LIII Filkkaripäiväkirjat: Lopputekstien taide

Osa 5/5

Miksi lyhytelokuvissa on yhtä pitkät lopputekstit kuin koko illan elokuvissa? On hupsua, jos lopputekstit kestävät yhden kymmenesosan koko leffasta. Näilläkin Filkkareilla näki hiukan liian monta lyhäriä, joissa tekijätiedot rullaavat lopussa tuskastuttavan hitaasti mustaa pohjaa vasten geneerisen musiikin soidessa taustalla. Sellainen ei ole muuta kuin katsojan ajan tuhlaamista.

Siksi edukseen erottuivat ne tekijät, jotka olivat antaneet luovuutensa kukkia varsinaisen elokuvan päätyttyä. Animoituja krediittejä, tekijätiedot viimeisen kuvan päällä tai jopa tarinan jatkuminen vielä tekstivyöryn aikanakin. Esimerkkeinä siitä, miten loppukrediitit tehdään oikein, toimivat vaikkapa Blush, We Love Life ja kaikki Kino Euphoria -pätkät. Viimeksi mainitussa näytöksessä nähtiin yksi esimerkillinen tapaus, joka ei suonut katsojan nauttia minkäänlaisista tekijätiedoista. V***uako se muille kuuluu ketä tän filkan on väsänny.

Itsensä liian vakavasti ottavat elokuvat aiheuttivat festareilla jopa logistisia ongelmia. Varsinkin Cine Atlaksessa, jossa ei ole porrasvaloja: lopputekstien aikaisessa pimeässä on pirullista rämpiä portaissa ulos tai sisään. Toive ensi vuoden tapahtumaan kuuluukin, että pitäkää salivalot päällä elokuvien välillä vähän pidempään, jotta ihmiset pääsevät turvallisesti liikkumaan.

Kotimaisessa kilpailussa nähtiin yksi visionäärinen elokuva, joka käsitteli puheena olevaa ongelmaa radikaalilla tavalla. Otto Vihannon jo hiljattaisessa Cinemadromessakin riemastuttanut A Really Bad Place (Extended Cut Director's Version) on välitön klassikko: minuutin kestoisesta elokuvasta 45 sekuntia vievät mahtipontiset krediitit.

Se tämän vuoden Filkkareista. Ensi vuonna taas uudestaan.

Tämä oli blogijuttu elokuvien lopputeksteistä.

Onneksi olkoon sen lukemisesta ja hyvää yötä.

LIII Filkkaripäiväkirjat: Euphoria

Osa 4/5

I KINOHOLISMI

"- Olet ystävien seurassa, tunnusta vain, että sinäkin olet kinoholisti.
  - Kyllä minä olen tunnustanut sen jo kauan, kauan sitten."

Näin päättyi eräs dialogi vanhan festaritutun ja elokuvakerholaisen kanssa. Tampereen Filkkarit on jokavuotinen retriitti, jonne parantumattomat kinoholistit saapuvat saamaan lievitystä oireisiin, joita sammumaton rakkaus elävää kuvaa kohtaan aiheuttaa. Hyläten perheen, ystävät, työn ja maalaisjärjen. Kinoholisteista legendaarisin tiivisti ilmiön sanoihin "elämää suuremmat elokuvat".

Aavistamatta, mitä kosmoksella oli minun varalleni, saavuin tosi hitaan aamun jälkeen festaripaikalle ihan liian myöhään. Koin katsoneeni liikaa kilpailuja, joten tein sokkona valinnan sukeltaa Kino Euphoria -näytökseen puolivälin paikkeilla. Hyvä valinta. Todella hyvä.

Euphoria Borealis -yhteisön nopeasti&halvalla toteutetuissa valloittavissa lyhäreissä oli sellaista raikkautta, eloisuutta ja kekseliäisyyttä, jota monesti päätyy toivomaan "valtavirran" kilpailuelokuviltakin. Rajoitusten asettaminen tekee hyvää ihmisen luovuudelle. Kun ei ole aikaa eikä tilaa tehdä mukamas kunnolla, on vedettävä hatusta oikoteitä päämäärään - ja siitä syntyy omintakeisuutta. "Script: Came to me in a dream": Ari Perälän viiden pennin animaatio Päättämätön on niin verraton Michael Myers -tarina vaihtoehtoisessa todellisuudessa, että se ei olisi ollut lainkaan väärässä seurassa kilpasarjan puolella.

Euforisesta näytöksestä pintaan pulpahdettuani festaripäiväni sai yllätyskäänteen, kun minut tempaistiin puolinelsonilla mukaan pahasta alimiehityksestä kärsivään talkoolaisremmiin. Lyötiin lapio kouraan ja sanottiin: "ala kaivaa". Mikäpä siinä, tällaistakin tämä joskus on. Seuraavat tunnit aina iltaan asti kuluivat elokuvien katsomisen sijasta lippuja tarkistaessa, festarivieraita opastaessa ja uusien kollegoiden kanssa jutustelemisessa. Tämä käänne oli ehdottomasti käänne parempaan. Talkootyö rakkaan harrastuksen eteen on omanlaistaan euforiaa kinoholistille.

II PALKITUT

Työvuoron päätyttyä, esimiehen raipaniskut ihanasti selässä kirvellen, lompsin Tuulensuun Palatsiin seuraamaan lauantai-illan huipennusta, palkintojenjakoa. Upeat puitteet saivat hiljaa kuiskaamaan "vihdoin", vihdoin palkintogaala on oikeassa paikassa, Hämeenkadun arvokkaimmassa elokuvapyhätössä.

Gaala oli lämminhenkinen, yhteen hiileen puhaltava, liian pitkä, hassu, kodikas, liikaa palkintoja jakava, persoonallinen ja paljon pitkiä puheita sisältävä. Lähes täydellinen siis. Palkituista elokuvista muutama nousi esiin. Harvinaista kyllä, Grand Prix -voittaja Das Rotohr (Punakorva) sai myös yleisöpalkinnon. Monessakin mielessä vaatimattomasti alkava dokumentti paljastuu yllättävän hienostuneeksi ja vahvaksi syväluotaukseksi kehitysavun korruptoituneisuudesta. Ohjaajan omiin kokemuksiin Senegalissa on helppoa samaistua.

Maija Blåfield voitti kuin voittikin kotimaisen kilpailun pääpalkinnon galleriatyönsä valkokangasversiolla. Pitkien kotimaisten puolella Wanha Markku voitti kaikkiaan kolme palkintoa. Samoin teki Pavel Andonovin tosi suosittu Blue Note, joka valloitti mm. nuorisojuryn sekä yleisön puolelleen. Risto Jarva -palkinto painotti tänä vuonna tekemisen ja ilmaisun rohkeutta: Iiti Yli-Harjan rosoinen animaatiodokkari Blush - An Extraordinary Voyage tuo tavallaan mieleen Anssi Kasitonnin hurtin kotikutoisuuden. Blush käy kepeydellä käsiksi todella ahdistaviin pelkoihin erilaisuuden hyväksymisestä (tai pikemminkin sen torjumisesta). Jää todella mielenkiintoisesti nähtäväksi, miten tämä leffa on elänyt ajassa tästä kymmenenkin vuotta eteenpäin. Toivottavasti maailma on silloin edes pikkuisen parempi paikka.

LIII Filkkaripäiväkirja: Pyörivä hyrrä

Osa 3/5

I

Filkkareilla on perustamisestaan lähtien ollut yhteiskunnallinen agenda. Kilpasarjoissa tämä näkyy valintoina, joissa painottuvat vähemmistöt, periferiat, uutiskynnyksen tuolle puolelle jäävät kulttuurit ja normista poikkeavat tarinat.

Kv. kilpailun noin 60 osallistujaa eivät näin ollen ole parhaat 60 elokuvaa, mitä festivaalille tarjottiin; siinä tapauksessa suuret elokuvan tuottajamaat saisivat epäsuhtaisesti tilaa, ja ikkuna maailmaan kapenisi drastisesti. Todellisuudessa ns. kilpasarjat ovat Filkkarien varsinainen pääohjelmisto - joka esittelee mahdollisimman laajasti nykylyhytelokuvaa - ja kilpailuelementti tuo vain pikantin mausteen mukaan.

Kääntöpuoli on se, että jos elokuvia otetaan mukaan muilla kuin elokuvallisilla ansioilla, saattaa näytöksistä toisinaan tulla repivän epätasaisia; tai, ohjelmiston antama kuva maailmastamme voi alkaa näyttää kummalliselta ja vaikeasti samaistuttavalta. Hyvää harjoitusta kognitiivisen dissonanssin käsittelemiseen.

Jossakin vaiheessa huomaan alkavani kiinnittää huomiota kilpailuelokuvien naiskeskeisyyteen. Elokuva toisensa jälkeen nostaa keskiöön naishahmon. Miesten tarinat - jotka tuntuvat vielä järjestään ponnettomilta - jäävät pelkiksi kokin tervehdyksiksi. Esimerkiksi KV9 on käytännössä pelkästään naisten tarinoita. Chick flicksiä. Alan kaivata enemmän samaistumispintaa itselleni. Turhauttaa. Vähän harmittaakin.

Kokemus, jota käyn läpi, on kaikkien naisten kokemus elokuvan synnystä näihin päiviin asti. Noin 120 vuoden jakso.

Se, onko elokuva naisen vai miehen ohjaama, ei näy suoraan teosten laadussa suuntaan tai toiseen. Yritän esimerkiksi miettiä pääni puhki, miksi Mopedi ja tikli on Tampereella, enkä keksi. Vain sen, että siinä on kyllä kevyttä tarinarakenteilla kikkailua, mutta... Tämä elokuva sattuu tulemaan Algeriasta, mutta vastaavan laisia tuotetaan Iranissa melkein liukuhihnalta.

Tai portugalilainen Hymyile vain äiti, täysin mitään sanomaton elegia, jonka hahmottomuus selittyy lopulta sillä perinteisellä: kyseessä on opiskelijatyö.

Katsoja tekee tiedostamattaankin työtä ymmärtääkseen, miksi hänen halutaan näkevän jokin tarjolle asetettu elokuva. KV6:ssa armenialaisohjaajan Yli sinisen arvuuttaa pitkään. Festivaali tuntuu ensin väittävän, että tämä tarina kannattaa nähdä, koska se kertoo maasta karkotettavasta naisesta - mutta se ei vielä tee elokuvasta kiinnostavaa. Missä on pihvi?

Lopulta tajuan olla etsimättä merkityksiä syvärakenteista ja vain katsoa sitä mitä näen: naista elokuvan jokaisessa otoksessa. Yli sinisen on Tampereella, koska siinä nähdään varmasti näiden festivaalien suurenmoisin näyttelijäsuoritus. Armine Anda löytää syvästi myötä eletyn ilmaisun tavoittamaan tämän puhki retuutetun naisen sielun. Alle vartissa. Silloin tällöin jury antaa erityistä tunnustusta näyttelijätaiteelle esim. kunniamaininnan muodossa. Tässä tarjoutuisi nyt tilaisuus.

Bagheeran tappamisen (Viidakkokirjaan viitaten) päänäyttelijä näyttää niin haamumaisen paljon Mesut Özililtä, että osaan ajatella vain jalkapalloa pakolaisten ahdingon sijaan. Sveitsiläisen Onnekas mies -animaation mukana olon selittämiseen eivät aivoni enää riitä. Sama juttu KV9:ssä rasittavan brittianimaatio Debytantin kanssa, joka on tähän mennessä teennäisintä, mitä silmäni ovat festareilla läpi kahlanneet. Punainen matkalaukku sen sijaan näyttää, mitä tehoja yksinkertaisesta asetelmasta saadaan irti hyvällä ohjauksella.

Lyhytelokuvallakin on omat vakiintuneet muotonsa. Hieno ranskalais-kolumbialainen dokkari Motorrodillo on cinéma véritén perinteitä tarkkaan noudatteleva, hyvin kuvattu, leikattu ja äänitetty esitys: Kolumbian syrjäkylille on luotu puolilaiton joukkoliikenneverkosto, missä moottoripyörät on kekseliäästi modifioitu kulkemaan raiteilla. Ongelmia on paljon, mutta tällainen liikennöinti näyttää myös hauskalta, kevyeltä, halvalta ja yhteisölliseltä. Hyvältä vaihtoehdolta Tampereen ratikalle...

Tulen katsoneeksi liikaa kv. kilpailua, koska minua vaivaa kaukokaipuu, ja haluan Helsinkiä kauemmaksi. Viideltä pakotan itseni Kotimaiseen 11. Cityporo jää pikkuhauskaksi kivikasvohuumoriksi. Kaikki karvoistani, essee naisten ihokarvoista, voisi olla enemmänkin kuin pintafeminismiä. Maskuliiniset Väkivallan tanssi ja Tulen lumous ovat teknisesti komeaa suorittamista, mutta eivät tee sisällöllään vaikutusta. Laura Rantasen upean näköinen dokumentti Jäähyväiset sanoille näyttää aidolle filmille kuvatulta. Erittäin hyvin ohjattu elokuva kertoo tarpeettomista kirjoista (joiden tuhoamisen seuraaminen tekee sielussa pahaa - vaikka kirjoja onkin liikaa), jotka päätyvät eristeeksi omakotitaloihin "kuiskuttelemaan"; mutta ajatusleikissä on lapsus, sillä eristeen alkumateriaalihan eivät suinkaan ole kirjat, vaan puu, josta kirjat tehdään?

II

"Pyörivä hyrrä" on ukrainaksi "dziga vertov", Denis Kaufmanin (1896-1954) taiteilijanimi. Liki 600 ihmistä täytti Tuomiokirkon ääriään myöten nähdäkseen Vertovin kuuluisimman elokuvan, Mies ja elokuvakamera (1929).

Valkokangas roikkui liian alhaalla, ja edessäni istui pitkä mies. Valitsin aivan takaa seisomapaikan, mistä näin koko kuvan. Luulisi minun jo tietävän paremmin: olisi pitänyt mennä eturiviin. Keskittyminen elokuvaan osoittautuu extreme-urheiluksi, sillä ovi käy levottomasti koko ajan, eivätkä kesken kaiken saapuvat ihmiset oikein tiedä miten olla.

Elokuva on silti upea, yksi parhaista. Restaurointi digimuotoon on tehty erittäin hyvin, mutta se on silti periaatteellinen valhe, kun kyse on elokuvasta, jonka aihe on filmi: filmi, jota väännetään, käännetään, hidastetaan, nopeutetaan, kaksoisvalotetaan ja manipuloidaan kaikin mahdollisin keinoin. Vertov on Kuleshovin priimusoppilas.

Säestyksestä huolehtivan urkuri Esa Toivolan raskassoutuinen lähestymistapa ei sovi lainkaan yhteen elokuvan kiihkeän ilmaisun kanssa, kuin hän ei olisi ymmärtänyt näkemäänsä. Vasta puolivälin tienoilla, hieman ennen maineikasta jaksoa teräsvalimossa, Toivola ottaa käyttöönsä paremmin elokuvaan henkeen sopivan asteikon. Omalle alueelleen hän pääsee upeassa urheilujaksossa, jossa musiikki ja kuva viimein löytävät harmoniaan. Urheilujakso hätkähdyttää näkemään, miten paljon se on vaikuttanut Leni Riefenstahliin vain muutama vuosi myöhemmin.

Mies ja elokuvakamera saa haikailemaan vaihtoehtoisen elokuvahistorian perään, missä tarina ei ole tyranni. Vertovin visiossa on kertomus, mutta vain viitteellisenä, temaattisena runkona - ja se on aivan yhtä johdonmukainen kuin mikä Casablanca tahansa. Vertov itse asiassa kokoaa yhteen kaikki tuolloin tunnetut lyhytelokuvan keinot ja kikat - Mies ja elokuvakamera on oikeastaan ylipitkä lyhäri. Se on kuvaelma ihmisistä kaupungissa, ei ihmisistä ja kaupungeista. Se tekee siitä ajattoman.

LIII Filkkaripäiväkirja: Elokuvan Spartakiadit

Osa 2/5

Talvipäivä oli Tampereella kaunis ja aurinkoinen, Vuolteen sillalla aika ajoin melkein lämminkin.

Itse ehdin vain häthätää panna sään merkille, sillä olen viettänyt aikani hämärissä olosuhteissa. Tieni olen valinnut itse, ja sillä pysyn.

Aamu meni laiskottelun merkeissä, joten päivän ensimmäinen näytös saapui kohdalleni vasta iltapäivällä. EFA-näytös oli täpö täynnä - mutta tämä oli onni, sillä KV4 osoittautui tosi hyväksi.

Kuuluttaja teki työnsä hyvin ja sai pirteän lopetuksensa palkaksi yleisön suosionosoitukset. Hän muistutti yleisöä kahdesta perusasiasta: kännykät on pidettävä äänettömällä ja valkokangasta ei saa kuvata.

Ei mennyt perille. Saatiin kuunnella puhelimen hälyä. Mutta varsinaisesti huomion varasti eturivin kuvia napsinut taulapää, jolle jouduin lopulta käydä sanomassa, että se kännykkä piiloon tai tulee lähtö. Yleisön häiritseminen ja tekijänoikeusasiat eivät ole pikkujuttuja, varsinkaan sivistyneessä seurassa.

Tämä kilpailunäytös oli aivan eri maata kuin eilinen. Kuvanlaatukin monta luokkaa parempi. Luullakseni kasimilliselle filmille kuvattu ukrainalainen haastatteludokumentti Verho on tehty vuotta ennen Venäjän aloittamaa sotaa; nyt sille taltioituneet kolmen sukupolven naisten muistikuvat kommunismiajalta näyttäytyvät viiltävässä valossa.

Seuraava tuottaa yllätyksen. Alkutekstit näyttävät tutuilta, ja äkkiä tajuan, että elokuvahan on Tampereella minun ansiostani. Suosittelin sitä jatkoon esivalintavaiheessa.

Ja hyvä niin. Tansanialainen Elokuvan apostolit esittelee länsimaisesta radikaalisti poikkeavan elokuvakulttuurin, jossa luovasti käännetyt päälledubbaukset - svahiliksi - nähdään kansaa palvelevina kulttuuritekoina. Rennon elokuvan hurlumheileikkaus sopii aiheeseen kuin kynä käteen.

Sveitsiläinen Rajat on komealla tekniikalla animoitu, mutta merkillisen paikallaan junnaava. Joka tapauksessa, se täyttää yhden perustehtävän: se näyttää jotain, mitä ei ole koskaan ennen nähty. Thainyrkkeilijän tarina Sattuiko? on loistavasti kuvattu, mutta sekin täynnä tyhjiä hetkiä. Monet kuvat ovat silti kauniita.

Joulukuun kuudentena 1917, siis Suomen itsenäisyyden alkamispäivänä, Kanadan Halifaxissa sattui kahden laivan yhteentörmäys, josta aiheutui historian valtavimpana pidetty ihmisen aiheuttama räjähdys ydinpommeja lukuun ottamatta. Vaikuttava kokeellinen animaatio Lentävä merimies saattaa ensi maanantaina voittaa lajinsa Oscarin. Sen aihe on Halifaxin räjähdyksen kahden kilometrin päähän sinkoama seilori, joka ihmeen kaupalla jäi henkiin kertomaan tarinansa jälkipolville.

Näytös päättyi brittiläis-tsekkiläiseen We Love Lifeen. Tämä upea dokumentti Spartakiadeista käsittelee arkistomateriaalia todella näkemyksellisesti. Spartakiadit olivat kommunistivaltioiden absurdi massatapahtuma, jossa juhlittiin "ruumiillista kasvatusta" valtaisilla ryhmäliikuntaesityksillä "maailman isoimmalla stadionilla". Mestarillinen, syväluotaava ja merkitystasoista rikas elokuva saattaa tuoda mieleen esimerkiksi Mika Taanilan eräät työt.

Jatkoin omaa versiotani Spartakiadeista lompsimalla ensimmäiseen Niagaran näytökseeni, missä tunnelma muuttui drastisesti. Lämpimät terveiset omasta ja Monroen puolesta elokuvaneuvos Kari Uusitalolle, jolle omistettua Arkiston aarteet -näytöstä oli tullut katsomaan kolmisenkymmentä Uusitalon ystävää. Elokuvaneuvos on filmihullu parhaasta päästä ja Filkkareiden kestovieras. Valistuselokuvat ja kansatieteelliset elokuvat saavat liian vähän huomiota lyhytelokuvasta puhuttaessa, mutta sydäntä lämmittävä miniretrospektiivi näytti, miten hyvin niitä voidaan tehdä. Ja kuinka rehevällä huumorilla.

Ilta koitti nopeammin kuin ehtii "kissaa" sanoa. Torstain pääherkun oli määrä olla Mika Taanilan ja Sami van Ingenin Monica in the South Seas. Ensimmäisenä pisti silmään, että salissa oli liian vähän väkeä siihen nähden, että ohjaajat ovat molemmat tuiki tuttuja Filkkareilla ja kokeilevan elokuvan kotimaisia kärkinimiä. Elokuvan aihe on huippumielenkiintoinen.

Otsikon Monica on dokumenttielokuvan isänä pidetyn Robert Flahertyn tytär ja Sami van Ingenin isotäti. Monican kuoltua hänen elokuvallinen jäämistönsä päätyi sukulaispojan haltuun, ja sieltä löytyi Monican vuonna 1975 Samoalla taltioima materiaali Flaherty-klassikko Moanan (1926) jälkiäänittämiseksi. Monica in the South Seas kertoo tästä Samoan matkasta ja tutkii sitä miten autenttista tai vääristeltyä dokumentaatio Flahertyn aikoina (kuten myöhemminkin) oli alkuperäiskansojen kohdalla.

Tarina ja aihe ovat kiehtovia, mutta elokuva ei lopulta oikein herää henkiin. Se ei ole ikävystyttävä, mutta sen kerronta tuntuu usein tasapaksulta, jos kohta älykkäältä. Pelkäänpä, että sen pysyvät arvot jäävät historian tutkimuksen alueelle.

Torstain päätti melko erikoinen KV7. Villin epätasainen ja sekava kattaus piti sisällään jopa osoittelevan tuntuisesti "ravistelevia aiheita" homouden kieltämisestä itsemurhaan siten, että se varsinainen elokuva meinasi unohtua kuvasta. Paitsi Jan Soldatin Kuoleman lavastuksessa, joka on kuin tehty nyky-yleisön pienimmälle yhteiselle nimittäjälle.

Kuoleman lavastus on yksinkertaisesti yhteen nivottu sikermä niistä ainutlaatuisen villeistä tavoista, millä Udo Kier on vuosikymmenten mittaan pistetty kuolemaan kameran edessä. Jonkunhan tämä piti tehdä, kun Kier itsekin sitä on toivonut.

Provosoivampi tapaus on legendaarisessa Lodzin koulussa valmistunut animaatio Hampaaton, joka ei ikimaailmassa olisi päässyt seulastani läpi kilpailuun asti. Toistuvasti Terry Gilliamin "tanssivat hampaat"-klassikon mieleen tuova, kömpelösti animoitu ja kehnosti renderoitu animaatio on "hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa  - tarkoitusta vailla". Lisäksi tällaista näennäisen villiä joka puolelle sinkoilevaa nykytaidetta tehdään maailmalla aika paljon.

Torstai päättyi aika nokkelaan norjalaiseen satiiriin Havainto. Se kysyy - ei VARMASTI tositapahtumien pohjalta (...) - missä määrin täydellinen ihminen mielessään toimiva hyvinvointiyhteiskunta saa tunkeutua vanhempien tielle pikkulapsen kasvatuksessa. Havainto olisi pikkunokkelaa piruilua, ellei se olisi poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu ja näytelty.

Torstai meni sukkelaan, ja huomenna urheilusuoritus jatkuu. Päälajina Dziga Vertovin nerokas Mies ja elokuvakamera.

LIII Filkkaripäiväkirja: Maailman äänet

Osa 1/5

Kävin tänään Georgiassa, Costa Ricassa, Etelä-Afrikassa ja Torontossa - poistumatta Koskikeskuksesta. Se on elokuvafestivaalien taikaa. Kävin muuallakin, mistä kirjoitan rivien välissä.

Tampereen elokuvajuhlat ovat olleet elämässäni koko aikuisikäni. Ne olivat osa olemassaoloni kudosta 15 vuoden ajan, jolloin kuuluin vuosi toisensa jälkeen Filkkarien talkooväkeen. Sillä lailla pääsin valkokankaan edestä valkokankaan taakse näkemään, miten monipäiväinen kansainvälinen kulttuuritapahtuma rakennetaan noin miljoonasta palikasta. Lyhytelokuvasta oppiminen, siinä kylpeminen intensiivisen viikon ajan kerran vuodessa, muutti ja pysyvästi syvensi näkökulmaani elokuvaan.

Tampere-talossa kuulokkeet päässä simultaanitulkatussa Etelä-Amerikan poliittista historiaa taustoittavassa näytöksessä. Kino-Palatsissa Georges Méliès'n elokuvia nitraattifilmiltä (palosammutin näkyvällä paikalla konehuoneessa). Elokuvia läpi yön - joskus klingoniksi juonnettuna - Tullikamarilla aamu kuuteen kaikkien luomassa ja keskenään jakamassa yhtä jännittävässä kuin lämpimässä tunnelmassa. Salattujen käytävien löytäminen loppuun myytyihin näytöksiin. 42 tuntia elokuvaa festivaaliviikon aikana. Ihmisistä tulee tuttuja, koska heidät on nähnyt parilla, kolmella, neljällä festarilla aiemminkin. "Oletko nähnyt tämän? Kannattaako tuohon näytökseen mennä?" Kokemuksista tulee muistoja. Muistoista tulee kokemuksia. Rakastin sitä. Yhdessä vaiheessa harrastin ehkä enemmän Filkkareita kuin elokuvaa.

Ensimmäinen elokuva, minkä näillä Filkkareilla näin, oli Maija Blåfieldin Scenic View, ainoa kotimainen kansainvälisessä kilpailussa. Ei Blåfieldin parhaita, lähinnä koska sen kohdeyleisö on hieman minua kokemattomampaa elokuvissa kävijää. Scenic View on höynäytys, johon en lankea, ja se perustuu ideaan, johon olen törmännyt Filkkareilla jo kauan sitten. Tai sen pikkunokkela alku perustuu; sen jälkeen elokuvaan löytyy kiinnostavaa substanssia.

Se alkukuvasta, pääkuvana iltapäivälle on maailman suurimpana elävänä säveltäjänä palkitun Kaija Saariahon muotokuva, Universumin kaiut - Kaija Saariahon musiikki, Riitta Raskin täyspitkä dokkari.

Sattumalta olen viime aikoina kuunnellut erästä Saariahon ja Esa-Pekka Salosen yhteislevyä. Mutta elokuvasta en kummemmin välitä. Se on liian turvallinen ja konventionaalinen kuvaamaan näin rohkeaa musiikillista ilmaisua. Tietorikas se kyllä on, ja säveltäjä itse hyvin kiinnostava, mutta tässä kaikessa on esitelmän maku. Visuaalinen ilme on mielikuvitukseton siihen pisteeseen asti, että elokuvassa näyttäytyvät sivuhenkilöt alkavat muistuttaa toisiaan ja sulautuvat joukoksi persoonattomia ohikulkijoita vailla intohimoa, särmää, seksiä. Kuin huomaamatta musiikki jää sivujuonteeksi elokuvan keskittyessä paikkoihin, tapahtumiin ja huomionosoituksiin. Saariahon musiikkiin ei ole mahdollista päästä sisälle tällä tavalla pieninä siivuina sieltä täältä; säveltäjä puhuu itsekin laajoista kaarista työnsä lähtökohtana. Tampere-talolla on kummallisen suuri rooli tämän kosmopoliitin uraa kuvaavassa teoksessa.

Filkkarit eivät ole olleet Tampere-talossa enää aikoihin, eivät nykyään Tullikamarillakaan tai edes Plevnassa. Festivaalien toimialue on kutistunut Kehräsaaren tienoille, Cine Atlakseen ja Niagaraan. Hoetaan, että ihmiset tekevät festivaalin. Niin tekevät myös paikat, ympäristöt. Atlaksen erikoispiirre on se, että vuosikymmentenkään jälkeen sille ei ole kehittynyt persoonallisuutta. Se on vain paikka, jossa katsoa elokuvia. Kaikki toimii, kaikki on järjestyksessä. Mutta Atlaksella ei ole ominaishajua, sen seinät eivät puhu kuten Tullikamarin tiilet. Mikään määrä ihmisiä ei voi nyhjäistä kattoon nousevaa tunnelmaa tyhjästä.

Filkkarit eivät tunnu Atlaksen ja Niagaran ulkopuolella. Niiden henki löytyy hengailemasta turvallisesti vasta oviaukkojen sisäpuolelta. Kaupungilla ei näe enää hengästyneitä pinkojia festarilätkät kaulanauhoissa heiluen. Filkkarien maantiede on kaventunut, ja sitä myöten on kadonnut jotain fiiliksestäkin.

Avajaisnäytöksen tunnelma on kuitenkin kuin lämmin käsi kädessä, ja Jukka-Pekka Laakso pitää taas kerran erinomaisen alkupuheen ja esittelyn. Sitä ennen on saatu vähän maustetta iltaan, kun Atlaksen ykkössalista katoaa äänentoisto, ja yleisöä joudutaan siirtämään salista toiseen. Onpahan aikaa vaihtaa ensimmäiset kuulumiset festarituttujen kanssa.

Avajaisnäytöksen elokuvista saadaan esitettyä vain kaksi. Ne ovat tämän päivän parhaat elokuvat. Viime vuoden Grand Prix -voittaja, slovenialais-ranskalainen animaatiodokumentti Mummon seksielämä (ohj. Urška Djukić & Émilie Pigeard), on rajuin ja pakahduttavin elokuva raiskauksesta mitä olen koskaan nähnyt. Sen puskutraktoristrategia saa alkuun nikottelemaan, mutta on lopulta vastaansanomaton. Sitä seuraa - onneksi - Mathias Wermken ja Mischa Leinkaufin maanmainio Neonoranssi lehmä, jossa keinutaan yllättävissä paikoissa pitkin Berliiniä. Elokuva kaupunkiympäristöistä, ei keinumisesta.

KV2:n näen viimeistä lukuun ottamatta kokonaan. Vaihdan paikkaa yhden penkin vasemmalle, sillä edessäni istuu pitkätorsoinen nainen, jolla on valtavan kokoinen pää. Näytöksen kuuluttaja ei ole lainkaan valmistautunut, eikä tiedä yhtään mitä on tekemässä. Tällaista aloittelijamaisuutta ei Filkkareilla yleensä näe.

Ruotsalainen Olimme lapsia lähtee kliseisestä asetelmasta, mutta päätyy yllättäviin ulottuvuuksiin, jotka hyvittävät teoksen tendenssimäisyyden. Puolet pidempi Selkärangaton, Georgiasta, ei tässä onnistu. Köykäisesti kuvattu (näin tylsää kuvaa ei filmillä ole edes mahdollista saada aikaan - ja filmille on kuvattu paljon roskaa) "ideaelokuva" on ontuva valinta kilpasarjaan.

Etelä-afrikkalainen Bergie on puhdasverinen lyhäri kaikessa: siinä on yksi vahva idea ja yksi vahva otos. Lopputekstien mukaan ei perustu tositapahtumiin, mutta se on vain ajan kysymys?

Yhtä perinteinen lyhäri on Osoitteet, joka kertoo Costa Rican meidän näkökulmastamme pikantilta tuntuvasta postilaitoksesta, joka usein vie viestit perille ilman katuosoitteita.

Filmistä on luovuttu elokuvien esitysformaattina, ja tänään on tullut taas kysyttyä "mihin hintaan?" Esimerkkinä City Limits (Vapaa kaupunkitila 1) vuodelta 1971. Sen restaurointi digiksi on kamala, kuin muoviversio Arabian lautasesta. Koko elokuvan päällä tuntuu kuin filtteri, joka puristaa kuvasta kaiken elämän. Kontrastit vääristyvät, ihmisten iho näyttää kumimaiselta (vrt. uncanny valley). Ei ole enää mitään nähtävää. Digitaalisuus vaikuttaa kuvanlukutaitoomme, unohdamme, että kuva ei vain näytä joltain, vaan myös tuntuu. Sen tehtävä ei ole ainoastaan viedä tarinaa eteenpäin, vaan myös saada katsomaan. Henkiä tunnetta.

Itse elokuvakin on pitkälti vanhentunut. Kaupunkifilosofi Jane Jacobs puolustaa kaupunkeja, koska "ne ovat hauskoja", mutta lyttää autot, jotka myös ovat hauskoja.

City Limitsiin ja Kaupungin taikaan verrattuna rupiselle videonauhalle kuvattu 3. sukupolven hyvinvointia, Potzdamer Platz (1998), on suorastaan ihanan ruma - ja ironisoivan terävä kuvatessaan kaupunkia rakentavia pukumiehiä.

Yössä pakkasen halki kotiin päin leikatessani tiedän, että Filkkarit ottaa pari ensimmäistä päivää vasta kierroksia päästäkseen kunnolla vauhtiin viikonlopuksi. Kuin Kaija Saariahon viisiosainen ooppera, josta nyt on koettu vasta alkusoitto.

Filkkariviikon lämmittelyksi: Kauko Salmen matkafilmejä 1960-luvulta Rainassa

NOSTALGIA - Kauko Salmen kaitafilmejä 1960-luvulta

Elokuvakerho Monroen näytösvuosi 2023 alkaa kaikille avoimella "kahvilakinolla". Tiistaina 7.3. kello 16.45 - lämmitellen seuraavana päivänä alkavia Tampereen elokuvajuhlia! - näytämme taiteilija Kauko Salmen kaitafilmiaarteita Bar & Cafe Rainassa. Näytös kestää noin tunnin.

Kauko Salmi (1928-2005) teki merkittävän elämäntyön tamperelaisessa kuvataide-elämässä sekä voimakkaana ja teknisesti taitavana taiteilijana että Kustaa Hiekan taidemuseon intendenttinä 27 vuoden ajan.

"Hiukset". Valokuva Seppo Leskinen

Intendenttinä Salmi loi näyttelyitä ja kartutti museon kokoelmia. Tässä roolissa hän oli vaikuttamassa monen suomalaistaiteilijan urakehitykseen. Hänen luomansa "talon henki" on yhä aistittavissa Hiekassa - Suomen vanhimmassa yksityisessä taidemuseossa.

Taiteilijana Kauko Salmi oli huolellisesti koulutettu. Hän teki julkisia teoksia esimerkiksi moniin tamperelaisiin kouluihin: Amurin, Saukonpuiston, Sammon ja Kalevan koulut saivat seinilleen taidetta hänen käsistään samoin kuin Härmälän kirjasto. Salmen erikoisempia intohimoja olivat exlibrikset, jolla alueella hänen noin 70 työtään ovat huomattavassa arvossa.

Rainassa nähtävät 8-milliset aarteet ovat peräisin Salmen opintomatkoilta Pariisiin (Académie de la Grande Chaumière) ja muualle Eurooppaan 1950- ja 60-luvuilla. Tyttärensä Marian ansiosta erinomaisesti säilyneet taltioinnit ovat tamperelainen harvinaisuus, joissa näkyy kuvataiteilijan silmä "manselaisena matkalla". Mykät värifilmit ovat sekä puhdasta nostalgiamatkailua että oman historiallisen arvonsa sisältävää dokumentaatiota tuon ajankohdan mannereurooppalaisesta kaupunki- ja maaseutuympäristöstä.

Alun perin filmit ovat leikkaamattomia välähdyksiä matkan päältä, mutta niiden pohjalta on helppoa kuvitella editoitu, kertojan äänellä varustettu dokumenttielokuva. Monroen demonstraatiossa Salmen tallenteet projisoidaan alkuperäisiltä 8 mm:n filmeiltä valkokankaalle kahvilatunnelmaan sopivan taustamusiikin kera. Normaali seurustelu esityksen aikana on täysin sallittua ja suotavaa. Monroelaisia saa myös lähestyä kysymyksillä filmistä, filmitekniikasta ja muusta sellaisesta.

Seuraavana päivänä, keskiviikkona, alkavat sitten isot juhlat, Tampereen elokuvafestivaali. Siinä hengessä tervetuloa kaikki!

Kesän loppu: merkintöjä Lepakkomiehen ja ikonien lauantaista Tampereella

MONROE LEPAKKOLUOLASSA

Elokuvakerho Monroen kesä 2022 sai säkenöivän päätöksen, kun vuoden 1989 Batman 35-millin filmikopiona veti Niagaran viimeistä paikkaa myöten täyteen. Lepakkomies-brändin omistava DC Entertainment on promotoinut Batman-päivää vuodesta 2014, ja tänä vuonna tuo päivä osui viime lauantaille. Animaattorista elokuvaohjaajaksi siirtyneen Tim Burtonin kolmas studioelokuva otti inspiraationsa Lepakkomiehen luoneen Bob Kanen sijasta Frank Millerin sadistisemmista tulkinnoista ja nousi ilmestyessään siihenastisen elokuvahistorian viidenneksi suurimmaksi kassamagneetiksi. Samalla se aloitti amerikkalaisten kulttuuri-ilmiöiden globaalin brändäämisen: Lepakkomiehestä tuli Batman, sitten Hämähäkkimiehestä Spider-Man, Teräsmiehestä Superman ja Ryhmä-X:stä X-Men - Suomessakin. Suomentajien menettäessä työtunteja, yhtenäiskulttuuri voitti.

Monroekin jäi kesästään reilusti positiivisen puolelle. Tänä kesänä koitimme tuoda valkokankaille vaihtoehtoista ohjelmaa kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin loimme yhdessä tekijöiden kanssa tämän vuoden perspektiivistä katseemme 90-luvun puolivälissä alkaneeseen kotimaisen elokuvan nousuun, jonka yhtenä alkuun panijana oli Markku Pölösen Kivenpyörittäjän kylä. Toisaalta testasimme rahkeitamme esittelemällä Saara Ekströmin muodossa kotimaista, valtavirran ulkopuolella uiskentelevaa kokeellista elokuvaa.

Molemmat näytökset olivat henkensä ja sisältönsä puolesta raikkaita, intiimejä ja näköaloja avaavia tapahtumia - mutta katsojamäärissä ne eivät voineet kilpailla Batmanin Hollywood-nostalgian kanssa. Siinä mielessä sarkaa vielä riittää.

Tällä hetkellä Monroe työskentelee tuodakseen Niagaraan jouluksi Batmanin jatko-osan, joka kuuluu kaikkien aikojen sarjakuvafilmatisointeihin.

PITT, CAVE, FINCHER: SARA HILDÉNIN JÄTTIYLLÄTYS

Monroen leffailta jäi kuitenkin tällä kertaa Näsijärven kauneimman taidemuseon jalkoihin.

Sara Hildénille kutsuttu brittiläinen kuvanveistäjä Thomas Houseago päätti houkutella mukaan pari kuuluisaa kaveriaan. Viime lauantaina hänellä olikin sitten täysi työ saada huomiota Brad Pittiltä ja Nick Cavelta, jotka jännittivät Yleisradion kameroiden edessä itselleen vieraassa kuvataiteilijan roolissa.

Pitt ja Cave näyttelivät yhdessä jo 31 vuotta sitten Tom DiCillon ohjauksessa Johnny Suede

Ikonien Tampereen reissu oli pidetty siinä määrin hyvin salassa, että silmiä piti hieraista toisenkin kerran, kun tutuissa kotikaupunkikuvissa seikkaili yksi maailman kuuluisimmista näyttelijöistä, kaksinkertainen Oscar-voittaja, ja vieressä poseerasi jylhän mustassa puvussaan australialainen renessanssitaiteilija ja muusikkonero. Cave on itsekin merkittävä elokuvasäveltäjä, näyttelijä muutamassa filmissä ja kolmen elokuvan käsikirjoittaja. Kaiken huipuksi kaupungissa vieraili lisäksi sukupolvensa huippuohjaajiin lukeutuva David Fincher.

Tämä oli Sara Hildéniltä upea tempaus ja sykähdytti jokaisen tamperelaisen leffahullun rintaa. Jokin elämää suurempi tuntui hetken aikaa ihmisen kokoiselta ja samaistuttavalta. Fanikulttuurissa on puolensa ja puolensa, mutta tähtien ihailun kauneus piilee siinä, että se auttaa meitä kartoittamaan omia intohimojamme, minkä kautta voimme löytää vaikkapa unelma-ammattimme tai elämän mittaisen harrastuksen yhdessä muiden samanmielisten kanssa. Ilman sitä supertähtien herättämää, usein halveerattua intohimoa ihmisiltä jäävät sytykkeet pois elämänsä roihusta. Itsekin olen seurannut jokaisen kolmen uraa melkein ensi vuosista alkaen, uskomatta koskaan heidän saapuvan kotimaisemiini.

Ja, tietenkin, näiden tähtien myötä monet kaukomailla kuulivat ensi kertaa tästä kahden järven väliin ahtautuneesta, Pohjoismaiden suurimmasta sisämaakaupungista, jota Monroe kutsuu kodikseen. Mikä ei voi olla kuin hyvä juttu.

FilmiLiekki käsittelee näyttelyn omassa artikkelissaan.

NÄIN OLLEN SEURAAVA LEFFAVISA

Monroen toiminta jatkuu seuraavaksi Kehräsaaressa perinteisellä Leffavisalla, jonne saa tulla tänä iltana. Ja saa halutessaan tulla jo kuuden maissa, sillä esitämme ennen visaa Rainan kankaalla Jean-Luc Godardia muistaen legendan lyhytelokuvia, rennoissa tunnelmissa kuitenkin. Tietokilpailu itse alkaa seitsemältä, ja vaikka se on omistettu Godardille, tuntui turhalta teemoittaa sitä mitenkään erityisesti, niin paljon on viime päivinä tapahtunut. Pubivisahullussa kaupungissamme Monroen visat erottuvat halullaan haastaa tuttuja kaavoja. Tällä kertaa mukana on erikoisuuksiimme kuuluva "biisinnimileffakierros". Visan lopuksi parhaat palkitaan tuoppiin mahtuvilla palkinnoilla, ja lisäksi juotavaa saa onnetarten valittu tiimi.

Tai, vaihtoehtoisesti, voitte mennä Tampere-taloon katsomaan John Cleeseä. Ei Tampereelta legendat lopu.

Tänä iltana Artturissa: "Imatran" palolle omistettu leffavisa

Tänäkin keskiviikkoiltana Monroe toivottaa kaikki leffatietäjät tervetulleiksi ikiomaan elokuvavisaamme Ravintola Artturiin Kauppakadulle. Yllätyksellisen visan teema liikkuu löysästi maailman yleisen epäreiluuden ja sen aiheuttaman aggression liepeillä, mutta tämän kertainen visa on omistettu Elokuvateatteri Imatran palolle, josta tulee tänään kuluneeksi 92 vuotta.

23.10.1927 oli sunnuntai. Hämeenkatu 12:ssa (suuressa talossa, missä nykyään sijaitsee mm. Fat Lady) oli meneillään iltanäytös täydelle salille. 225-paikkaisen Imatran katsojat rentoutuivat täyden ohjelman parissa, mihin kuului elävän orkesterin säestämänä uutiskatsaus, alkukuvana lyhytkomedia Buster koulussa ja pääohjelmana "maailman tuotteliaimman ohjaajan" Allan Dwanin hitti Muukalaislegioonan tytär (Wages of Virtue, 1924). Dwanin väitetään ohjanneen pitkän uransa aikana jopa 400 yli tunnin mittaista elokuvaa. Elokuva oli jo loppupuolellaan, sillä seuraavaan näytökseen oli pakkautunut jo runsaasti väkeä oven ulkopuolelle odottamaan. Kello 19.40, Gloria Swansonin vielä syvästi eläytyessä valkokankaalla, koko pitkän sunnuntain liki tauotta käynyt projektori ylitti sietopisteensä. Alakasetilla löysänä liehunut herkkä nitraattifilmi ylikuumeni ja syttyi räjähdysmäisesti tuleen. Nuori koneenkäyttäjä ryntäsi salin puolelle näin päästäen tulen pienestä huoneesta isompaan.

Muutaman minuutin päästä Pohjoismaiden historian pahin elokuvateatterionnettomuus oli todellisuutta ja 21 sielua siirtynyt täältä ikuisuuteen.

Imatran palo sai - aivan liian myöhään - aikaan useita parannuksia elokuvateattereiden paloturvallisuuteen tutkijoiden havaittua räikeitä huolimattomuuksia tässä suhteessa.

Niinpä, elokuvan ensi vuosikymmeninä ei aina tajuttu, miten vaarallisten aineiden kanssa oltiin tekemisissä, ja moni asia opittiin kantapään kautta. Eipä sillä, vielä vuonna 1997 delhiläiseen elokuvateatteriin tukehtui 59 intialaista ja turistia palon aiheuttamiin myrkkykaasuihin.

Epäreilua? Kai sitä sellaiseksikin voi luonnehtia. Illan visan teema vie aiheen kuitenkin pari askelta pidemmälle, sillä seurapeleistä, etenkin MAD-korttipelistä inspiraationsa saaneessa visassa ei tällä kertaa voittajaksi selviä välttämättä parhaiten tietävä joukkue, vaan strategialla ja silkalla onnella on tällä kertaa suuri rooli. Palkinnoillekin selviää kokonaista neljä joukkuetta, sillä kolme eniten pisteitä saanutta pääsevät juomapalkinnoille ja erikoispalkintona jaetaan loppujen kesken kaksi lippua Tampereen Taidemuseoon, missä ensi lauantaina on huima mangatapahtuma!

Riennä paikalle tänä iltana ja katsasta visa!

"Elokuva vaatii syntyäkseen ensin paljon auringonvaloa ja sitten täydellistä pimeyttä."

Jos Osamu Tezuka -näyttely olisi dokumenttielokuva

Osamu Tezuka - Mangan jumala -näyttely Tampereen taidemuseossa 5.1.2020 asti

Monroe, Tampereen ainoa aktiivinen elokuvakerho, huomioi Taidemuseon ohittamattoman Osamu Tezuka -näyttelyn. Elokuvantekijät ovat ylipäätään harvoin esillä taidemuseoissa, mutta nyt on kyseessä tämän taiteilijan ensimmäinen laaja museoretrospektiivi Euroopassa. Tampere on siis jälleen ykkönen maailman kaupunkien joukossa. Ja Tezukaa on nähty täällä aiemminkin, vuoden 1996 legendaarisilla Filkkareilla, jolloin Astro Boy komeili festaripaidoissa ja Tampere-taloon koottiin pieni näyttelykin.

Riippumatta siitä pitääkö hänen töistään - ja täytyy olla noin 10 danin jästi, jollei löydä tuotannostaan mitään mieleistä - tai onko ylipäätään kuullut hänestä, kuuluu Osamu Tezuka (1928-1989) viime vuosisadan vaikutusvaltaisimpiin taiteilijoihin. Mangan modernisoijana ja animen alkuun panijana Tezuka on viime kädessä vastuussa Japanin metroille ja junille leimallisesta ilmeestä sarjakuvien lukemiseen uppoutuneine matkustajineen, suuresta osasta cosplay-kulttuuria sekä japanilaisen pop-kulttuurin imagosta lännessä suurisilmäisine, puhtoisine fantasiahahmoineen. Niin ikään suurimpien elävien elokuvantekijöiden joukkoon lukeutuvan Hayao Miyazakin velka Tezukalle on suunnaton - niin kuin on kaikkien Miyazakin kollegoidenkin. Pixarin John Lasseter on puolestaan nimennyt Miyazakin elintärkeäksi esikuvakseen, ja Woodyn ja Buzz Lightyearin hahmoissa voikin helposti havaita niihin välittyneitä tezukamaisia piirteitä. Tezuka kuuluu jättiläisiin, jonka olkapäiltä kaikki hamuavat näkemään pidemmälle.

Taidemuseon näyttelyn rungon muodostavat 200 originaalipiirrosta, jotka ovat pelkkiä pisaroita merestä, sillä mestarin merkittävyyden kulmakivi oli hänen yli-inhimillinen tuotteliaisuutensa: Osamu Tezuka loi 150 000 sivua sarjakuvaa noin 45 vuodessa. Siinä sivussa hän myös perusti perheen, luki lääkäriksi, oli suosittu luennoitsija ja ohjasi 70 animea. Tuon rinnalla vapisee jo Stahanovkin.

"Nero" on kaikkien mielisana siihen pisteeseen saakka, että sen ylikäyttö on aiheuttanut inflaation koko käsitteelle, mutta Osamu Tezuka läpäisee testin kirkkaasti. Hän oli menestyksekäs jo siinä vaiheessa, kun muut vasta valmistautuivat yo-kokeisiin. 26-vuotiaana Tezuka oli kohonnut jo Japanin eniten ansaitsevaksi taiteilijaksi. Hän oli visionääri, joka näki mangan olevan vielä lapsenkengissään ja mitä mahdollisuuksia foorumi tarjosi tarpeeksi vireälle mielikuvitukselle. Ja mielikuvitusta mestarilla riitti. Vielä uransa loppuvuosina, piirrettyään jo 700:aa eri nimikettä Tezuka totesi ideoita riittävän yhä vaikka alennusmyyntiin, kun vain kädet tottelisivat kuten nuorempana. Näyttelyssä voi omin silmin todistaa, että hänen piirrosjälkensä oli villistä tahdista huolimatta läpi uran kaunista, voimakasta, rikasta ja jännittävää. Sekä aina elokuvamaista.

Jos Mangan jumala olisi dokumenttielokuva, se olisi kaiketi huolellisesti valmisteltu, järjestelmällinen ja kaikin puolin ammattitaitoinen tv-tuotanto. Sitä olisi helppoa katsella, se soljuisi mutkattomasti eteenpäin ja sanoisi kaiken tarvittavan laajasta aiheestaan. Ehkäpä se ei tarjoaisi suuria yllätyksiä, eikä sen kuvaus jättäisi voimakkaita muistoja, mutta se sivistäisi sitäkin enemmän. Ennen kaikkea se herättäisi nälän tutustua aihepiiriin syvemmin.

Näyttely kiertää Taidemuseossa kahdessa kerroksessa. Lisäksi pohjakerroksessa nähdään tärkeä mangan historiaa syventävä oheisnäyttely, MangaMania. On aina outoa nähdä sarjakuvasivuja irrotettuna niille luonteenomaisesta ympäristöstä seinille ripustettuna, missä ne tuntuvat kuin hukkuvan tilaan. Taidemuseonkin ripustuksesta puuttuu Tezukalle ominainen tilalla ja koolla leikittely. Kuka ties ständeillä, vitriineillä tai kangassuurennoksilla olisi saatu näyttelyyn kolmiulotteisuuden tuntua, mitä sarjakuvassa on vaikeata tavoittaa. MangaManian esillepanossa näitä mahdollisuuksia onkin päästy hyödyntämään paremmin. Tezuka-näyttelyä kannattaakin tarkastella kokonaisuutena, ikään kuin valtavana kuutiona, jonka eri sivuilla sama taiteilija näyttäytyy hieman eri vinkkelistä. Kannattaa melkein aloittaa toisen kerroksen oikeasta siivestä, missä voi katsella hyvän videobiografian Tezukasta. Jos tältä antoisalta näyttelyltä jotain jää kaipaamaan, niin vielä paljon lisää anime-näytteitä. Tezuka, joka ohjasi ensimmäisen animensa jo vuonna 1958, kuului myös animen perustuksen laskijoihin. Vuonna 1963 ilmiöksi noussut Astro Boy (tai oikeammin Atom) oli ensimmäinen japanilainen animoitu tv-sarja.

Mangan jumala vetää luokseen useammin kuin kerran. On enemmän kuin suositeltavaa suunnata näyttelyyn aina kun siellä on yleisöopastus tai jokin useista oheiskivoista, kuten ikebana-työnäytös (6.10.) tai kokonainen Japani & manga -tapahtumapäivä (26.10.) Museokortilla voi vaikka piipahtaa hetkiseksi lukemaan jotakin monista manga-pokkareista.

Elokuvakerho Monroe kehottaa mitä lämpimimmin kokemaan Taidemuseon ainutlaatuisen näyttelykokonaisuuden!

Filkkarit: Kotimaisten lyhyiden pääpalkinto Pispalan likalle

Pispala. Maailman korkeimman soraharjun laelta näkee järvet harjun molemmin puolin ja aatos täyttyy henkevästä inspiraatiosta kuin itsestään. Lauri Viidan perintö elää edelleen ja sekä synnyttää että sylissään tuudittelee kirjailijoita, muusikoita ja elokuvantekijöitä. Ajatelkaapa tätä: harjun jakava pääkatu Pispalanharju on lähettänyt maailmalle kaksi tällä vuosituhannella Ars Fennica -ehdokkuudella huomioitua taiteilijaa. Ensin taiteilija Päivi Paunun vanhin poika Paavo ja muutamaa vuotta myöhemmin kadun toisella puolella, Viidan synnyinkodin naapurissa, kasvanut siskoni Camilla Vuorenmaa. Ei taida Suomesta löytyä toista tällaista katua.

Tänään Pispala valloitti elokuvankin, kun saman metsäisen harjun sopukoissa lapsuutensa viettänyt Tinja Ruusuvuori kerrassaan putsasi pöydän Tampereen elokuvajuhlilla. Untitled (burned rubber on asphalt, 2018) vei alle 30-minuuttisten kotimaisten pääpalkinnon lisäksi opiskelijapalkinnon ja European Audience Awardin. Ja entä kuuluuko Tinja minun ja siskoni ystäväpiiriin? Totta kai. Pispala yhdistää ihmisiä tavalla, mitä Nokia voi vain kadehtia.

Tinjan parikymmentäminuuttinen koominen dokkari on sanalla sanoen loistava. Siihen nähden ohjaajan ensimmäinen, Suomessa valmistunut ja omaa, maantieteellisestikin rikkonaista lapsuutta mm. Pispalassa kartoittanut Viikonloppulapsi (2015) on pelkkä sympaattinen sormiharjoitus. Sen valmistuttua Tinja lähti opiskelemaan elokuvaa Glasgow'hun ja on kehittynyt valtaisasti; Untitled on muillakin kuin opiskelijatyön mittareilla poikkeuksellisen kypsää elokuvaa.

Aiheensa elokuvantekijä löysi erämatkalla pohjois-Norjassa. Maailman rikkaimman maan syrjäisillä kalanjalostusseuduilla ei paljon tapahdu eikä nuorisolle löydy kummoistakaan tekemistä. Siksi päivittelyn aiheeksi riittävät autolla sudittamalla syntyneet, yllättävän kiehtovat kuviot vuoristoisilla serpentiiniteillä. Kun tarpeeksi moni pitää moista ilkivaltana, ei tekijöitä äkkiä löydykään. Tinjan herkullinen idea on tehdä kuvausryhmästään tutkivan journalismin hengessä operoiva salapoliisiryhmä. Kun YLEn rahoittama tiimi saapuu pikkupaikkakunnalle, missä ei koskaan tapahdu mitään, syntyy fantastisia jännitteitä kuin itsestään.

Elokuvan otsikko hämmentää ensi alkuun, mutta sen nerokkuus avautuu nopeasti. Elokuva lähestyy sudittelun jälkiä abstrakteina taideteoksina, missä siveltimenä on toiminut mosse. (Norjan kyseessä ollen, paikallisen "mossen" virkaa saattaa ajaa Porsche.) Havainto on oikeellinen ja perusteltu, sillä kuviot alkavat kummasti täyttää kaikki taiteen tunnusmerkit. Siinä ohessa elokuvan tahallisen teennäinen nimi piruilee itsetärkeälle taide"scenelle".

Untitled (burned rubber on asphalt, 2018) erottuu muista kaltaisistaan verrattoman humoristisuutensa kautta. Paikoin elokuva on huutavan hauska. En nähnyt sitä Tampereella, mutta viime vuonna näin sen kahdesti teatterissa ja molemmilla kerroilla täsmälleen samalla hetkellä yleisöt räjähtivät nauruun. Syystäkin.

Taitavasti rakennettu ja upeilla kuvakompositioilla katsojaa hellivä Untitled pursuaa tasoja koko lyhyen mittansa täydeltä. Sukupolvien välinen kuilu kohtaa ihmisen näkyvän jäljen luonnossa, maallinen mammona kohtaa syrjäseudun hiljaisuuden ja elämänmuoto kohtaa toisen. Kaiken taustalla etenee hienovarainen pohdinta taiteen olemuksesta ja merkityksestä.

Todella hienoa, Tinja. Lämpimät onnittelut yhdeltä pispalalaiselta toiselle.

Cinemadrome ei ole hiljainen paikka

John Krasinskin Hiljainen paikka (A Quiet Place)
Cinemadrome 16 (mm) -festivaali 13.-14.4.



Viikonlopun Cinemadrome-rykäisy vaikuttaa jälleen kerran ilon aiheelta kevätyössä. Varsinkin 4 lauantain 16 millimetrin elokuvaluotia jysähtänevät melko varmasti tasan silmien väliin. William Castlen (alk. William Schloss) tuotanto on kokonaisuudessaan pakkokatsottavaa, ja House on Haunted Hill (1959) kuuluu legendaarisimpiin. Tähtenä Vincent Price, innoitti Hitchcockia tekemään Psykon, ensi-iltakierroksella yleisön päiden yli lensi vaijerin varaan ripustettu luuranko... Mitä muuta voi yhdeltä leffalta vaatia? Sitä seuraa Vic Savagen sanattomaksi jättävä The Creeping Terror (1964), jota on jo vuosikymmenten ajan juhlittu yhtenä huonoimmista "elokuvista" ikinä. Lauantaina selviää, onko "kalkkunoiden" prototyyppi elokuva ollenkaan: varmoja todisteita minkäänlaisesta teatterikierroksesta ei ole löytynyt. Äänitys on tehty - huonosti - pitkästi kuvausten jälkeen ja monien mielestä juuri tästä löytyy huonoin/huvittavin elokuvahirviö konsanaan.

Lauantai-illan täydentävät epäilemättä kunniakkaasti Javier Aguirren Draculan suuri rakkaus (1973) ja Riccardo Schicchin italo-porno Carne Bollente (eli The Rise of the Roman Empress, 1987) pää- ja alapäätehtävissä Ilona "Cicciolina" Staller sekä John Holmes. Omat laukauksensa löytyvät tästäkin.

Mutta entä perjantai? Paperilla: ei hullummalta. Sam Firstenbergin Shō Kosugi -mättö Ninja III: The Domination tarjosi vuonna 1984 taatusti tiukan arvovaltavastuksen Amadeukselle, ja huippukuvaaja Jim Muron Street Trash (1987) on jo aikoja sitten kohonnut kultiarvostukseen. No, tunnelmaa varmasti riittää, mutta on aina arvoituksellista, miten näihin kasarijuttuihin sopii digisiirto. Usein originaalimateriaalin puuttuminen näkyy valkokankaalla.

Perjantain vetonaula on kuitenkin mainittuihin nähden teknisesti verraton uutuus, Hiljainen paikka (A Quiet Place, 2018). USA:n lippuluukuilla viikko sitten selvää jälkeä tehnyt jännäri on silkoisen miellyttävää, hyvin tehtyä viihdettä - ja sitä enemmän, mitä vähemmän sitä miettii.


Vaikka elokuvan kirkkaasti parhaan näyttelijätyön allekirjoittaa Emily Blunt, on Hiljainen paikka hänen aviomiehensä John Krasinskin elokuva. Krasinski on mielenkiintoinen tyyppi, joka kuuluu samaan älykköporukkaan kuin kaverinsa Matt Damon ja tämän kaveri Ben Affleck. Kaikki kolme kasvoivat USA:n itärannikolla, Massachusettsissa ja saivat hyvän koulutuksen. Kolmikosta nuorimpana Krasinski löysi läpimurtonsa television puolelta, Konttorin amerikkalaisversiosta. Vuonna 2012 hän kirjoitti Damonin kanssa fiksun Promised Landin, joka ei kuitenkaan saanut juurikaan katsojia. Ennen Hiljaista paikkaa Krasinski ohjasi kaksi hyvin vähälle huomiolle jäänyttä indietä, kunnes kolmas yritys räjäytti kasinon.

Hiljainen paikka, jossa Krasinski toimii ohjaajan tehtävien lisäksi yhtenä käsikirjoittajana sekä miespääosassa, on kaikin puolin taiten tehty. Varsinkin kuvaus (tanskalainen Charlotte Bruus Christensen) miellyttää silmää, mutta leikkauksessakin on älliä. Melkein missään muussa ei sitten olekaan.

Nauttiakseen Hiljaisesta paikasta pitää rentoutua ja antautua virralle. Tämä on yhtä paljon hyvin tehtyä viihdettä kuin hyvin tehty huijaus. Lähtökohtana käytetään lupaavaa ideaa salaperäisistä olennoista, jotka metsästävät äänen perusteella. Käsittämättömän epäloogisia loppukäänteitä seuratessa kannattaa - tai ei kannata - pitää mielessä, että hirviöt esitellään niin tuhoutumattomina, että jopa New York on halvaantunut. Mutta Krasinskin perhe asuu kauempana, idyllisellä maatilalla, huolellisesti välttäen minkäänlaista meteliä. Kommunikointi hoidetaan viittomakielellä tai kuiskaten.

Ajatus maailmasta, missä äänet ja puhe ovat kiellettyjä, on monelta taholta kiehtova ja symbolinen. Eikö esimerkiksi poliittisesti käydä paraikaa kamppailua turvat tukkimaan haluavien valtaapitävien ja sosiaalisen median sananvapausaktiivien välillä? Maailmassa, jossa on enemmän puhetta ja tyhjää puhetta kuin koskaan. Mitä jos tämä kaikki riistetään yhtäkkiä pois? Krasinskin kuvitteellinen perhe ei uskaltaudu kauas omalta pihapiiriltään ja pystyy pitämään yhteyttä naapureihin vain tulimerkein. On äkkiä kuin mitään modernisaatiota ei olisi koskaan ollutkaan.

Tästä ajatuksesta olisi siten ollut otettavissa irti paljon enemmänkin kuin se melodramaattinen perhekeskeinen paisuttelu, minkä Krasinski tarjoilee. Hiljaisen paikan sosiologinen kuvio on ällistyttävän vanhanaikainen ja yllättävä tullakseen Krasinskin taustan omaavalta. Elokuvan pintatason alta paljastuu koti, uskonto, isänmaa -henkeä huokuva kertomus valkoisesta, kristitystä perheestä; elokuvan ristiriitaisin juonenkäänne liittyy siihen, että perheen äiti on puolitoista vuotta kestäneen kriisin aikana pantu paksuksi. Tästä irtoaa kyllä tehokkaita kauhujaksoja - miten pirussa synnyttää ääntä päästämättä? - mutta mitään mieltä kirkuvan vauvan hankkimisessa jo kaksilapsiseen perheeseen näissä olosuhteissa ei ole. Hävisivätkö modernisaation myötä ehkäisy ja aborttikin?

Tämä ristiriita herättää uneliaat aivot pohtimaan muutakin, minkä yli elokuvassa hypätään. Elokuva alkaa "päivästä 89". Mutta miten tämä perhe on oppinut elämään äänettömästi hirviöiden keskellä? Miten hirviöt eivät ole tappaneet näitä ihmisiä ennen kuin he ovat tajunneet, mikä niitä houkuttaa? Kuinka ihmiset valvovat, ettei kukaan kuorsaa, puhu unissaan - tai unissakävele?

Isoin ironia Hiljaisesta paikasta irtoaa siitä, että tässä hiljaisuutta käsittelevässä elokuvassa on pauhaava score. Jos tämä elokuva viihdyttääkin, voi huvikseen miettiä, miten hyytäviä muutamat kohtaukset olisivat olleet ilman taustamusiikkia.

Tämä elokuva olisi pitänyt tehdä suomalaisessa risumetsässä, päähenkilöinä joukko luonnostaan vaitonaisia ja jäyhiä äijiä ja emäntiä. Pirullisen hiljaista elämää (ilman musiikkia), missä mykkäkoulun spesialistit pääsisivät loistamaan selviytyjien selviytyjinä. Silloin mukaan olisi tullut vähän huumoriakin, mikä amerikkalaisleffasta puuttuu kaiken tunteellisuuden alta lähes täysin. Eikä meikäläisiltä olisi kestänyt yhtä kauan hoksata, mikä näihin hirviöihin tepsii.

22 päivää, jotka muuttivat Tamperetta

Tapio Kalliomäen Tie Tampereelle 1918

Talvella 1918 Tampereen ilmasto oli saastunut ja sakeanaan murhaa. Vasta itsenäistyneen Suomen kurjistunut työväestö oli noussut ja kiihotettu aseelliseen kapinaan herraeliittiä vastaan, lyöty ja saarrettu viimeiseen vastarintaan Tampereen harjuille. Huhtikuun 6:ntena viimeisetkin Pispalan mäille linnoittautuneet laskivat aseensa maahan ja kätensä ylös. Tampereesta oli taisteltu vain 22 päivää - lähes sadan kaatuneen päivätahtia.

Sata vuotta myöhemmin huhtikuun kuudes koittaa kuin arasti aivan pian koittavan kevään lupausta kantaen ja tuoden korissaan Tampereen taistelua käsittelevän dokumenttielokuvan. Ajat ovat aivan toiset kuin vuosisata sitten eikä yli nelinkertaiseksi paisunutta "Suomen parasta kaupunkia" voisi tunnistaa veriseksi sotatantereeksi.

Tapio Kalliomäen ohjaama Tie Tampereelle 1918 on vakava historiikki, professori Heikki Ylikankaan Tieto-Finlandia-palkitun kirjan muunnos elokuvamuotoon. Siinä Kalliomäki käy seikkaperäisesti läpi sisällissodan ne vaiheet, jotka johtivat katkeraan sotimiseen kotikaupungissamme.

Kunnianhimoinen ja tasapainoinen dokumentti osoittaa, mitä sinnikkyydellä - ja ammattitaidolla - voi saada aikaan: täysin salonkikelpoisen elokuvan pikkurahalla ilman kymmenien tuhansien tukirahoja. Ei sillä, etteivätkö tuet olisi Kalliomäelle kelvanneet ja olisi lopputulokselle hyväksi olleet, mutta nyt Kalliomäen elokuva syntyi pitkälti talkoohengellä, varsinkin TAMKin opiskelijoiden tukemana. "Findie-dokkari" raivaa tietään Tampereen lisäksi muutamiin muihinkin kaupunkeihin.

Keskustelijoita elokuva kiinnostanee eniten tulkintana verisen sisällissodan syistä, tapahtumista ja seurauksista: Kalliomäki rakentaa seistäkseen tosiasioista materiaalinsa ottavan puhujankorokkeen ja tavoittelee niin neutraalia sävyä kuin aihe huomioon ottaen mahdollista. Historianluentona Tie Tampereelle 1918 lyökin laudalta jonkun sedän puhumassa partaansa auditoriossa, mutta mitä muuta se on?

Tie Tampereelle 1918 kun on tehty elokuvaksi eikä powerpoint-esitykseksi Suomen historian alkeiskurssille. Ylöspanoltaan varsinkin resursseihinsa nähden siisti työ miellyttää kerrontansa selkeässä kronologisuudessa. Mutta se kestää kaksi tuntia juurikaan muuttelematta strategiaansa. Siinä riittää aikaa mutustella pähkinöiden lisäksi sitä, mitä Tie Tampereelle 1918 ei ole.

Elokuva tekee selväksi, ettei Tampereen valtaus ollut Mannerheimin hienoimpia suorituksia

Kalliomäen ilmaisukeinojen paletti paljastuu rajalliseksi. Merkittävältä valtaosaltaan elokuva sanoo sanottavansa kertoja Ahti Jokisen suulla, valkokankaalla välkkyen kontrapunktiseksi tarkoitettuja otoksia nyky-Tampereesta ryyditettynä arkistokuvilla. Arkistohaastatteluja kuullaan kahden tunnin aikana noin kolme. Vaikka Kalliomäki on pätevä kuvaaja ja Jokinen karismaattinen lukija, venyy elokuva liian pitkäksi nojatakseen lähinnä näihin kahteen tukipuuhun edes tapahtumapaikkoja pätevästi esittelevää historioitsija Tuomas Hoppua unohtamatta. Todella valitettavaksi ratkaisuksi osoittautuu Jokisen käyttäminen myös aikalaistodistaja Viljo Kajavan proosarunojen tulkitsijana. Vähän sama kuin jos yksi laulaja esittäisi sekä oopperan altto- että sopraano-osat.

Heikki Ylikankaan alkuteos pohjautui laajalti haastatteluihin ja arkistoituihin kirjeisiin sekä asiakirjoihin. Kalliomäen elokuvasta puuttuu moniäänisyyden tuoma ilmeikkyys ja inhimillisyys. Turvallisesti voi väittää, että tavallisen väen aikalaiskirjeet olisivat tuoneet elokuvaan lämpimämmän tunnelman. Koska leikkaus lähtee tapahtumista eikä ihmisistä, puuttuu elokuvasta myös draaman tuntu. Yksikään elokuvassa esitellyistä sotilaista ei tule tutuksi. Sodan alkuun sijoittuvan, sen jatkon kannalta ratkaisevan Suinulan verilöylyn kuvauksessa päästään lähimmäksi inhimillisen tragedian tuntoja, mutta tämä linja ei saa koskaan kunnon jatkoa. Mitään ei elävöitetä eikä tuoda tähän päivään, vaikka yritys jostain merkillisen verettömän pinnan alta kajastaakin.



Tämä kaikki on kyllä ihan tyydyttävää sinällään, mutta kovin tasalaatuista, vaikka kaikki osaavasti tehty onkin. Siksi silmää ilahduttavat ja yllättävät varsinkin komeat lennokkikameraotokset (operoijana työryhmän sankareihin kuuluva Henri Kilpinen) sekä muutamat kauniisti käytetyt, sävytetyt arkisto-otokset. Nämä hetket tuovat kokonaisuuteen happea. Musiikkia olisi kuunnellut enemmänkin. Äänisuunnitteluun on muutenkin panostettu.

Tie Tampereelle 1918 on osaava ja hallittu historianselostus, mutta se ei malta karsia tarpeeksi pysyäkseen iskevänä. Siksi suuret kuviot tahtovat hukkua yksityiskohtien alle. Elokuva alkaa siitä, miksi työväestö koki niin suurta turhautumista oloihinsa ja asemaansa, että piti ruveta naapuria lahtaamaan. Jää auki, mikä kapinaliikkeen lopullinen unelma oli. Mihin suuntaan haluttiin lähteä voiton ja koston jälkeen? Se, mikä paratiisi kaikella verenvuodatuksella haluttiin lunastaa jää elokuvan jälkeen keskusteltavaksi.

Siksikin tämän perään oivaksi jatkoksi sopii "punaisten" kohtaloa ja Suomen 1920-lukua valottava Ville Suhosen Ompelijatar.

R&A XxX: Mitä on outo?

Perjantai 22.9.2017

F. J. Ossangin 9 doigts ("9 sormea", Ranska, 2017)
Sami Sänpäkkilän The Goodiepal Equation ("Goodiepal-yhtälö", Suomi, 2017)

- elokuvien outous mitataan lanthimos-arvoissa 0:sta 5:een -


Tämän vuoden R&A:ssa on tullut uitua liikaa valtavirrassa. Osittain tämä on vahinko, osittain ihan omaa syytä. Monessa valinnassa on ollut jopa suomenkieliset tekstitykset, mikä sotii pahasti kunnon  leffafestarimeininkiä vastaan. Eilisen lanthimosit pyhine peuroineen avasi ikkunaa raikkaammille tuulille, joten perjantai pyhitettiin kokonaan outoudelle.

On hienoa, että "9 sormen" kaltaisia elokuvia yhä tehdään. Enhän tietty tajunnut siitä puoliakaan, mutta tekee välillä hyvää kokea jotain mikä liikkuu oman käsityskyvyn ulkopuolella. Se on terveellistä. "9 sormea" on Melville-Godard-Sartre-linjalla liikkuva film noir -pastissi. Joukko miehiä - sekä kuvaan perinteen pakottamana kuuluva la femme -, joiden habitus suosii trench coateja ja tummia aurinkolaseja, tekee erääseen kartanoon kohdistuvan ryöstön ja pakenee sitten rahtilaivalle, josta pian kasvaa itseään suurempi metafora elämälle ja kaikkeudelle. Se, onko kyseessä ryhmä pikkurikollisia vai radikaaleja vallankumouksellisia, on tulkinnan varassa. Kuten sekin, mikä merkitys tarinassa on radioaktiivisella poloniumilla.

Ranskalainen F.J. Ossang (synt. Jacques Plougeaut) teki ensimmäisen lyhytkuvansa jo 35 vuotta sitten. Sitä seuranneiden vain yhdeksän elokuvan, joista neljä lyhyitä, myötä Ossangista on kasvanut elokuvahullujen underground-suosikki. Viime kuussa, Ossangin juuri täyttäessä 61 vuotta, "9 sormea" palkittiin ohjauksesta maailman kiinnostavimpiin kuuluvalla elokuvafestivaalilla, Sveitsin Locarnossa. Mutta Ossang on paljon muutakin kuin elokuvantekijä: runoilija, kirjailija ja yhdeksän levyä julkaissut muusikko. "Outo" tyyppi, jonka luovuus purkautuu monesta ovesta.

"9 sormesta" tekee vaikean palan yhdellä istumalla nieltäväksi sen korkealentoinen dialogi, joka ei valota henkilöiden välisiä suhteita perinteisestä näkökulmasta, jos ollenkaan. Elokuvan miehet selittävät toisilleen omaa filosofiaansa (näennäisesti) toistensa ohi puhuen, tavalla, josta Andorran upottavan miellyttävissä tuoleissa oli kovin vaikea saada kiinni. Tämä ei ole huono asia eikä syy moittia elokuvantekijää. Mutta etäiseksi se elokuvan teki enkä minä tiedä, miten kuvailla elokuvaa, jota en aivan tajunnut.

Ei se mitään, kokemus oli joka tapauksessa miellyttävä, sillä "9 sormea" olisi voinut Locarnossa saada palkinnon parhaasta kuvauksestakin. Elokuva on esteettisesti äärettömän nautinnollista mustavalkokuvauksen juhlaa. Simon Roca tekee kameran takana perinnetietoista, viimeisteltyä työtä ja muutamat yksittäiset otokset esimerkiksi horisonttiin laskeutuneista kalliosaarista kelpaisivat mihin tahansa galleriaan. Viittaukset Aki Kaurismäen estetiikkaan eivät varmasti jää keneltäkään huomaamatta. Tai Guy Maddiniin. Ossang viittaa myös Murnaun ja Dreyerin vampyyriaiheisiin, ja eräs henkilöistä on nimetty Kurtziksi varmasti Ilmestyskirja. Nyt:in mukaan - sekin elokuva sijoittui suureksi osaksi eräänlaiseen laivaan.

Outous: 4/5 lanthimosta

Perjantai-iltana sai festivaaleilla maailmanensi-iltansa ensimmäinen onnistunut täyspitkä dokumentti Parl Kristian Vesteristä eli Goodiepalista (1974). Urotyön takaa löytyy Sami Sänpäkkilä, ja häneltäkin edes jollain tapaa koherentin muotokuvan aikaan saaminen oudosta tanskalaisesta monialataiteilijasta vei noin seitsemän vuotta.

Tampereella päämajaansa pitävä Sami Sänpäkkilä aloitti muusikkona, yhtenä kokeellisen rockin kulttiyhtye Kiilan perustajista. Sittemmin hänen johtamansa Fonal Records on kasvanut Suomen merkittävimmäksi levy-yhtiöksi, joka on julkaissut viime vuosien tärkeimmät vaihtoehtorock-levyt Riston mestariteoksia myöten sekä mm. Goodiepalin electro-tietokonemusiikkia (sikäli kuin Goodiepalin tuotoksia on järkevää millään lailla lokeroida). Sänpäkkilä on myös tehnyt artistiensa kanssa paljon musiikkivideoita, joista monet ovat erinomaisia, ja videotaiteilijana Sänpäkkilä on ollut esillä Kiasmassakin. Viime vuonna Sänpäkkilä toimi kuvaajana ja leikkaajana sekä käsikirjoitustiimissä findie-ilmiö Samurai Rauni Reposaarelaisessa. Nyt kasvava kiinnostus elokuvantekoon on johtanut ensimmäiseen täyspitkään ohjaukseen.

Goodiepal on hieno kohde dokumentin aiheeksi, mutta esikoispitkäksi äärimmäisen vaativa, sillä Goodiepal on mies, josta pirukaan ei ota selvää. Ja juuri tähän elämästään kokovartalotaidetta tekevä kulttuurisukkula monesti tähtääkin.


Monien muusikoksi luokitteleman Goodiepalin aivot eivät toimi normaalisti. Hyvin ne kyllä toimivat, siitä todistavat menestys ja maine. Mutta tavallisiin lokeroihin syvä(llise)sti omintakeinen tanskalainen ei mahdu. Potkut on tulleet opetusviroista niin Kööpenhaminan kuin Lontoonkin kunnianarvoisimmista musiikkikouluista. Festivaalikeikat muistuttavat enemmän teoreettisia luentoja. Eikä kukaan tunnu tietävän, miten Goodiepal oikein rahoittaa toimintansa. Yhdessä vaiheessa hän ilmoittaa olevansa miljonääri, mutta on ihan omalla vastuulla, miten pitkälle tätäkään on uskominen.

"Goodiepal-yhtälön" hienous piilee siinä, miten se lähestyy epäluotettavaa kohdettaan täydellisen rehellisesti. Sänpäkkilä ei yritä pukea elokuvaansa keinotekoiseen "taiteen" kaapuun, vaan rikkoo konventioita pysyäkseen uskollisena välittömyyden periaatteelle. Niinpä elokuvassa nähdään paitsi ohjaaja itse ehti alkajaisiksi, myös kuinka kameroita asennellaan paikoilleen, rintamikkiä korjaillaan ja ohjaaja-kuvaaja näkyy kameransa kanssa hissin peilin kautta rinta rinnan Goodiepalin kanssa. Lopputulos: kun Sami/kamera kulkee Goodiepalin matkassa, kuljemme mekin.

Eipä sillä, etteikö "Goodiepal-yhtälö" olisi hyvin kuvattu ja ohjattu. Todellinen sankari on kaksi ja puoli vuotta materiaalin kanssa paininut Eeva Tuomi, joka on leikannut kymmenien tuntien materiaalimassasta tiukan kokonaisuuden, kaivaen Goodiepalin hajanaisesta, poukkoilevasta elämästä esiin pulssin, joka pitää elokuvan kasassa. Elokuvahan olisi ihan hyvin voinut epäonnistua, mutta Tuomen työ on ratkaiseva elementti.

Muotokuva Goodiepaliksi itseään kutsuvasta miehestä ei ole kuvaus taiteen tekemisestä tai CV:n läpiluku, vaan elokuva ihmisestä itsestään niin läheltä kuin Goodiepal suostuu päästämään. Maaninen elämäntaiteilija ilmaantuu muutaman kuukauden tai parin vuoden välein jatkuviin kuvauksiin aina olemuksensa tyystin muuttaneena, selityksiä tarjoamatta. Hänestä on ehkä vaikea saada otetta, ja ehkä on elokuvalle vahingoksi, ettei kameraan taltioidu niitä toisia hetkiä, jolloin Parl Kristianina olo ei ole maailman kivoin keikka, mutta "Goodiepal-yhtälö" onnistuu silti tarjoamaan enemmän kuin kurkistuksen normien ulkopuolelle sijoittuvan toisinajattelijan kiehtovaan maailmankuvaan. Tämän elokuvan perusteella Goodiepal on eräänlainen joviaali radikaali, jonka koko olemassaolo on yhtä jatkuvaa haastetta status quolle. Sänpäkkilän vahvuus kronikoitsijana on se, että hän on sirkuksen tavallisin, tasaisin jalkapari. Yhtälön vakio.

Elokuva on liki yhtä mielenkiintoinen kuin kohteensa, ja aika usein yhtä hauska. Saksan ja Tanskan rajalla koetaan poliisien kanssa hetki, joka sai Kino Engelin yleisön räjähtämään nauruun. Avainhenkilö kohtauksessa on Goodiepalin läheinen taiteilijatoveri Poul Erik, jonka tarina saa puolestaan miettimään sitä hintaa, minkä normaaliuden ulkopuolelle asettumisesta voi päätyä maksamaan. Goodiepal ja Poul Erik ovat "outoja" vain nähtynä yhteiskunnan kollektiivisesta arvomaailmasta, minkä kanssa taiteilijakaverukset asettuvat poikkiteloin määrätietoisesti ja loogisesti. Goodiepalin elämänfilosofia saattaa ottaa epätavallisia muotoja, mutta sen ydin on kaikkea muuta kuin vieroksuttava.

Ensi-iltayleisölle Goodiepal lähetti terveisiä Serbiasta, missä hän on auttamassa turvapaikanhakijoita pakenemaan sotia auttamishaluttomaan Eurooppaan. Rock'n'roll.

Outous: 3/5 lanthimosta

Anna itsesi tuulettua Cinemadromessa

Marraskuu, perjantai ja 13. päivä. Voiko mitään muuta tekemistä harkitakaan, kuin lähteä kauhuelokuviin? Varsinkin, kun se elokuva on legendaarinen Perjantai 13. päivä?

Elokuvakerho Monroe lämpimästi hyytävästi suosittelee sukeltamista Cinemadromen syövereihin tulevana viikonloppuna. Viisivuotiaaksi kauhukakaraksi kasvaneen festivaalin Let Off Some Steam -viikonloppu osoittautunee edellisvuosien tapaan vaivan arvoiseksi syyksi suunnata zombintapposaappaidensa kärjet kohti Art House Cinema Niagaraa. Elokuvia kahden illan aikana nähdään puoli tusinaa.

(Vain) kaksi näistä esitetään digitoidussa muodossa. Ensimmäinen näistä on festivaalin aloituselokuva, tuo Sean S. Cunninghamin franchise trail blazeri Friday the 13th (1980). Tämän tapauksen kohdalla on vaikea sanoa, mihin suuntaan digikopio leffaa vie. Slasher-klassikko on melkein joka osa-alueeltaan huonoa käsityötä eikä paljon mässäile elokuvallisilla hienouksilla. Ja silti siinä on kummaa vetovoimaa. Sehän on enemmän kuin elokuva: ilmiö. Ja paikka paikoin POV-kuvauksessa on kiistämätöntä imua. Cunningham on mutkan kautta ajankohtainen, sillä hän oli Wes Cravenin ystävä ja suojelija, joka tuottajan ominaisuudessa auttoi isomman mestarin uran alkuun.

Sean S. Cunningham - ostaisitko vähän käytetyn slasher-elokuvan tältä mieheltä?

Toinen digitoitu klassikko on aina pinnalla pysyttelevä Tohtori Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920). Näytöstä ei kannata mennä katsomaan digiprojektion, vaan Lau Nau ja Likaiset kynttilät -yhteisorkesterin säestyksen takia, mikä taatusti tuo uutta kulmaa Robert Wienen ekspressionistiseen klassikkoon, joka on antanut vaikutteita käytännössä kaikille jäljessä seuranneille genre-elokuville.

Festivaalin omaperäisimpiin löytöihin kuuluu Todd Morrisin vuosien varrella kulttimainetta kerännyt A Gun For Jennifer vuodelta 1997, missä tulella leikkivät tytöt vastaan naisia vihaavat miehet on pelin nimi. Kaltoinkohdellut, vihaiset naiset muodostavat kostoryhmän, joka näyttää New Yorkin katuja saastuttaville misogynisteille kaapin paikan - kuusi jalkaa mullan alla.

Tämänkertaisen Cinemadromen luultavasti viihdyttävin pätkä on Commando, yksi Arnold Schwarzeneggerin käsittämättömimmistä elokuvista - ja melkein varmasti näyttelijän ennätys ruumisluvussa.Sertifioidusti pöhkö toimintarymistely täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Nautittavan siitä tekevät hilpeän Steven E. de Souzan (Die Hard) kieli poskessa kulkeva käsikirjoitus sekä Arnoldin pokerinaamainen tulkinta materiaalista. Muutenkin ironisen leffan kirsikka kakun päällä on siinä, että sen lähes täysin lahjaton ohjaaja Mark L. Lester ei ole missään haastatteluissa osoittanut ymmärtäneensä Souzan skenaarion vitsikkyyttä.

Vintage-vampyyrigorea läiskivät kankaalle Il pleniluonio delle vergini ja Verenhimoinen Dracula.

Ensin mainittu italokauhuilu kantaa mieluummin englanninkielistä nimeään The Devil's Wedding Night. Luigi Batzellan vuoden -73 ohjaus lyö tiskiin villin verkoston viittauksia wagneriaanisesta Nibelungin sormuksesta kreivitär Báthoryn tarinaan. Niinpä tarinassa etsitään mainittua sormusta Draculan linnasta, missä rouva Dracula virkistäytyy kylpemällä neitsyiden veressä. Hip hei.

Viimeisenä vaan ei suinkaan vähäisimpänä on perjantai-illan päättävä kunnianosoitus Christopher Leelle (1922-2015). Kreivi Draculan roolissa totta kai. Jess Francon ohjaama Verenhimoinen Dracula (Bram Stoker's Count Dracula tai jotain sinne päin) tuli ensi-iltaan 1970. Isoa miehen taustabändi on tällä kertaa kova: Herbert Lom ja Klaus Kinski.

Ja näin se menee. Elokuvakerho Monroe on tänäkin vuonna Cinemadromen taustabändi siinä mielessä, että keskiviikkona 11.11. Ravintola Artturin Leffavisa (näppärästi nimetty "Horror roar or raw oar whore..?") kylpee dromehuuruisissa tunnelmissa ja tarjoaa voittajille palkinnoiksi vapareita festareille. Sinnekin kannattaa siis tulla!

cineMadMaxdrome 2015: lauantai-illan huumaa

Kevään 2015 Cinemadromen huippukohta oli George Millerin Mad Max 2 35-millisenä loistokopiona, mutta lauantai-ilta osoittautui muutenkin yhdeksi festivaalin historian antoisimmista ja parhaista päivistä. Ohjelmistosuunnittelun taidonnäytteessä koko illanmittaisen genrehurjastelun dramaturgia tarjosi sekoilua, visionäärisyyttä, surrealismia ja lisää sekoilua juuri sopivassa suhteessa ja sopivina kerta-annoksina niin, että neljän leffan putken jaksoi istua liiemmin maitohapoille menemättä.



Aloitusleffa Tapa tai tule tapetuksi (Kill Or Be Killed, Etelä-Afrikka, 1976) oli elokuvallisena retromatkailuna mainio tunnelman asettaja. Karateleffan kopiosta olivat värit valuneet vuosien saatossa pois, mikä sopi sisällön tasoon nakutetusti. Tapa tai tule tapetuksi on juuri niin huono leffa, että se on jo hyvä. Täysin pöhkössä filkassa ent. natsikenraali von Rudloff on yhä ja edelleen käärmeissään siitä, että hänen valmentamansa joukkue hävisi vuonna 1941 Berliinissä järjestetyssä karateturnauksessa Japanille. Maanikkopatu haastaa Japanin joukkuetta luotsanneen valmentajan uusintaturnaukseen, missä kumpikin kerää 20 ihan satavarmasti parasta karatekaa mitä maailmasta löytyy tappelemaan "huimista palkinnoista". Päähenkilö on James Ryanin (rasvaprosentti noin 0,3) esittämä Steve Hunt, joka ensin on kenraalin palveluksessa, sitten ei, kunnes tulee taas kiristetyksi takaisin, minkä jälkeen ketä kiinnostaa? Olennaista ei ole tarinankuljetus tai hahmokuvaus, vaan perusasiat, eli mukana ovat

- natsit
- kääpiöpalvelija
- hehkuvasilmäisinä aavikkosusina stunttaavat saksanpaimenkoirat
- hillittömät poseeraukset joka ikisen iskun jälkeen.

Erikoismaininta vielä noiden iskujen äänitehosteille, mitkä eivät kertaakaan kuulosta ainakaan luonnollisilta tai mitenkään ihmisen tuottamilta. Elokuvan (ihan oikeastikin) parhaassa kohtauksessa pakoon aavikolle karauttanut rakastunut pääpari muuttaa hajonneen kuplavolkkarinsa käden käänteessä tuulipurjekiituriksi. Erinomaista.

Etelä-Afrikan lahja koko elokuvia katselevalle ja karatea harrastavalle maailmalle saatteli hyvässä vireessä Mad Maxin jatkoseikkailujen pariin. Siis pääasiaan. Itse oikeutetusti Max keräsikin illan isoimman yleisön: huomionarvoista on, että jos edellisessä hurlumheissä jengi otti aika löysin rantein evästä sipsipusseistaan, Maxin harras yleisö oli hiiren hiljaa hiiskumatta, ainakin ensimmäiset kymmenen minuuttia. Tätä oli odotettu.



Varmasti voidaan iloa pilaamatta myöntää, että joissakin suhteissa ikä alkaa klassikossa jo näkyä, mutta sen originellius ja aitous tekevät yhä vaikutuksen. Äänitekniikka ei enää pärjää tästä ajasta ponnistaville haastajille eikä kamera liiku niin notkeasti kuin esim. uusimman Maxin trailerissa, mutta kokonaisuus on edelleen väkevää lientä. Nyt filmiltä ja pitkän ajan jälkeen katsottuna Mad Maxin intertekstuaalisuus hätkähdyttää. Millerin visio on omaperäinen yhdistelmä westerniä, raamatullisuutta, punk-estetiikkaa ja homokuvastoa. Aikakautensa huippusuositulle kaahausleffalajille Mad Max 2 merkitsee revisionismissaan vähän samaa kuin Huuliharppukostaja lännenelokuvalle. Tämä rikas konnotaatioverkosto - yhdessä kuvauksen kauneuden, leikkauksen tiukkuuden ja stunttien mahtavuuden kanssa - saavat Mad Max 2:sen kestämään aikaa.

Päähahmo on mielenkiintoinen luomus itsessään. Lempinimestään huolimatta Max ei ole kovin hullu vaan pikemminkin pakan järkevin kortti. Vain 25-vuotias Mel Gibson esittää harvasanaisuudessaan (konekivääridialogiin kykenevälle näyttelijälle) epäkiitollista roolia kunnioitettavan ilmeikkäästi. Myyttinen Max on yllättäen suorastaan antisankari, sillä hän ei esiinny mitenkään ylivertaisena nyrkkitaistelijana eikä hän teknisesti ottaen juuri kerää voittoja kuskinakaan. Loppuratkaisu on ironisuudessaan aivan klassinen. Näytös päättyi asiaan kuuluviin aplodeihin.

Maxista Drome-ilta kääntyi sopivasti sukupuoliroolit kääntäen Everlyyn (2015). Siinä Salma Hayek liittyy viimeisimmäksi lenkiksi actioniä tekevien naistähtien joukkoon Angelina Jolien, Milla Jovovichin ja Scarlett Johanssonin jatkoksi. Eikä jää piiruakaan kilpasisarilleen jälkeen.



Jälkeenpäin juuri Everly jäi Drome-kattauksen luissa ja ytimissä tuntuvimmaksi päräyttäjäksi. Everly on sairaan mielen tuote. Sairaan ja aika nerokkaan. Se on äärimmilleen viety satiiri ikisuositusta "kärsivän ja kostavan naisen" teemasta. Koko jutun alkupiste on kuvan ulkopuolella tapahtuva joukkoraiskaus, mistä Salma hoippuu alastomana vessaan. Tästä lähtökohdasta Everly (joka tietoisesti viittaa ikuiseen) kehkeytyy keskenkasvuiseksi uudelleensyntymisen fantasiaksi, missä Salma tappaa aivan tajuttomasti jengiä. Ihan parhaalla mahdollisella tavalla tasapainossa ei Everly ole, ja ensimmäistä varttia seuraa vähän varuillaan ja skeptisenä. Mutta Joe Lynchillä ja Yale Hannonilla on vetää pakastaan aina vaan uusia kortteja, jotka hilaavat täysin epäuskottavaa, mutta tunnerekisterissään autenttisena pysyttelevää kertomusta yhä surrealistisempaan suuntaan. Surrealismia todellakin, sillä yksi käsikirjoittajien innoittajista lienee Buñuelin Porvariston hillitty charmi, josta täytyy olla peräisin idea sankarista, joka ei vaan pääse ulos huoneesta. (Tai se voi olla perua eräästä Buffy, vampyyrintappajan kutoskauden jaksosta. Jonka taas oli innoittanut Porvariston etc.)

Lynch ja Hannon näyttävät vasta pikku hiljaa pitävänsä kieliään poskissa, mikä tuottaa yhdessä Salma Hayekin vereslihalla tehdyn näyttelijätyön kanssa erikoista tunnelmaa, oikein hyvässä mielessä. Ja juuri kun uskoo kaveruksilta ideoiden loppuneen kesken, saapuu kankaalle Sadistiksi itseään kuvaava herrasmies, joka vetää elokuvan mustan huumorin ihan uusille ulottuvuuksille tuomalla viittauskenttään kidutuspornon.

Everly on pitkästä aikaa ensimmäinen elokuva, jossa sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, odottaa oikeasti kiinnostuneena ja ihmetellen. Siksi sille antaa anteeksi mm. budjettirajoitukset ja keskimääräistä kehnomman digisiirron. Salma itsessään muistuttaa olevansa alkujaan gore-beibe perusteoksista Desperado ja From Dusk Till Dawn. Epäselvyyttä on aina tuottanut ja tuottaa nytkin kysymys siitä, osaako ja miten hyvin Salma näytellä, koska hänen ainutlaatuinen fotogeenisyytensä saa jotenkin miettimään muita asioita...



Tasoittavina loppulöylyinä Everlyn ryminöiden jälkeen Antonio Margheritin italo-scifi Il pianeta errante eli War Between The Planets (1966) ei tuntunut kauhean kummoiselta, varmaankaan koska se ei ole kummoinenkaan elokuva, mutta oma miellyttävyytensä siinäkin oli. Yllätyksen tuotti sävyn vakava asiallisuus, missä (kukaties jälkikäteen englanninkieliseen dubbaukseen lisätty) kertoja ÄÄRIMMÄISEN asialliseen tyyliin raportoi astronauttiryhmän toimenpiteistä estää tuntematonta massaa tuhoamasta kotiplaneettaansa. Juurikaan mitään logiikaksi tunnistettavaa ei stoorista löydy, mutta käsintehdyille erikoistehosteille thunderbirdmäisine pienoismalleineen täytyy kyllä nostaa hattua. Kokonaisuudesta henkii tosissaan tekemisen paatos, vaikka lopputulos ei vakavasti otettavaksi ylläkään. Joka tapauksessa elokuvan ideoita on kierrätetty mm. ensimmäisessä Star Trekissä, Armageddonissa, Deep Impactissä sekä, tekee mieli sanoa, tv-sarja Avaruusasema Alfassa. Joten kulttuurihistoriallista mielenkiintoa löytyy eikä 80 minuutin kesto ylitä kipurajaa. Minkä lisäksi War Between The Planets on kauniisti kuvattu - kopio oli loistokunnossa - ja käytännön tehosteet ovat esteettisesti miellyttävää katseltavaa - avaruuskävelykohtauksissa ne ovat lisäksi loistavan hauskoja vaijerien näkyessä ja näyttelijöiden taiteillessa parhaansa mukaan aika hallitsemattomissa olosuhteissa.

Hienoa drometusta jälleen Niagarassa.

Mad Max 2 Cinemadrome 10:n helmenä

From the maker of Happy Feet and Happy Feet 2!

Tampereen oma kauhu- ja sekoiluleffafestivaali Cinemadrome saapuu jälleen tarjoamaan suojaa epäilyttävältä kevätauringolta. Se on omalla, tarpeellisella tavallaan iloinen asia. Tänä vuonna Dromeen voi valmistautua henkisesti ottamalla varaslähdön jo tiistaina Tulliklubilla, jossa seurataan Suomessakin käyneen kulttiohjaaja Richard Stanleyn (Hardware, Dust Devil) yrityksiä saada Tohtori Moreaun saari filmattua Marlon Brando pääosassa parikymmentä vuotta sitten. Lost Soul -dokumentti kiinnostaa väistämättä kaltaistensa kulissien taakse kurkistusten lailla.

Prologin jälkeen tämän vuotisessa festivaalissa päästään perjantaina lämmittelemään modernin saksalaisen kauhun (antologiaelokuva German Angst ja vhs-Nekromantik 2) sekä digi-Plan 9:n parissa ennen kuin lauantaina päästään kunnolla asiaan.

Illan ja festivaalin tämänkertainen kohokohta on George Millerin edelleen huikea Mad Max 2, jonka katsominen virittää kaiken lisäksi oikeaan mielentilaan tuloaan tekevää Mad Max: Fury Roadia varten. Millerin apo-saagan toinen osa paljasti ensimmäisen pelkäksi sormiharjoitukseksi ja löysi aiheen oikeat viritykset sekä maailmanvisiostaan että monenlaisista automobiileistaan. Saapa nähdä, onko lupaavalla trailerilla höystettyyn digi-Maxiin saatu vanhan klassikon käsinkosketeltavaa aidon tekemisen tuntua.



Mad Maxin varjossa lauantaina tapahtuu kankaalla paljon muutakin mielenkiintoisen tuntuista. Everly näyttää Salma Hayekin actionbeibenä - kuka hullu sen haluaa missata? Illan ohjelman täydentää kaksikko kalkkunaosastolta. Jos eteläafrikkalainen Kill Or Be Killed (1976) onnistuu lunastamaan lupauksensa edes puoliksi...se on jo aika trippi. "Tarinassa" on Afrikkaan (joka lienee maa?) paennut natsiparoni, jota jäytää Saksan karatejoukkueen vuoden 1936 koti-Olympialaisissa kärsimä tappio. No totta kai. Siispä revanssia lähdetään hakemaan kaappaamalla huippu-martial-taiteilijoita ympäri maailman ja...niin. Vau.

Jotta tämä ei riittäisi, nähdään keskiyön näytöksenä Tarantinon fanittaman Antonio Margheritin suunnilleen Kubrickin 2001:n ja Tarkovskin Solariksen tasolle kohoava scifi-opus War Between the Planets, joka vuonna 1966 valmistuneena edeltää täysin varmana vaikutteiden antajana kumpaakin juhlittua alan merkkiteosta. Eikä siinä kaikki, sillä juoneltaan War Between the Planets on sekä Deep Impactin että Armageddonin esikuva. Kyllähän tällaista menoa odottaa väkisinkin vesi kielellä ja ilomielellä. 24.-25.4. Niagarassa. Sitä odotellessa suositellaan tsekkamaan henkeen sopivasti tämä nerokas (ja suomalaisvalmisteinen) uudelleenleikkaus George Andrew Romeron esikoisesta.

Andy Warhol -juhlat Niagarassa viikonloppuna

Suomen taidemuseoiden absoluuttiseen kärkeen kuuluva Sara Hildénin taidemuseo on tänä keväänä avannut tamperelaisten - ja ulkopaikkakuntalaisten - silmät Andy Warholille. Andy Warhol - An American Story aukesi yleisölle maaliskuussa ja on viimeistä päivää nähtävillä 29. toukokuuta. Sitä ennen warholismi huipentuu tulevana viikonloppuna, kun amerikkalaisikonin tuotanto leviää myös valkokankaalle yhteistyössä Arthouse Cinema Niagaran kanssa.

Kolmipäiväinen tapahtuma on sisällöltään kunnianhimoinen läpileikkaus Warholin "hittien" taaksekin. Perjantaina aloitetaan esittämällä Warholin tuottamat ja Paul Morrisseyn ohjaamat kauhu-genren kulttiklassikot Flesh for Frankenstein (1973) ja Blood for Dracula (1974). Lauantai ja sunnuntai on omistettu Warholin omille kokeellisille elokuville, joihin kannattaa ottaa pohjia tohtori Christian Meyerin luennolla (lauantaina kello 14). Näissä hyvin eksperimentaalisissa, varmasti videotaiteelle mallia antaneissa, tutkivissa teoksissa kuvataan ihmisen perustoimintoja, syömistä, suutelemista ja seksiä; puolituntinen Blow Job (1963) on kiintoisasti ajankohtainen yhtäläisyyksistään viime viikon YouTube-sensaation kanssa (joka puolestaan lienee saanut inspiraationsa newyorkilaistaiteilija Clayton Cubittin Hysterical Literature -sarjasta).

Sunnuntai johtaa retken yhä syvemmälle Warholin maailmaan. Tuolloin nähtävillä muun muassa tunnin mittainen ote kuuluisasta Empirestä (1964): alkuperäisessä muodossaan yleisö pääsi katselemaan Empire State Buildingiä yhdestä ja samasta kuvakulmasta vajaat yhdeksän tuntia. Legendaarisen anekdootin mukaan Tampereen elokuvajuhlilla way back in the day esitetyn lyhennetyn leikkauksen jälkeen eräs yleisön jäsenistä olisi ilmaissut mielipiteensä lausumalla: "Kirja oli parempi." Warhol-viikonlopun päättää tuotteliaan auteurin maineikkaimpiin pitkiin fiktioihin kuuluva Lonesome Cowboys (1967), jossa mukana Warhol-tähdet Viva ja Joe Dallessandro.

Sisällöltään siis huippukiinnostava ja Tampereen leveyspiireillä huippuharvinainen taidemäjäys. Sääli vain, että korkeat tavoitteet tyssäävät toteutukseen (ja kaiketi nykymaailman realiteetteihin). Perjantain ohjelma tulee hienosti filmiltä, mutta Warholin omat ohjaukset saadaan nähtäville dvd-projisointeina. Voi vain kuvitella, miten lujille lauantain huipentava ohjaajan tunnetuin art house -työ Chelsea Girls (1966) kaikessa yli kolmen tunnin kestossaan ottaa kovana videotallenteena.

Miten tahansa, Niagaran Warhol-viikonloppu käy hyvästä alkulämmittelystä Monroen maanantaiselle ensi-iltaesitykselle mestaridokumentaristi Kiti Luostarisen Kotona kylässä -teoksesta.

Cinemadrom8 nostaa hattua Lloyd Kaufmanille ja hänen äpärälapselleen, Tromalle

Epämääräisen ja epäilyttävän elävän kuvan yleensä riemukas juhla, Cinemadrome-festivaali, palaa kevätauringon alla Niagaraan. Taiteesta roskaa taikova tapahtuma on ryöminyt kunnioitettavalla tavalla tamperelaisten elokuvaharrastajien ihon alle eikä Cinemadromea käy enää millään ohittaminen elokuvakalenterissa, olipa taso sitten mitä hyvänsä - minkä Dromen puuhamiehet ovat pitäneet odotettua korkeampana.

Manos a manos.

Perusasiat ovat silti perusasioita. Niinpä oli väistämätöntä, että Lloyd Kaufman nostaisi päätään ennemmin tai myöhemmin. Ensi viikonloppuna kaksipäiväisenä luoksemme saapuva Cinemadrome osoittaa kunniaa legendaariselle halpistehdas Troma Inc:lle esittämällä olennaiset luvut studion tarun alusta ja lopusta.

Joel M. Reedin kulttiklassikko Bloodsucking Freaks (aka Master Sardu and the Horror Trio aka The Incredible Horror Show) oli vuonna 1975 keskeneräinen kummajainen, kun se pantiin uuteen uskoon Troman yksihuoneisella studiolla ja julkaistiin valmiina kummajaisena vuonna 1976. Siitä saakka se on kerännyt mainetta asiaankuuluvissa piireissä ja osoittanut tietä Troman tulevaisuudelle, joka sinetöityi vuoden 1984 Toxic Avengerilla.

Lloyd.

Janan toisesta päästä Drome tuo nähtäville uusinta uutta: noin kolmannen jatko-osan Troma-klassikolle Class of Nuke'em High eli suomeksi Sairasta menoa (1986). Ylpeästi otsikkoa Return to Nuke'em High, vol. 1 (!) kantava kaufmanilainen satiiri tuo lisää mutantteja amerikkalaisen lukion käytäville ja opettajainhuoneeseen niille, jotka kokevat vajausta tässä suhteessa. Vol. 2 makaa jo viittä vaille valmiina 68-vuotiaan auteurin leikkauspöydällä.

Valitettavasti tällä kertaa ei Dromessa nähdä mykkäklassikkoa. Sen sijaan nähdään Manos, The Hands of Fate (1966), yleisesti yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana kalkkunana pidetty legendaarinen osaamattomuuden sinfonia. Tahaton komiikka a-go-go!

Kiintoisia löytöjä ovat myös brittiläisen kulttiohjaaja Donald Cammellin yhdessä China Kong -nimisen skenaristin kanssa kirjoittama myöhäisteos White of the Eye (Tappajan silmin, 1987), jonka mystinen atmosfääri ja ällistyttäviksi luonnehditut loppukäänteet kiehuttavat lupaavaa hypeä; sekä The Worm Eaters (1977) niille, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä, jotka pystyvät kommunikoimaan matojen kanssa.

Europa Report.

Uutuus-hyllyä edustavat Olivier Beguinin sveitsiläinen, ilmeisen verinen vampirismi-variaatio Chimères sekä hieman kiinnostavampi Europa Report, joka kohottaa kulmakarvoja scifiydellään ja laatunäyttelijöillään: päävastuun kantavat eteläafrikkalainen kameleontti Sharlto Copley (District 9, Elysium, Oldboy) ja eturivin ruotsalainen luonnenäyttelijä Michael Nyqvist (Kimpassa, Millennium-trilogia).

Kaikenlaista Sardusta Torgoon lupaa Cinemadrome tälläkin kertaa. FilmiLiekissä luvassa raportteja viikonlopun etenemisestä.