Oscar-sarja, osa 2: Jane Campion - Top of the Line

 Oscarit 2022 -katsaus, osa 2/3

Naiset ovat olleet elokuvateollisuudessa ja Oscareissa lievästi sanoen aliedustettuina ihan viime vuosiin asti. Näin ei olisi millään muotoa tarvinnut olla: ranskalainen Alice Guy (1873-1968) ohjasi historian ensimmäiset näytelmäelokuvat jo 1800-luvun lopulla, ja ennen Ensimmäistä maailmansotaa hän omisti oman elokuvastudion. Ja sitten Guyn pioneerityö unohtui historian lehdiltä vuosikymmeniksi.

Uusiseelantilainen kengäntekijän tytär Dame Elizabeth Jane Campion (s. 1954) lienee esimerkillään vaikuttanut suurempaan joukkoon naisohjaajia kuin kukaan toinen. Australiassa 1980-luvulla uransa aloittanut tienraivaaja on ensimmäinen Kultaisen Palmun voittanut nainen, ensimmäinen ohjaamastaan elokuvasta käsikirjoitus-Oscarin voittanut nainen sekä tuoreeltaan ensimmäinen nainen, joka on saanut parhaan ohjauksen Oscar-ehdokkuuden kahdesti. Campion voitti uusimmasta elokuvastaan parhaan ohjauksen Hopealeijonan Venetsiassa; The Power of the Dog sai 12 Oscar-ehdokkuutta, mikä on ennätys naiselokuvantekijälle ja ylipäätään yksi suurimmista ehdokkuussaaliista palkinnon historiassa.

Nämä ovat sinänsä ulkokohtaisia huomioita, eivätkä kerro itse elokuvista mitään; mutta Oscareiden kaltaisten palkintojen painavin merkitys on siinä, miten ne voivat nostaa esiin (tai jättää huomiotta) tekijöitä, jotka tavalla tai toisella tulevat tavalliseksi miellettyjen piirien ulkopuolelta. The Artistin, The Hurt Lockerin, 12 Years a Slaven, Moonlightin, Parasiten ja Nomadlandin kaltaisten elokuvien Oscar-menestys kohottaa vähemmistöjen ja "ulkopuolisten" ryhmien itsetuntoa ja näyttää seuraajille, että heillä on mahdollisuudet menestyä, vaikkeivät sovikaan perinteisiin muotteihin. Vaikka kehitys näyttää joskus lukeutuvan etanoiden sukuun, luutumat murtuvat sittenkin.

Jos Thomas Savagen 55 vuotta vanhaan romaaniin perustuva The Power of the Dog voittaa parhaan elokuvan Oscarin, tulee siitä harvinaisuus myös lajityyppinsä vuoksi, sillä tähän mennessä vain kolme lännenelokuvaa on palkittu vuoden parhaana: Cimarron (1930), Tanssii susien kanssa (1990) ja Armoton (1992). Western on ollut suhteettoman alihuomioitu genre, sillä noin 1920-luvun lopulta aina 1960-luvun kynnykselle länkkärit olivat yleisön lempiviihdettä teattereissa, ja laji on synnyttänyt valtavan määrän klassikoita.

 Jane Campion on saanut paljon aikaan, mutta The Power of the Dog on silti vasta hänen kahdeksas pitkä näytelmäelokuvansa. Kahden viimeisen väliin mahtuu koko 2010-luku.

Neljä ensimmäistä teosta ovat jokainen tarkkaan harkittuja ja viimeisteltyjä naisen muotokuvia - viimeinen näistä kirjaimellisestikin. Keveän ja raikkaan Sweetien jälkeen Campion sukelsi kunnianhimossaan aivan toisen luokan projektiin. Kirjailija Janet Framen tarinan kertova Enkelin kosketus (paremmalta alkukieliseltä nimeltään An Angel at My Table) on kuka ties vieläkin ohjaajan persoonallisin työ. Sitä seuranneesta Pianosta tuli vuoden 1993 suuria tapauksia ympäri maailman ja klassikko. Se voitti Kultaisen Palmun, kolme Oscaria ja käynnisti Anna Paquinin uran.

Kolme vuotta myöhemmin ensi-iltaan tullut Henry James -filmatisointi Naisen muotokuva on edelleen kiistelty voimannäyttö, ja sen myötä jokin tulee päätökseensä tekijän uralla. Naisen muotokuva on hiotuinta ja taidokkainta käsityötä, mitä Campion on yleisölleen esitellyt, mutta onko se vielä onnistunutta draamaa?

Tätä pohtiville elokuvantekijä tarjosi vaihteeksi komedian Holy Smoke (1999). Kiinnostava kokeilu onnistunee vain puolittain tavoitteissaan, mutta tarjoaa mainiota näyttelemistä. Näyttelijöiden ohjaajana Campion onkin suvereeni. Hän sai Meg Ryanistakin irti aivan uutta ilmaisua kokeilevassa trillerissä Kuka pelkää pimeää? (eli In the Cut, jälleen absurdi suomennos). Muuta hyvää tästä teoksesta ei voikaan sanoa. Kyseessä on eräs isoimmista epäonnistumisista mestaritason elokuvantekijältä historiassa. Sitä seurasikin kuuden vuoden tauko, minkä jälkeen ilmestyi kärsivällisyyttä vaativa, mutta poikkeuksellisen kaunis ja herkkä Kirkas tähti, tarina nuorena kuolleen runoilija John Keatsin rakkaudesta.

Tämän jälkeen Campion vaihtoi mediaa: erinomainen jännärisarja Top of the Lake uudisti tv-sarjailmaisua ja on kohonnut klassikon asemaan. Campion on omaleimainen auteur sarjamuotoisessa tarinankerronnassakin.

Jane Campion on poikkeuksellisen vahva ääni modernissa elokuvassa. Useinkin hän on haastanut yleisönsä asenteita ja ennakkoluuloja, ja uran suurta linjaa leimaa eräänlainen epätasaisuus: kahdeksan elokuvan sarja ei ole itsestään selvästi katkeamaton helminauha, mutta täynnä upeata elokuvailmaisua ja syvällisiä, raapivia huomioita naiseudesta usein miesten hallitsemassa maailmassa.

The Power of the Dog on sekin jakanut mielipiteitä, mikä tuntuu sopivalta ja lupaavalta. Näyttelijätyön erinomaisuuden ovat kuitenkin ani harvat asettaneet kyseenalaiseksi. Elokuva toi upealle Kirsten Dunstille vihdoin ja viimein ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden, 28 vuotta Veren vankien jälkeen. Hauskaa kyllä, samasta elokuvasta sai ehdokkuuden myös Dunstin kihlattu, Jesse Plemons. Kirsten on Kristen Stewartin ohella toinen Akatemiasta tänä vuonna työvoiton ottaneista naisnäyttelijöistä, jotka ovat tehneet hienoja rooleja jo vuosia.

Hullu Max Raivoraitilla

George Millerin Mad Max: Fury Road



Ilmiönä mielenkiintoinen on se, miten elokuvantekijät jäävät yhden suuren oivalluksensa tai hittinsä vangeiksi. Upean American Graffitin tehnyt George Lucas on kerta toisensa jälkeen palannut luomaansa Tähtien sota -maailmaan ja Peter Jackson käänsi selkänsä lupaavalle uralle omaperäisten alkuperäisaiheiden filmatisoijana surumielisyyttä herättävälle Tolkien-fiksaatiolle antautuen. Michael Bay tulostaa Transformers-sarjaa samalla kun merkittävän lahjakas Bryan Singer sukeltaa edelleen Ryhmä-X:n sarjakuvatodellisuuksissa. Herää kysymys, mitä helmiä jää toteuttamatta näiden liukuhihnatuotantojen kustannuksella. Jopa Ridley Scott on palannut Alien-teemaan ja on palaamassa Blade Runnerin (jota auteur on viilannut ties kuinka monesti) dystopioihin. Kyynikko voisi spekuloida saman aiheen uudelleentyöstämisen taustalla vaikuttavan perusinhimillisen persouden menestykselle, olipa se sitten kuinka materiaalista tahansa. Toisaalta on olemassa jo vanha viisaus siitä, että monet elokuvaohjaajat itse asiassa tekevät saman elokuvan yhä uudestaan ja uudestaan Yasujiro Ozusta Alfred Hitchcockiin ja Woody Alleniin.

Jotkut saattavat muistaa australialaisen George Millerin (alk. Miliotis) keskivertoa paremman Happy Feet -animaation ohjaajana. Jokunen friikki ehkä muistaa hänet erinomaisen Lorenzon öljy -draaman tekijänä.  Mutta ennen muuta hänet tunnetaan ympäri maailmaa apotoiminnan rimaa nostaneen Mad Max -trilogian luojana. Nyt, seitsemänkymppisenä, Miller palaa 30 vuoden jälkeen suuren hittinsä lähteelle elämänsä isoimman budjetin tukemana.



Mad Max: Fury Road on sekä jatkoa alkuperäiselle Mel Gibson -saagalle että sen uudelleenversiointi. Ts. se ottaa lyyrisiä vapauksia suhteessa kronologiaan ja jättää fanipojille runsaasti tulkinnanvaraa. Millerin tulevaisuudenvisio on saanut runsaasti lisää sarjakuvamaista väriä. Edelleen liikutaan helposti Australiaksi tunnistettavassa, hedelmättömässä täydellisen tuhon aavikkomaisemassa, missä valta on niillä, joilla on parhaat autot ja eniten bensaa. Fury Road on Maxin tarinassa kuvaus eräästä pakoretkestä: alussa Max joutuu yhden aavikolla vaikuttavan klaanin vangiksi ja puolet leffasta Max odottaa tilaisuutta murtautua vapaaksi. Takaa-ajon varsinaisena kohteena on klaanin johtajan käsipuoli oikea käsi, Imperator Furiosa, jolla on omat syynsä petokseen. Syevmpinä teemoina Fury Roadissa käsitellään veden merkitystä valuuttana ja vallankäytön välineenä, äitiyttä, ihmisen itsetuhoisuutta, itsesuojeluvietin rajoja sekä despoottiuden mysteeriä, joskaan näissä ei päästä pintaa syvemmälle.

Ajatellen monia muita elokuvasarjoja TSH:sta Terminatoriin ja niin pois päin, on Fury Road heittämällä onnistuneempi. Jos se olisi puoli tuntia lyhyempi ja auditiivisesti armeliaampi, se voisi olla suursaavutus. Mutta se ei ole yhtään kestoaan lyhyempi eikä hiljaisempi.

Fury Roadilla on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkään se ei tarjoa samastumispintaa kuvaamiinsa henkilöihin. Pahikset ovat täysin yksiulotteisia ja vailla historiaa. Lahjakas Tom Hardy on fyysisesti vakuuttava, mutta jotenkin hukassa olevan tuntuinen. Hänen tehtäväänsä ei varmasti auta se, että hän viettää kirjaimellisesti puolet elokuvasta sidottuna ja vangittuna, poissa toiminnan keskiöstä, liian paljon Banesta muistuttavan maskin takana. Katsoja alkaa ikävöidä tarinan sankaria. Lisäksi Hardyn todella omituiselta kuulostava muriseva ääni tuntuu enemmän kuin usein jälkiäänitetyltä. Sivuhahmot eivät myöskään kasva - yhtä poikkeusta lukuun ottamatta - oikein mihinkään. Nicholas Houltin esittämä Nux, eräänlainen Bruce Spencen manttelinperijä, on niin ärsyttävä sidekickin tapainen, että hänen kuolemaansa toivoo alusta lähtien. Mainitun poikkeuksen muodostaa Furiosa, jota Charlize Theron onnistuu jotenkin esittämään kiihkeästi ja aidosti, ylilyönteihin sortumatta. Yleensä ottaen kuitenkin voidaan sanoa, että jos Aristoteles oli oikeassa sanoessaan henkilöhahmon olevan yhtä kuin tarina, Fury Roadista se puuttuu.



Useimmat Fury Roadin katsojat eivät kuitenkaan vähempää voisi välittää antiikin filosofista, vaikka Ari ja Miller ovat molemmat kreikkalaista verta. Fury Roadia mennään katsomaan toiminnan toivossa ja siinä suhteessa elokuva lunastaa ja ylittää odotukset. Ei ole mitään halua kiistää Fury Roadia kineettisen kerronnan mestarinäytteenä par excellence. Leffa ei yksinkertaisesti pysähdy missään vaiheessa. Se on jatkuvassa liikkeessä, yleensä vielä nasta laudassa. Millerin ohjaus on täysin virtuoosimaista. Eläkeikäinen aussi tekee ehkä kaikkien aikojen hurjinta toimintaa, joka vielä pysyy täysin kasassa ja aina kontrollissa. Toimintajaksot seuraavat toisiaan pidennettyinä sooloina, mutta eivät sinällään käy yksitoikkoisiksi kiitos Millerin valtavan kuvaideapatterin. Leikkaajien nimet ovat Jason Ballantine ja Margaret Sixel. Kameran taakse Miller on kiinnittänyt maanmiehensä ja ikätoverinsa, mestarikuvaaja John Sealen (Liftari, Sumuisten vuorten gorillat, Sademies, Kuolleiden runoilijoiden seura, Lorenzon öljy, Englantilainen potilas, Harry Potter ja viisasten kivi, Cold Mountain). Hyperaktiivisesta leikkauksestaan huolimatta Fury Roadista ei löydy huonoa otosta. Toisaalta, monet Sealen kuvat ovat niin kauniita (jopa lyyrisiä, varsinkin ns. "Viherpaikassa"), että on sääli, ettei niitä ehdi jäädä ihastelemaan pidemmäksi aikaa.

Liika on silti liikaa ja kahden tunnin jälkeen, ilman henkilöhahmoja joiden myötä elää, nerokkainkin toiminnan kuvaus alkaa puuduttaa. Ja tässä törmäämme Fury Roadin toiseen isoon ongelmaan: se on ihan mielipuolisen äänekäs. Toiset teatterit soittavat tietysti sitä lujemmalla kuin toiset, mutta tällä kertaa voi vain toivoa, että osuu edes nupit kymppiin vääntäneeseen saliin. Sillä yhdellätoista Fury Roadin hellittämätön audioväkivalta johtaa hermostolliseen ärsytykseen, mistä tulee pahalle tuulelle. Musiikki on lähes pelkkää mattoa, muutamin poikkeuksin.




Aito ja alkuperäinen Mad Max -elokuva on sarjan toinen osa, ns. Road Warrior (eli Asfalttisoturi). Fury Roadiin verrattuna se on usein huomattavan minimalistinen Maxin tarkkaillessa tapahtumia jonkin kukkulan laelta. Mahtavien toimintajaksojen teho perustuu osittain kontrastiin niitä edeltäneisiin hiljaisiin jaksoihin. Lisäksi Asfalttisoturissa kiehtoo Millerin rohkeasti anarkistinen, punk- ja homomaskuliininen kuvasto selvin western-viittauksin. Tässä mielessä Fury Road on paljon köyhempi ja konformistisempi. Kaikki edellä mainittu on korvattu hillittömällä, korkeatempoisella toiminnalla, joka kaikeksi onneksi on nerokasta käsityötä. Autofetisisminä Fury Road on hieman verrokkiaan sliipatumpi, mutta se kuinka paljon tämä merkitsee, on puhdas makuasia. Olennainen ero on myös kolmiulotteisuus. Etukäteen se ei oikein tunnu sopivan Mad Maxin rähjäiseen maailmaan, mutta on myönnettävä, että tässä se on tehty niin hyvin kuin kukaan voi toivoa.

Lopuksi tulevaa katsojaa kehotetaan kiinnittämään huomiota kahteen yksityiskohtaan: siihen, miten typerä idea "klaaniarmeijan" tunnelman nostatuksesta vastaava hevikitaristi tulta syöksevine instrumentteineen on; sekä siihen, miten Millerin lääkärikoulutus nousee elokuvassa esiin.

Mad Max: Fury Road tänään tuplaennakossa Maggien kanssa Niagaran ja Cinemadromen erikoisnäytöksessä. Orion Helsingissä esittää alkuperäisen Mad Max -trilogian lauantaina 23.5.

cineMadMaxdrome 2015: lauantai-illan huumaa

Kevään 2015 Cinemadromen huippukohta oli George Millerin Mad Max 2 35-millisenä loistokopiona, mutta lauantai-ilta osoittautui muutenkin yhdeksi festivaalin historian antoisimmista ja parhaista päivistä. Ohjelmistosuunnittelun taidonnäytteessä koko illanmittaisen genrehurjastelun dramaturgia tarjosi sekoilua, visionäärisyyttä, surrealismia ja lisää sekoilua juuri sopivassa suhteessa ja sopivina kerta-annoksina niin, että neljän leffan putken jaksoi istua liiemmin maitohapoille menemättä.



Aloitusleffa Tapa tai tule tapetuksi (Kill Or Be Killed, Etelä-Afrikka, 1976) oli elokuvallisena retromatkailuna mainio tunnelman asettaja. Karateleffan kopiosta olivat värit valuneet vuosien saatossa pois, mikä sopi sisällön tasoon nakutetusti. Tapa tai tule tapetuksi on juuri niin huono leffa, että se on jo hyvä. Täysin pöhkössä filkassa ent. natsikenraali von Rudloff on yhä ja edelleen käärmeissään siitä, että hänen valmentamansa joukkue hävisi vuonna 1941 Berliinissä järjestetyssä karateturnauksessa Japanille. Maanikkopatu haastaa Japanin joukkuetta luotsanneen valmentajan uusintaturnaukseen, missä kumpikin kerää 20 ihan satavarmasti parasta karatekaa mitä maailmasta löytyy tappelemaan "huimista palkinnoista". Päähenkilö on James Ryanin (rasvaprosentti noin 0,3) esittämä Steve Hunt, joka ensin on kenraalin palveluksessa, sitten ei, kunnes tulee taas kiristetyksi takaisin, minkä jälkeen ketä kiinnostaa? Olennaista ei ole tarinankuljetus tai hahmokuvaus, vaan perusasiat, eli mukana ovat

- natsit
- kääpiöpalvelija
- hehkuvasilmäisinä aavikkosusina stunttaavat saksanpaimenkoirat
- hillittömät poseeraukset joka ikisen iskun jälkeen.

Erikoismaininta vielä noiden iskujen äänitehosteille, mitkä eivät kertaakaan kuulosta ainakaan luonnollisilta tai mitenkään ihmisen tuottamilta. Elokuvan (ihan oikeastikin) parhaassa kohtauksessa pakoon aavikolle karauttanut rakastunut pääpari muuttaa hajonneen kuplavolkkarinsa käden käänteessä tuulipurjekiituriksi. Erinomaista.

Etelä-Afrikan lahja koko elokuvia katselevalle ja karatea harrastavalle maailmalle saatteli hyvässä vireessä Mad Maxin jatkoseikkailujen pariin. Siis pääasiaan. Itse oikeutetusti Max keräsikin illan isoimman yleisön: huomionarvoista on, että jos edellisessä hurlumheissä jengi otti aika löysin rantein evästä sipsipusseistaan, Maxin harras yleisö oli hiiren hiljaa hiiskumatta, ainakin ensimmäiset kymmenen minuuttia. Tätä oli odotettu.



Varmasti voidaan iloa pilaamatta myöntää, että joissakin suhteissa ikä alkaa klassikossa jo näkyä, mutta sen originellius ja aitous tekevät yhä vaikutuksen. Äänitekniikka ei enää pärjää tästä ajasta ponnistaville haastajille eikä kamera liiku niin notkeasti kuin esim. uusimman Maxin trailerissa, mutta kokonaisuus on edelleen väkevää lientä. Nyt filmiltä ja pitkän ajan jälkeen katsottuna Mad Maxin intertekstuaalisuus hätkähdyttää. Millerin visio on omaperäinen yhdistelmä westerniä, raamatullisuutta, punk-estetiikkaa ja homokuvastoa. Aikakautensa huippusuositulle kaahausleffalajille Mad Max 2 merkitsee revisionismissaan vähän samaa kuin Huuliharppukostaja lännenelokuvalle. Tämä rikas konnotaatioverkosto - yhdessä kuvauksen kauneuden, leikkauksen tiukkuuden ja stunttien mahtavuuden kanssa - saavat Mad Max 2:sen kestämään aikaa.

Päähahmo on mielenkiintoinen luomus itsessään. Lempinimestään huolimatta Max ei ole kovin hullu vaan pikemminkin pakan järkevin kortti. Vain 25-vuotias Mel Gibson esittää harvasanaisuudessaan (konekivääridialogiin kykenevälle näyttelijälle) epäkiitollista roolia kunnioitettavan ilmeikkäästi. Myyttinen Max on yllättäen suorastaan antisankari, sillä hän ei esiinny mitenkään ylivertaisena nyrkkitaistelijana eikä hän teknisesti ottaen juuri kerää voittoja kuskinakaan. Loppuratkaisu on ironisuudessaan aivan klassinen. Näytös päättyi asiaan kuuluviin aplodeihin.

Maxista Drome-ilta kääntyi sopivasti sukupuoliroolit kääntäen Everlyyn (2015). Siinä Salma Hayek liittyy viimeisimmäksi lenkiksi actioniä tekevien naistähtien joukkoon Angelina Jolien, Milla Jovovichin ja Scarlett Johanssonin jatkoksi. Eikä jää piiruakaan kilpasisarilleen jälkeen.



Jälkeenpäin juuri Everly jäi Drome-kattauksen luissa ja ytimissä tuntuvimmaksi päräyttäjäksi. Everly on sairaan mielen tuote. Sairaan ja aika nerokkaan. Se on äärimmilleen viety satiiri ikisuositusta "kärsivän ja kostavan naisen" teemasta. Koko jutun alkupiste on kuvan ulkopuolella tapahtuva joukkoraiskaus, mistä Salma hoippuu alastomana vessaan. Tästä lähtökohdasta Everly (joka tietoisesti viittaa ikuiseen) kehkeytyy keskenkasvuiseksi uudelleensyntymisen fantasiaksi, missä Salma tappaa aivan tajuttomasti jengiä. Ihan parhaalla mahdollisella tavalla tasapainossa ei Everly ole, ja ensimmäistä varttia seuraa vähän varuillaan ja skeptisenä. Mutta Joe Lynchillä ja Yale Hannonilla on vetää pakastaan aina vaan uusia kortteja, jotka hilaavat täysin epäuskottavaa, mutta tunnerekisterissään autenttisena pysyttelevää kertomusta yhä surrealistisempaan suuntaan. Surrealismia todellakin, sillä yksi käsikirjoittajien innoittajista lienee Buñuelin Porvariston hillitty charmi, josta täytyy olla peräisin idea sankarista, joka ei vaan pääse ulos huoneesta. (Tai se voi olla perua eräästä Buffy, vampyyrintappajan kutoskauden jaksosta. Jonka taas oli innoittanut Porvariston etc.)

Lynch ja Hannon näyttävät vasta pikku hiljaa pitävänsä kieliään poskissa, mikä tuottaa yhdessä Salma Hayekin vereslihalla tehdyn näyttelijätyön kanssa erikoista tunnelmaa, oikein hyvässä mielessä. Ja juuri kun uskoo kaveruksilta ideoiden loppuneen kesken, saapuu kankaalle Sadistiksi itseään kuvaava herrasmies, joka vetää elokuvan mustan huumorin ihan uusille ulottuvuuksille tuomalla viittauskenttään kidutuspornon.

Everly on pitkästä aikaa ensimmäinen elokuva, jossa sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, odottaa oikeasti kiinnostuneena ja ihmetellen. Siksi sille antaa anteeksi mm. budjettirajoitukset ja keskimääräistä kehnomman digisiirron. Salma itsessään muistuttaa olevansa alkujaan gore-beibe perusteoksista Desperado ja From Dusk Till Dawn. Epäselvyyttä on aina tuottanut ja tuottaa nytkin kysymys siitä, osaako ja miten hyvin Salma näytellä, koska hänen ainutlaatuinen fotogeenisyytensä saa jotenkin miettimään muita asioita...



Tasoittavina loppulöylyinä Everlyn ryminöiden jälkeen Antonio Margheritin italo-scifi Il pianeta errante eli War Between The Planets (1966) ei tuntunut kauhean kummoiselta, varmaankaan koska se ei ole kummoinenkaan elokuva, mutta oma miellyttävyytensä siinäkin oli. Yllätyksen tuotti sävyn vakava asiallisuus, missä (kukaties jälkikäteen englanninkieliseen dubbaukseen lisätty) kertoja ÄÄRIMMÄISEN asialliseen tyyliin raportoi astronauttiryhmän toimenpiteistä estää tuntematonta massaa tuhoamasta kotiplaneettaansa. Juurikaan mitään logiikaksi tunnistettavaa ei stoorista löydy, mutta käsintehdyille erikoistehosteille thunderbirdmäisine pienoismalleineen täytyy kyllä nostaa hattua. Kokonaisuudesta henkii tosissaan tekemisen paatos, vaikka lopputulos ei vakavasti otettavaksi ylläkään. Joka tapauksessa elokuvan ideoita on kierrätetty mm. ensimmäisessä Star Trekissä, Armageddonissa, Deep Impactissä sekä, tekee mieli sanoa, tv-sarja Avaruusasema Alfassa. Joten kulttuurihistoriallista mielenkiintoa löytyy eikä 80 minuutin kesto ylitä kipurajaa. Minkä lisäksi War Between The Planets on kauniisti kuvattu - kopio oli loistokunnossa - ja käytännön tehosteet ovat esteettisesti miellyttävää katseltavaa - avaruuskävelykohtauksissa ne ovat lisäksi loistavan hauskoja vaijerien näkyessä ja näyttelijöiden taiteillessa parhaansa mukaan aika hallitsemattomissa olosuhteissa.

Hienoa drometusta jälleen Niagarassa.

Tämä luuhun asti korruptoitunut maailma

("Psst... Näimmekö juuri vuoden parhaan elokuvan?")

Bostonilainen George V. Higgins syntyi vuonna 1939 ja loi elämänuran asianajajana ja kirjailijana. Lakimiehenä hän edusti mm. Watergate-skandaalin keskushenkilöä G. Gordon Liddyä. Kirjailijana hän keskittyi kuvaamaan järjestäytynyttä rikollisuutta tavallisesti kotikaupunkinsa maisemassa, kuten myöhemmin Dennis Lehane (Mystic River, Shutter Island). Luonteenomaista Higginsin kirjoille on runsas dialogi, jonka poimuista juoni kaivautuu esiin. Vuonna 1999 sydänkohtaukseen kaatunut Higgins julkaisi 27 romaania. Ennen Killing Them Softlya (Cogan's Trade) niistä on filmattu vain pääteos Eddien ystävät (1973).

Tavallisesta poikkeavasti Killing Them Softly ei ala kuvasta, vaan äänestä. Se möyryää jostain kuvan takaa ja sen yli tarinan keskushenkilön linkatessa viluisen näköisenä hämärästä valjuun päivänvaloon. Tehokkaan alun jälkeen katsoja on koko loppuelokuvan ajan tietoinen kuvien taustalla elävästä äänimaailmasta - joka kirjaimellisesti on oma, täyteläinen maailmansa, missä ympäristön äänet lomittuvat pop-kappaleisiin ja televisiosta purkautuviin poliittisiin puheisiin: eletään George W. Bushin presidenttiyden viimeisiä päiviä, seuraaja Barack Obaman nousukautta.

Killing Them Softlylla ei ole päähenkilöä, mutta kylläkin keskushenkilö, ehkä parikin. Kaikki alkaa Frankiesta (Scoot McNairy), kaikin puolin mitättömästä pikkurikollisesta, joka lähtee pikkupomon kelkkaan ryöstämään mafian suojelemaa korttipeliä. Tarinan toisessa päässä pisteen laittaa palkkatappaja Jackie Cogan (Brad Pitt), pakan fiksuin kortti. Huomiota herättävästi poliisi loistaa tarinassa poissaolollaan.

Vaikka sekä Chopper että Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta olivat komeita elokuvia, vasta Killing Them Softly avaa silmät kunnolla sepposen selälleen näkemään kuinka lahjakas kaveri Andrew Dominik on. Ei sen vuoksi, että Killing Them Softly olisi edeltäjiään parempi, vaan vain koska se on kolmas loistava elokuva samalta käsikirjoittaja-ohjaajalta - eivätkä nämä kolme teosta muistuta mitenkään toisiaan. Mikä sivumennen tarkoittaa, että jos ei ole pitänyt sen paremmin Chopperista kuin Jesse Jamesistakaan, saattaa hyvin ihastua Killing Them Softlyyn. Ja jos näin käy, olisi syytä pikimmiten katsoa kaksi ensimmäistä uudestaan ja myöntyä olemaan oikeassa.

Dominik rakentaa kolmannen elokuvansa virkistävästi vastoin rikostarinan sääntöjä. Hän ei tee toimintaelokuvaa, vaan itsepintaisesti kuvaa keskustelun toisensa jälkeen. Silti elokuva liikkuu koko ajan, koska Dominik on liikkeissään järkähtämättömän johdonmukainen. Toimintaelokuvan sijaan hän kuvaa toimintakohtauksia, jotka vuorottelevat niihin johtaneiden dialogien kanssa. Puhekohtauksissa Dominik osoittaa taitonsa kirjoittajana; toimintakohtauksissa hän briljeeraa ohjaajana. Tarinan kannalta keskeisessä kohtauksessa, jossa tapahtumaketjun aloittava ryöstö tapahtuu, elokuvan kaksi motiivia itse asiassa naittuvat. Tuloksena on odottamattoman pitkäksi venyvä kohtaus, joka kestäessään alkaa muistuttaa kauhuelokuvaa suggeroivana kuvauksena inhimillisestä painekattilasta. Mitään tällaista ei ole elokuvassa nähty pitkään aikaan. Toisaalla Dominik valitsee aivan toisen tien: eräs Coganin suorittama murha tapahtuu äärimmilleen hidastetussa ajassa, lasinhelinän kehystäessä yhden elämän päättymisen brutaalin hetken, peruuttamattoman ja kammottavan. Kohtauksessa on sielunmessumaisuutta. Dominik vaihtaa vielä muissakin kohdin tyyliä tilanteen mukaan, mikä on vaan tavattoman anteliasta valkokankaan loimussa värjöttelevää elokuvan ystävää kohtaan. Killing Them Softly vastaa rikkaudessa neljää, viittä perusleffaa. Noihin verrattuna Killing Them Softlyn digisiirtokin on monta luokkaa parempaa, mutta digitaalisuuden särmättömyys syö jopa tässäkin jotain kuvasta.

Kuten aina, Dominik on kyvykäs myös näyttelijäohjaajana. Killing Them Softlyssa hän käyttää paljon tuoreita kasvoja, joista ei voi tiettyjen kirjoittamattomien lakien mukaan päätellä, miten heidän hahmoillensa käy. Korttipelin ryöstön toteuttavat herkkävaistoiset luonnenäyttelijät Scoot McNairy ja Ben Mendelsohn, jotka antavat lukea itseään kuin avointa kirjaa. Heihin pätee sama kuin kaikkiin muihinkin tämän näytelmän henkilöihin: he ovat sielullisesti niin ryvettyneitä, että ihmistä heissä on suunnilleen enää iho ja ulospäin näkyvä. Ryöstökohtaus on myös Ray Liottan hienoimpia hetkiä, roolissa, jossa hänelle jaetaan käsi, jolla ei voiteta edes bluffaamalla. Brad Pitt on tässä joukossa jokeri, joka kantaa vastuunsa, mutta ei tunnu korvaamattomalta. Sisäistyneesti esiintyvän James Gandolfinin osa kahdessa keskustelukohtauksessa Pittin kanssa on tuoda pintaan se henkinen umpikuja, johon elokuvan kuvaama epäinhimillinen elämäntapa johtaa. Alamaailmassa ei voi esiintyä yhteisöllisyyttä, muutoin kuin illuusiona, koska kukaan ei voi tuntea olevansa korvaamaton.

Jos Killing Them Softly alkaa tuntua kyyniseltä, johtuu se siitä, että se on. Tärkeintä elokuvassa on punaisena lankana kulkeva alamaailman rinnastus huippupolitiikkaan. Presidenttikandidaattien palopuheet USA:n suurenmoisuudesta kommentoivat ironisesti melko anekdoottimaista tarinaa rikollisten bisneksistä. Sama "koira koiran syö" -periaate kannattelee niin rikosta kuin politiikkaakin, lohdutonta kyllä. Tässä pelissä parhaiten pärjäävät älykkäimmät, illuusiottomimmat - ja kyynisimmät pelurit, kuten Jackie Cogan, pahin kaikista. Ironisesti, juuri hänen viimeiset vuorosanansa ovat murskaavinta kritiikkiä, mitä Amerikkalainen Unelma - josta on tullut koko maailman yhteinen unelma - on saanut kuulla vuosikymmeniin. It's all about the Cash.