä kauden kuvaukset olivat kulloinkin menossa). Hän on aivan valtavan hieno. Ex-miestä esittää Linklaterin alter ego, Ethan Hawke, todella mielenkiintoinen mies. Monilahjakkuus, mutta valkokankaalla täysin linjattoman uran tehnyt. Linklaterin kanssa Hawke liikkuu toisella tasolla kuin muualla. Nytkin voidaan sanoa, että mihin tahansa "rikoksiin" Hawke on kankaalla syyllistynyt, hän saa ne kaikki anteeksi pelkästään Boyhoodin kohtauksella, jossa hän pitää kaikkien aikojen parhaan sukupuolivalistusoppitunnin.

Boyhood on ainutlaatuinen kaleidoskooppi amerikkalaiseen elämään viimeisen viidentoista vuoden ajalta. Miksi se ei siis inspiroi pohtimaan ja keskustelemaan aikakauden ongelmista? Se kysymys jää tällä kertaa vastaamatta.

Winter Sleep sen sijaan ei muuta teekään kuin pistää synapsit aivoissa kipinöimään. Tästä mielettömän rikkaasta elokuvasta voisi ja pitäisi kirjoittaa pienen kirjan verran tekstiä, mutta kello on jo kaksi yöllä ja aihe on liian vaativa yhdellä istumalla käsiteltäväksi. Winter Sleep on Once Upon a Time in Anatoliasta tuttua Ceylania, missä näennäisen yksinkertainen estetiikka yhdistyy arjen konfliktien valtavan monipolviseen ja kypsään käsittelyyn. Tuloksena on koko ajan suggeroivammaksi käyvää elokuvaa ja mestaritason näyte siitä, miten keskustelu tehdään elokuvassa kiinnostavaksi.



"Valtakuntani on ehkä pieni, mutta ainakin olen sen kuningas." Winter Sleep ottaa aiheensa ja ideansa Anton Tsehovin novelleista ja viittaa lisäksi mm. William Shakespeareen, etenkin tämän kuningasnäytelmiin. Keskushenkilö on keskellä Anatolian ei-mitään elävä entinen näyttelijä Aydin (tarkoittaa turkiksi "intellektuelli"), joka pitää pientä hotellia ja omistaa useita tienoon kiinteistöjä. Merkkihenkilö siis. Jolla on tietenkin nuori ja kaunis vaimo. Aydin lähenee kuudenkympin rajapyykkiä ja kokee ensimmäisiä kertoja vanhuuden kosketuksia. Elokuva avaa tämän murrosvaihetta elävän tai paremminkin siihen erään pikku tapauksen tönäämänä suistuvan patriarkan sielunmaisemaa. Ja tekee sen niin monisyisellä tavalla, että sen täydelliseen käsittelemiseen voisi uhrata päiväkausia näppäimistön ääressä.

Tässä elokuvassa mikään ei ole yksinkertaista. Nykyelokuvalle aivan poikkeuksellisella sitkeydellä Ceylan kieltäytyy yhtään yksinkertaistamasta henkilöitään, tekemästä heistä muottiin sopivia hahmoja. Tämä selittää elokuvan 196-minuuttisen pituuden. Tsehovin lisäksi aika ajoin Bergmania muistuttava teksti on (ainakin tässä yhteydessä) sanoin kuvaamattoman taidokasta ja viisasta. Winter Sleep on vielä lähempänä oikeaa elämää kuin Boyhood. Ja sen kestäessä se alkaa kasvaa myös tarkkaan hiotuksi allegoriaksi patriarkaalisesta yhteiskunnasta. Aydinin ja hänen johtamansa pikku yhteisön sekä aivan erityisesti kultaisessa vankilassa elävän vaimonsa kautta Ceylan tutkii koko yhteiskunnan valtarakenteita monumentaalisen näkemyksellisellä tavalla. Kaiken vaikuttaessa kaikkeen, kenenkään asema ei koskaan ole yksinkertainen tai toisista riippumaton. Mutta Ceylan ei jää märehtimään lohduttomuudella, vaan näyttää, että ihmisillä on halua oppia ja muuttua. Ja missä on halua, siellä on myös tie. Vaikeakulkuinen tosin kuin anatolialainen vuoristopolku lumimyrskyn jälkeen.

Ceylan on Turkin merkittävin nykyohjaaja osin sen takia, että hän käsittelee sellaista Turkkia, mitä maan mainosesitteet eivät tuo etualalle. Tai uutiset. Nämä ovat paljon stereotypioita moniulotteisempia, samastuttavampia ihmisiä. Sitä enemmän, kun näyttelijätyö liikkuu tällä tasolla. Yksinkertaisesti hengästyttävää. Nämä ihmiset tulevat todella iholle, todella tutuiksi, jokainen pienintä roolia myöten. Heitä johtaa Iso-Britanniassa teatteriammattilaisena ja joissakin isoissa angloelokuvissa (The International, Rosewater) luonnerooleja tehnyt Haluk Bilginer, ilmiselvä mestari. Bravo.

Winter Sleepin estetiikka jää mietityttämään. Ceylan käyttää hyvin rajattua palettia, mutta harkitusti. Valokuvaajana aloittaneena hän osaa myös käyttää digitekniikkaa määrätyllä tavalla: ulkokuvat vangitsevat vuoristoseudun kylmyyden. Mutta eikö niistä puutu myös jokin luonnolle ominainen sävykkyys, jonka filmi olisi vielä muutama vuosi sitten tallentanut? Ehkä se on makuasia. Musiikkina Ceylan käyttää Schubertin sonaattia, jonka Bresson ehti jo omia Balthazarissaan.

Filkkarivoittajat 2013

Tänä vuonna Tampereen elokuvajuhlien pääpalkinto, Grand Prix, meni Iso-Britanniaan, ohjaaja Gabriel Gauchet'lle fiktiosta The Mass of Men.

Kansainvälisen kilpailun fiktio-palkinnon voitti argentiinalaisen Andrew Salan Asesinato en Junin. Kv. kilpailun animaatiovoittajaksi valittiin Jochen Kuhnin saksalainen Sonntag 3, jolle ojennettiin myös EFA-ehdokkuus eli se kilpailee aikanaan Euroopan elokuva-akatemian lyhytelokuvapalkinnosta.

Suomikin sai kunniaa kv. kilpailussa Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen voitettua dokumenttipalkinnon teoksella Häivähdys elämää. Iranilaisen Teymour Ghaderin Anar miveh behesht ast sai tuomaristolta kunniamaininnan. Puolalaisen Lukasz Ostalskin Matka ("Äiti") nousi yleisön suosikiksi.

Näiden Filkkareiden kuningaselokuvaksi voidaan kohottaa Mika Ronkaisen uusi koko illan dokumentti Laulu koti-ikävästä. PEKin levittämä teos voitti yli 30-minuuttisten kotimaisten sarjan, yleisöpalkinnon ja vielä jaetun Risto Jarva -palkinnon: toinen Jarva-palkittu oli Juan Reinan 6954 kilometriä kotiin.

Kotimaisen kilpailun pääpalkinto alle puolituntisten sarjassa meni animaatiolle, Jenni Rahkosen ohjaukselle Hänen tilanne. Erikoispalkinto ojennettiin dokumentaristi Iiris Härmälle Hiljaisen talven lapsesta. Yli 30-minuuttisten erikoispalkinnon voitti myös dokumentti, Häätanssi, ohjaajana Mohamed El Aboud.

Elokuvajuhlien itse valitsema suosikki, niin sanottu opiskelijapalkinto, ojennettiin dokumentaristi Jussi Lehtomäelle teoksesta Aamulla viemme lapset metsään. Nuorisotuomaristo palkitsi kaksi elokuvaa: voittajaksi valittiin Jani Ilomäen fiktio Ajatuksia kuolevaisuudesta, kunniamaininta myönnettiin  Vesa Kuosmasen dokumentille Somma sommarum – taiteilija Ossi Somman kuvasota.

Visaa ja ensi-iltaa

Monroen päiväkirjasta, sivu 9 - vuosikymmenen ensimmäinen merkintä

Kuka oli Millenium Falconin omistaja ennen Han Soloa?
Kuinka monta elokuvasalia Tampereella on?
Kuka on kaikkien aikojen menestynein kanadalaisohjaaja?
Kuinka monta kertaa Bruce Willis on pelastanut maailman?
When there's something strange in your neighbourhood, who you gonna call?*

Kyllä, Monroen leffavisa on saapunut! Parin kokeilun jälkeen aloitimme eilen koko kevään jatkuvan visan Ravintola Artturissa. Niinpä joka keskiviikko kello 18.30 on tarjolla sadistisia triviakysymyksiä masokistiseen makuun palvomamme taidemuodon liepeiltä ja joskus rinnuksilta. (Tuo ei tarkoita mitään.) Joka viikko kolmelle parhaiten menestyneelle joukkueelle on tarjon tuoppiin mahtuvia palkintoja ja lisäksi kuuden visan cupin voittajalle erikoispalkinto. Mikä voisi olla mahtavampaa? (Retorinen kysymys.) Joka tapauksessa näin se käy ja näin se pyörii. Eilisen visan jälkeen paalupaikan lunastivat 400 Kekkosta, mikä todistaa, että Voima on todella vahva Urkissa. Haastajat ilmoittautukoot ensi keskiviikkona.

Eilisessä oli mukana lisähupia PEKin leffaillan merkeissä. Visan jälkeen sai harvinaisen esityksensä legendaksi kasvanut valistuselokuva Reefer Madness. Vuoden 1938 rimanalitus argumentoi marijuanan kaikki muut maailman vaarat varjoonsa jättävästä pahuudesta esittämällä "todellisiin tapahtumiin pohjautuen" tarinan opiskelijanuorukaisesta, jonka elämän yksi kokeilu marin kanssa saattaa liikenneonnettomuuksien, siveettömyyden, murhien ja maanisen pianismin noidankehään. Tahattoman huumorin kuoppiin joka toisella askeleella kompuroivan viihdykkeen tahdissa on hyvä toivottaa kaikille päihteetöntä tammikuuta.

---

Huomenna saa ensi-iltansa kaksi elokuvaa, joilla on kaikki mahdollisuudet saada turpaansa kriitikoilta. Iloista kyllä, kumpikaan ei ole sitä ansainnut, ja siksi hetkeksi puheenvuoro puolustuksen asianajajalle.

Werner Herzogin uutuus on äärimmäisen epäilyttävä, sillä se on uusi versio todellisesta 1990-luvun klassikosta, Abel Ferraran päätyöstä Paha poliisi. Maailmassa ei ole toista elokuvaa, joka heittäisi yhtä lahjomattomasti kankaalle kaiken, mikä länsimaisessa elämäntavassa on väärin. Näiden tuntojen tulkkina Harvey Keitel on enemmän kuin näyttelijä, hän on käsite ja symboli.

Bad Lieutenant: Port Of Call - New Orleans eli Paha poliisi - Määräsatama New Orleans on ylipitkä, yliampuva ja epätasainen. Sen lisäksi se on aika hyvä elokuva.

Sitä voi pitää aika viisaana elokuvana. Herzog on ensinnäkin onnistunut tekemään elokuvan, joka pyytää olemaan vertailematta sitä aiempaan ja ylittämättömään elokuvaan. Herzogin Paha poliisi kertoo samoista asioista, mutta kuin Ferraran teosta täydentävästä näkökulmasta. Jo tapahtumapaikan ja -ajan valinta on merkityksellinen: New Orleans välittömästi tulvan jälkeen. Ensimmäinen kuva on käärmeestä, joka luikertelee tapahtumien keskelle kantaen symbolia meitä alati vaanivasta peripahasta. Siinä missä Ferrara kertoi tarinan sielunsa menettäneestä miehestä, Herzog kertoo hyvän miehen syöksystä yhä alemmas ja alemmas. Elokuvantekijänä Herzog ei väistele symboliikkaa eikä mahdollisuutta jäädä kuvaamaan eteensä sattuvaa kiinnostavaa kohdetta, kuten nyt vaikka liskoja. Herzogin Pahassa poliisissa on siksi loistavia, surrealistisia tai ainakin lievästi tärähtäneitä kohtauksia. Sekä radikaalisti uusi tulkinta maailman menosta, joka jättää ajatukset askartelemaan vielä elokuvan päätyttyäkin. Ja jos elokuvasta ei muuta saisi irti, voi jäädä kuuntelemaan Mark Ishamin poikkeuksellisen nautittavaa musiikkia.

Toisella ensi-illalla on ehkä vielä vähemmän mahdollisuuksia kriitikkojen edessä - tai mistä sitä tietää? - sillä se kertoo zombeista. Ruben Fleischerin Zombieland on kuitenkin niin häpeämättömällä riemulla ja ilahduttavan huonolla maulla tehty, että sen soisi ainakin löytävän yleisönsä. Fleischer tekee kannibalistisesta aiheesta vinoutunutta komediaa, joka paikka paikoin saavuttaa peterjacksonmaisia tasoja. Zombien niittaamista ei ole kai näytetty näin nautinnollisena hupina missään. Lisäksi Zombielandilla on pari ylimääräistä ässää hihassaan, kuten jäljittelemätön Woody Harrelson sekä 2000-lukulaiset tuotantoarvot: Zombieland näyttää makeelta ja sen stuntit ovat kerrassaan herkullisia. Lisäksi siinä on paras alkutekstiosio sitten Watchmenin.

Joten kohti viikonloppua ja hyvää matkaa leffaan!

* VASTAUKSIA:
Lando Calrissian.
15.
James Cameron.
3.
Ghostbusters!!!

Tyttö naapurin: kertomus vallasta

"Se tyttö asui naapurissa. Tämä oli kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tunsin hänet ja hänen äitinsä hyvin, tervehdimme lähes päivittäin ja toisinaan pysähdyimme small talkille. Tytär oli 13-vuotias, sievä ja älykäs. Hän kävi yläasteen seitsemättä luokkaa. Aivan tavallinen koulua käyvä lapsi. Piti ystävistään, elämästään ja kaikesta hauskasta. Nuoruuden valo valaa kaikkialle ympäristöön jännittävää hohdetta, kyllähän te tiedätte, ellette ole antaneet itsenne unohtaa.

Luulen, että taiteilija tutustui äitiin ensimmäisenä, en tiedä missä yhteydessä. Ensin luulin, että taiteilija asui vuokralaisena jossain lähellä, mutta ymmärsin varmasti jotain väärin. Joka tapauksessa sen on täytynyt olla naapureilleni aika poikkeuksellista ja jännittävää, imartelevaakin, sillä taiteilija oli hyvin kuuluisa ja vielä vierasmaalainen. Häntä minä en tuntenut, näin vain pari kertaa vilaukselta, kerran äidin ja tyttären kanssa ja kerran tyttären kanssa kahdestaan. Muistan, että hänellä oli karismaattiset piirteet. Ja että hän oli 44-vuotias.

Eräänä iltana taiteilija oli ollut juhlimassa ja kävi niin, että hän päätyi jatkoille naapurini tyttären kanssa. Sitä minä en osaa kertoa, miten se oli käynyt päinsä eikä sillä ole merkitystäkään. Tärkeää on, että he olivat kahden, vailla muuta seuraa. Yö oli kaunis, tumma ja lämmin ja talo (joka kuului taiteilijan kollegalle) loistelias. Taiteilija nautti viiniä ja tarjosi sitä vieraanvaraisesti ainokaiselle vieraalleen. Tyttö tunsi itseään hemmoteltavan. Ehkä hän koki ensimmäistä kertaa sen tunteen, kun itseä kohdellaan aikuisena eikä lapsena. Ikäistään vanhempana. Se on sellainen uusi ja vahva tunne, jonkalaisia ihminen kokee vain muutaman kerran elämässään.

Quaalude oli tuolloin valtavan suosittu ja valtavan väärin käytetty rauhoittava lääke, joka oli tarkoitettu unettomuuden hoitoon. Se oli myös lihasrelaksantti. Viinin nauttimisen ohessa taiteilija tarjosi 13-vuotiaalle tytölle palasen yhdestä tabletista. Tyttö hymyili ja huuhtoi pillerin palasen viinin kera kurkusta alas. Hyväntuulinen ja rentoutunut taiteilija siirtyi lähemmäksi ja alkoi hyväillä ja riisua tyttöä, joka seuraavana syksynä siirtyisi yläasteen kahdeksannelle. Illan pehmeässä tunnelmassa taiteilija nautti tytön keskenkasvuisesta ruumiista. Sitten hän teki muutakin, mitä kutsutaan sodomiaksi.

Se mitä tapahtui yön tapahtumien paljastuttua, on nopeasti kerrottu. Taiteilija otettiin kiinni ja hän vietti kuusi viikkoa kaltereiden takana odottamassa oikeudenkäynnin alkua. Oikeudenkäynnin kynnyksellä hän kuitenkin pakeni kotimaahansa. Äidille ja tyttärelle hän maksoi jonkinlaisen korvauksen. Tytär oli kaiken aikaa median suuri puheenaihe, jolta vaadittiin haastatteluja ja lausuntoja ja jonka kasvot koristivat lehtien etusivuja. Kohun räjäyttämän mediapiirityksen takia minä en nähnyt naapureitani viikkoihin. Pian kaiken tämän jälkeen muutin pois Helsingistä. Naapurintyttöä ja hänen äitiään en nähnyt enää koskaan."

---

Pari päivää sitten Sveitsissä pidätetty elokuvaohjaaja Roman Polanski pakeni henkilökohtaista skandaalia ja oikeusjuttua Yhdysvalloista alkuvuodesta 1978. Jo seuraavana vuonna hän ohjasi kolmituntisen elokuvan Tess nuoren englantilaistytön onnettomasta kohtalosta. Pääosassa oli alle kaksikymppinen Nastassja Kinski, joka on myöhemmin väittänyt isänsä, näyttelijä Klaus Kinskin, käyttäneen häntä lapsena seksuaalisesti hyväkseen.

Tess, Polanskin ensimmäinen elokuva raiskausskandaalin jälkeen voitti Yhdysvalloissa kaksi Golden Globea ja kolme Oscaria. Elokuvan Oscarilla palkituista kuvaajista toinen, Geoffrey Unsworth, kuoli kesken kuvausten. Hän on Tessin lisäksi kuvannut mm. Cabaret'n ja 2001: A Space Odysseyn.