Filkkariviikon lämmittelyksi: Kauko Salmen matkafilmejä 1960-luvulta Rainassa

NOSTALGIA - Kauko Salmen kaitafilmejä 1960-luvulta

Elokuvakerho Monroen näytösvuosi 2023 alkaa kaikille avoimella "kahvilakinolla". Tiistaina 7.3. kello 16.45 - lämmitellen seuraavana päivänä alkavia Tampereen elokuvajuhlia! - näytämme taiteilija Kauko Salmen kaitafilmiaarteita Bar & Cafe Rainassa. Näytös kestää noin tunnin.

Kauko Salmi (1928-2005) teki merkittävän elämäntyön tamperelaisessa kuvataide-elämässä sekä voimakkaana ja teknisesti taitavana taiteilijana että Kustaa Hiekan taidemuseon intendenttinä 27 vuoden ajan.

"Hiukset". Valokuva Seppo Leskinen

Intendenttinä Salmi loi näyttelyitä ja kartutti museon kokoelmia. Tässä roolissa hän oli vaikuttamassa monen suomalaistaiteilijan urakehitykseen. Hänen luomansa "talon henki" on yhä aistittavissa Hiekassa - Suomen vanhimmassa yksityisessä taidemuseossa.

Taiteilijana Kauko Salmi oli huolellisesti koulutettu. Hän teki julkisia teoksia esimerkiksi moniin tamperelaisiin kouluihin: Amurin, Saukonpuiston, Sammon ja Kalevan koulut saivat seinilleen taidetta hänen käsistään samoin kuin Härmälän kirjasto. Salmen erikoisempia intohimoja olivat exlibrikset, jolla alueella hänen noin 70 työtään ovat huomattavassa arvossa.

Rainassa nähtävät 8-milliset aarteet ovat peräisin Salmen opintomatkoilta Pariisiin (Académie de la Grande Chaumière) ja muualle Eurooppaan 1950- ja 60-luvuilla. Tyttärensä Marian ansiosta erinomaisesti säilyneet taltioinnit ovat tamperelainen harvinaisuus, joissa näkyy kuvataiteilijan silmä "manselaisena matkalla". Mykät värifilmit ovat sekä puhdasta nostalgiamatkailua että oman historiallisen arvonsa sisältävää dokumentaatiota tuon ajankohdan mannereurooppalaisesta kaupunki- ja maaseutuympäristöstä.

Alun perin filmit ovat leikkaamattomia välähdyksiä matkan päältä, mutta niiden pohjalta on helppoa kuvitella editoitu, kertojan äänellä varustettu dokumenttielokuva. Monroen demonstraatiossa Salmen tallenteet projisoidaan alkuperäisiltä 8 mm:n filmeiltä valkokankaalle kahvilatunnelmaan sopivan taustamusiikin kera. Normaali seurustelu esityksen aikana on täysin sallittua ja suotavaa. Monroelaisia saa myös lähestyä kysymyksillä filmistä, filmitekniikasta ja muusta sellaisesta.

Seuraavana päivänä, keskiviikkona, alkavat sitten isot juhlat, Tampereen elokuvafestivaali. Siinä hengessä tervetuloa kaikki!

MimiBo cafe esittää: ValoKino 2014!

Ja Kahvila Valon tuhkista nousee...MimiBo cafe! Uusien omistajien vetämä kahvila jatkaa Monroen kanssa siitä, mihin Kahvila Valon kanssa jäimme vuosi sitten: ValoKino palaa!



Monroe teki Valon kanssa useana vuonna suloista eloku(vall)ista yhteistyötä, joka on jättänyt kerhon historiaan tukuttain ihania muistoja. Nyt isännöimme ValoKinoa MimiBo cafen kanssa samalla sisäpihaterassilla kuin aina ennenkin - ja saavumme jälleen 16-millisen filmin kera. Se on suurta. Mutta suurempaa vielä on, että kaikki ValoKino-näytökset ovat ilmaisia!

Tänäkin vuonna ValoKino tapahtuu (säävarauksella, kuten muistanette) elokuun kolmena ensimmäisenä torstaina kello 22.00. Nähtävillä on tälläkin kertaa aarteita neuvostoelokuvan arkistoista mestareiksi tunnustetuilta tekijöiltä. Ehkä ValoKinon historian huikein kattaus näyttää ohjelmistossa tältä:

7.8. Grigori Tšuhrai: Vain neljä päivää (Ballada o soldate, 1959, *88 min.)
14.8. Mihail Kalatozov: Älä odota kirjettä (Neotpravlennoje pismo, 1960, *97 min.)
21.8. Andrei Tarkovski: Ei paluuta (Ivanovo detstvo, 1962, *97 min.)
* plus kelanvaihtotauko

Yllämainituista Grigori Tšuhrai (1921-2001) on ehkä nykyään vähiten tunnettu, mutta hänen nyt nähtävillä oleva pääteoksensa ylsi johonkin, mihin hänen aikalaismaanmiehensä eivät: sille suotiin Oscar-ehdokkuus parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen sarjassa. Kyseessä on todellinen saavutus ottaen huomioon, että elettiin kylmän sodan kuumimpia aikoja: puoli vuotta ko. Oscar-gaalan jälkeen maailmanrauhan korttitalo oli luhistumassa USA:n ja NL:n välisen ns. Kuuban kriisin kourissa. Nythän jonkin "parhaan ulkomaalaisen elokuvan" ehdokkuuden saamisessa ei olisi ollut mitään niin tavatonta, koska kyseinen sarja on aina saanut osakseen yliolkaista kohtelua - mutta käsikirjoituksista äänestävät Akatemian kirjoittajajäsenet, siis jonkinlainen "älykkösiipi", joka tietää keskimääräistä paremmin, mitä on tekemässä.



"Sotilaan balladin" näennäisen yksinkertainen, pasifistinen perusvakaumus onkin varmasti jo käsikirjoitustasolla (à la Tšuhrai & Valentin Ezhov) tehnyt suuren vaikutuksen. Suuri Isänmaallinen Sota on neuvostoelokuvan, ja -taiteen yleensäkin, perusaiheita, ja Tšuhrain teos kuuluu tässä joukossa aivan kärkijoukkoon. Erityisen vaikuttavan siitä tekee se, että se liikkuu poissa taistelutantereilta kuvatessaan lomille päässeen solttupojan matkaa kauas kotipuoleen. Tämän matkan kautta ohjaaja näyttää lämpimästi ja viisaasti kotirintaman todellisuuden: Vain neljä päivää on sekä suurta kansanelokuvaa että hienoa taide-elokuvaa. Yhdellä luennan tasolla kyse on myös Odysseus-myytin variaatiosta, missä katsojan sydän alkaa pamppailla päähenkilön mukana toivoen hänen matkansa etenevän ripeästi niin, että hän ehtisi viettää mahdollisimman paljon aikaa perheensä luona - kukaties viimeistä kertaa... Aivan yhtä tärkeiksi muodostuvat sotilaan matkallaan kohtaamat ihmiset, sydämeenkäyvästi kuvatut.



Erinomaisen kontrastin tarjoaa Mihail Kalatozovin (1903-73) Älä odota kirjettä, jossa ei taatusti ole ainakaan visuaalisesti mitään edes näennäisesti yksinkertaista. Kalatozov on koko elokuvahistorian hurjimpia visuaalisia hurjastelijoita ja tämän johdosta moniaalla jumaloitu. Älä odota kirjettä valmistui Kalatozovin kuuluisimman ja palvotuimman teoksen, Kultaisen Palmun voittaneen Kurjet lentävät -mestariteoksen jälkeen. Naispääosassa on jälleen huikea Tatjana Samoilova, miespääosassa toinen legenda, Innokenti Smoktunovski, ja kameraa käyttelee itseoikeutetusti Kalatozovin tärkein yhteistyökumppani, Sergei Urusevski, nero ja taatusti kiltansa top 5 -jäsen maailmassa koskaan. Tarinassa neljän geologin kopla etsii jalokiviä Siperiassa. Keskeiseksi dramaattiseksi jännitteeksi nousee ihmisen taistelu luonnonvoimia vastaan.



ValoKinon neuvostotrilogia päättyy Andrei Tarkovskin (1932-86) esikoispitkään. Sen myötä sekä jatketaan äärimmäisen esteettisen vaikuttavuuden tiellä että palataan toiseen maailmansotaan. Tällä kertaa näkökulma on lapsen: alkukieltä tarkemmin peilaava Ivanin lapsuus olisi nimenä parempi kuin dramaattinen Ei paluuta. Tarkovski aloitti tästä turhan hankalaksi osoittautuneen taipaleensa kohti alansa huippua, jonne monet eivät ole valmiita ketään muuta rinnalle nostamaankaan. Ja Tarkovski ylsi tähän asemaan vain seitsemällä elokuvalla. Jokainen näistä on kuitenkin vastaansanomaton pala elokuvan kehitystä yhä sofistikoituneemmaksi taidemuodoksi. Tarkovski oli elokuvan hellittämättömimpiä ja kompromissittomimpia totuuden etsijöitä. Hän sukelsi syvissä vesissä, minkä vuoksi monet hänen elokuvansa saattavat vaikuttaa alkuun vaikeasti vastaanotettavilta tarinoinnin tasolla. Tarkovskin elokuvat kelpaavat kuitenkin hyvin puhtaaksi esteettiseksi nautinnoksikin. Kiintoisaa on silti, että nimenomaan "kansan syvät rivit" ottivat Tarkovskin omakseen ja auttoivat häntä rikkomaan kassaennätyksiä Neuvostoliitossa, missä Puolue ei suostunut markkinoimaan ohjaajan "epäilyttävän individualistisia" töitä millään lailla. "Ivanin lapsuus" on elokuvahistorian syvimpiä sukelluksia sodan vaikutuksista paitsi kaikkeen konkreettiseen myös ihmisen psyykeen. Heikoimmat kärsivät aina ensimmäisinä ja eniten.

Näissä iloisissa tunnelmissa toivotammekin teidät nauttimaan kanssamme leppeistä elokuun öistä taivasalla juotavan ja syötävän kera, alkaen Tapahtumien Yönä tulevana torstaina!

ValoKinon viimeisenä romcom Moskovassa

 

ValoKino päättyy tänä vuonna Oscar-voittajaan vuodelta 1980. Moskova ei usko kyyneliin (Москва слезам не верит) oli vuotensa kansainvälisiä ilmiöitä ja päätyi palkituksi parhaana ulkomaisena elokuvana. Sen ohjaaja Vladimir Menžov (s. 1939) tunnetaan paremmin näyttelijänä: Menžovin ohjaajan ura käsittää vain seitsemän elokuvaa. Laajaskaalainen Moskova kertoo kolmen maalaistytön asettumisesta maan valtavaan pääkaupunkiin: aikajänne ulottuu 50-luvun lopulta 70-luvun alkuun. Varsinainen aihe on kuvata Neuvostoliiton poliittista ja sosiologista muutosta, mutta pääasia on yleisön pauloihinsa saanut "täydellinen rakkaustarina" Katian ja Goshan välillä - ensin mainittua esittää ohjaajan vaimo.

Moskova ei usko kyyneliin keräsi kotimaassaan 80  miljoonaa katsojaa. Elettiin Brežnevin aikaa eikä Menžov ollut paikalla vastaanottamassa elokuva-akatemian palkintoa.

Koska Moskova ei usko kyyneliin kestää kaksi ja puoli tuntia, on alkamisaika Kahvila Valossa poikkeuksellisen aikainen: projektorin lamppu syttyy kello 21.15. Tervetuloa!

ValoKino 2013: Vanja-eno

Monroen salatiedejaosto polttaa tänään värikkäitä kynttilöitä, epäilyttävän tuoksuisia suitsukkeita ja uhraa elokuvakriitikkoja filmikeloista tehdyllä alttarilla hyvitelläkseen säiden valtiaita, jotta huomennakin saadaan Kahvila Valossa nauttia ValoKinosta. Vuorossa tuolloin Vanja-eno vuodelta 1971.



Vanja-enon ohjaaja, muutama vuosi sitten Sodankylän elokuvajuhlilla vieraillut Andrei Mihalkov-Kontshalovski (s. 1937) on venäläisen elokuvan värikkäimpiä hahmoja. Hän oli itsensä Andrei Tarkovskin käsikirjoituskumppani mestarin valmistellessa ensimmäisiä ohjauksiaan Ei paluuta ja Andrei Rublev. Velikin on maineikas elokuvantekijä: Oscar-voittaja Nikita Mihalkov. Kontshalovskin oma esikoisohjaus Ensimmäinen opettaja (1965) luetaan nykyään 60-luvun tärkeimpien neuvostoelokuvien joukkoon. Toisaalta voimakastahtoinen originelli loi merkillisen uran Hollywoodissa: signeerauksiin lukeutuvat mm. Pakojuna (1985), Sisärengas (1991) ja Tango & Cash (1989). Kaiken kaikkiaan Kontshalovskin urasta on vaikea ottaa selvää.

Anton Tsehovin klassikkonäytelmään perustuva Vanja-eno (Dyadya Vanya) valmistui Kontshalovskin neljäntenä ohjaustyönä. Nimihenkilö on varsinaisen keskushenkilön veli: eläkkeelle jäänyt professori (Vladimir Seldin) palaa nuoren vaimonsa kanssa tiluksilleen, joista veli Vanja (Innokenti Smoktunovski, mm. Peili, Kozintsevin Hamlet) on vuosia huolehtinut. Legendaarinen Sergei Bondartshuk (Sota ja rauha) esittää alkoholisoitunutta lääkäriä, joka rakastuu professorin vaimokkeeseen...kuten tekee Vanja-enokin. Samaan aikaan professorin Sonja-tytär koittaa herättää lääkärin huomion.

Kontshalovskin tulkinta on näytelmän maineikkain filmatisointi, muut versiot ovat lähinnä tehdyt televisiolle. Hauskaa on, että veli Nikitankin täytyi tehdä oma "tsehovinsa": vuoden 1977 Keskeneräinen sävelmä mekaaniselle pianolle on huomattavasti kuuluisampi...

Panssarilaiva Potemkin ValoKinossa Tapahtumien Yönä

Huomenna Tampereen keskusta puhkeaa kukkaan Tapahtumien Yön myötä. Kaupungin paras ja ainoa elokuvakerho, Monroe, heittää oman kortensa kekoon Kahvila Valossa, kun perinteinen ValoKino aloittaa kolmen torstai-illan sarjan. Teemana on klassinen neuvostoelokuva: erikoisuuksiin tänä vuonna kuuluu ilmainen sisäänpääsy kaikkiin sarjan esityksiin (siis niille, jotka ensimmäisinä mahtuvat) ja leffojen näkeminen pimenevän taivaan alla aidosti elävinä kuvina 16-milliseltä filmiltä. Jotenkin itseoikeutetusti kunniapaikan sekä sarjan aloittajana että Tapahtumien Yön erikoisesityksenä saa neuvostoelokuvista kuuluisin, Panssarilaiva Potemkin.

Panssarilaiva Potemkin (1925) lukeutuu maailman tutkituimpien ja parhaiten dokumentoitujen elokuvateosten joukkoon. Sen merkitys oli selvä jo Moskovan ensi-illasta lähtien, mihin liittyy teoksen monista anekdooteista eräs herkullisimmista, kun viimeinen kelanvaihtotauko venyi 20-minuuttiseksi, koska viimeinen kela ei ollut vielä ehtinyt teatterille! Monroenkin näytöksessä kelanvaihtotauko on, mutta emme ole niin uskollisia perinteille, että antaisimme sen venyä aivan tuohon mittaan...

Ei liene montaakaan huomion arvoista elokuvantekijää, joka ei olisi Potemkinia nähnyt. Sergei Eisenstein opetti tässä elokuvassa ennen muuta montaasin tekemistä. Niinpä Potemkin, joistakin ajan kuluttamista piirteistään huolimatta, on paitsi "vakavaa" "taide-elokuvaa", myös dynaamista, väkeväkuvaista viihdettä, josta ei mieliinporautuvia kuvia ja jaksoja puutu - näistä kuuluisin on Odessan portailla tapahtuva taistelu, yksi mykkäelokuvan tehokkaimmista saavutuksista. Esimerkiksi Brian De Palma kopioi kohtauksen lämmöllä omaan Lahjomattomat-trilleriinsä, tuloksena tuon elokuvan muistelluin kohtaus.

Kaikkien aikojen kapinaelokuva siis Puutarhakadulla, Kahvila Valossa torstaina 8.8. kello 22.15. Tapahtumien Yön humussa. Säävarauksella, huomaattehan. (Ilmoitamme muutoksista ohjelmistoon ensimmäisenä Facebook-sivuillamme.)

Syksyn ohjelmasta: FC tulee!

Monroen kolmatta kertaa järjestämä pimenevän illan elokuvakohkaus ValoKino alkoi viime torstaina Tapahtumien Yön runsaudensarvessa. On hieman vaikeaa sanoin tavoittaa ilmapiiriä, joka vallitsee, kun 50 istuvaa ja seisovaa ihmistä tuijottaa kuiskimatta Kahvila Valon intiimillä sisäpihaterassilla 70 vuotta vanhaa mykkäelokuvaa kutunjuuston valmistuksesta. Penguin Café Orchestran instrumentaalimusiikin soidessa vienosti taustalla. Epäilemme vahvasti, että vastaavasta kokemuksesta ei ole aiemmin missään päässyt osalliseksi, mikä hypoteesi tarjoaa hyvän syyn, miksi verbaalinen arsenaalimme loppuu kesken. Luonnehtikaamme hetkeä eri aikakausien harmoniseksi kohtaamiseksi ja jättäkäämme loput muistin mantereelle elämäänsä jatkamaan.

ValoKinossa on seuraavaksi ohjelmassa Alfred Hitchcockin brittikauden huipputyö The Man Who Knew Too Much (1934). Annettakoon esityksestä jo ennakkovaroitus: ennustusten mukaan on hyvä mahdollisuus, että ensi torstaina sataa. Siinä tapauksessa Hitchcock siirtyy viikonlopulle tai seuraavalle viikolle. Ilmoitamme siirtyneestä tilaisuudesta täällä FilmiLiekissä.

Ensi viikolla julkaistaan Finnish Cinemathequen syysohjelma. Kymmenen vuotta sitten Jukka Kangasjärven ideoiman sarjan tarkoitus on esitellä suomalaisia näytelmä- ja dokumenttielokuvia Tampereen vieraskielisille culture vultureille, kuten vaihto-opiskelijoille. Tänä syksynä mukana yhteistyössä on TAMY, minkä vuoksi opiskelijakortilla pääsee saliin muita halvemmalla. Viiden elokuvan sarja alkaa huikealla paikallisensi-illalla: Peter von Baghin Helsinki, ikuisesti. Elokuvakulttuurin suomalaisen pää-äänenkannattajan Stadin tutkielma on ollut ulkomailla paljon kotimaataan kovemmassa huudossa ja on löytänyt vaikutusvaltaisia puolestapuhujia. FC tuo Niagaraan lisäksi mm. donneria sekä, kyllä vain!, erikoisnäytöksenä Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan. Miten Rokan vuorosanat kääntyvät englanniksi???

Finnish Cinemathequen ohjelma julkaistaan ensimmäisenä FilmiLiekissä alkuviikosta.

ValoKino tuo kesäiltaan kansanperinnettä ja suspensea

Puutarhakadun Valoisin kahvila ja Kehräsaaren pimein elokuvakerho lyövät jälleen kättä ja tuovat tähänkin loppukesään ValoKinon kajastuksen himmeneviin iltoihin. Pidetty ja tamperelaisittain tällä hetkellä ainutlaatuinen ulkoilmatapahtuma luo tunnelmaa Kahvila Valon viihtyisälle sisäpihalle elokuun kolmena ensimmäisenä torstaina alkaen Tapahtumien Yön ilmaisesityksestä.

ValoKinossa yhdistyvät leppoisasti kahvilakulttuurin seurustelevaisuus ja elokuvan katsomiskokemus. Esimerkiksi poikkeaminen sisätiloihin kesken elokuvan täyttämään tyhjentynyt kahvikuppi on paitsi sallittua, suorastaan tapahtuman hengen mukaista.

Tällä kertaa aloitamme Tapahtumien Yönä, ja esillä on parilla nuoren polven näytteellä höystetty kokoelma kotimaisen kansatieteellisen elokuvan klassikoita vuosikymmenten takaa. Jos kansatiede kuulostaa tylsältä, sen ei tarvitse sitä olla - nämä ovat todellisia dokumenttielokuvan suomalaisia kaunottaria mestareiden Mäkinen ja Pälsi käsistä, ja tallentavat hyväilevän kauniisiin mustavalkokuviin sellaista Suomea, joka elää enää valo- ja elokuvissa.

Toisena iltana pääsemme katsomaan varhaista Hitchiä: alkuperäinen, mustavalkoinen The Man Who Knew Too Much. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin mestari teki aiheesta uuden, värillisen ja amerikkalaisen version, ja cinefiilit kiistelevät tänäkin päivänä siitä, kumpi on parempi. Jännitystä on kumminkin kumpaisessakin.

Ja viimeisenä iltana saavumme kuusikymmentäluvulle Cary Grantin ja Audrey Hepburnin muodostaessa vastaanottokomitean. Charade on musikaalimaestro Stanley Donenin (Laulavat sadepisarat) charmikas jännäri, josta löytyy romanssia, komediaa ja ennen kaikkea Tyyliä. Viimeksi mainitun alustaa jo ensi hetkistä Henry Mancinin ikivihreä musiikki, yksi legendan huipputöistä.

Elokuvakerho Monroe toivottaa kaikki tervetulleiksi ValoKinon iltoihin. Huomautamme kuitenkin, että katsomaan mahtuu vain 40 ensimmäistä, joten tila saattaa loppua kesken, kuten se on joskus loppunut. (Aikaisempiin ValoKinoihin voi tutustua tässä blogissa tunnistetta "ValoKino" klikkaamalla.)  

OHJELMA

4.8. Tapahtumien Yö, klo 22.15, lyhytelokuvia, ilmainen
      Eino Mäkisen ja Sakari Pälsin klassikkodokumentteja
+ Forget Me Not! (ohj. Reeta Laine) ja Taidefilmi (ohj. Jarno Hänninen)
      Yhteiskesto n. 75 min.
11.8. klo 22.15, 3 euroa
      Alfred Hitchcock: The Man Who Knew Too Much (1934, ei tekst.), tähtinä Leslie Banks, Edna Best, Peter Lorre + alkukuva á la Three Stooges
      Yhteiskesto n. 90 min.

18.8. klo 22.15, 3 euroa

      Stanley Donen: Charade (1963, ei tekst.), tähtinä Cary Grant, Audrey Hepburn, musiikki: Henry Mancini. Kesto 113 min.

Kaikissa tapahtumissa säävaraus, muuttuneet ajat ilmoitetaan Kahvila Valon sivuilla ja tässä blogissa.

Hyppy 15. kerroksesta (Weltschmerz)

Monroen päiväkirjasta, sivu 13
11.8.

Kuinka selviytyä vastoinkäymisistä ottamatta niitä henkilökohtaisesti? Ei mitenkään, jokainen vastoinkäyminen on syvästi ja intensiivisesti henkilökohtainen kokemus.

Kun haalii kokoon kaikki raaka-aineet crème brûléeta varten ja näkee niistä vähitellen syntyvän pannukakkua, muistuttaa kokemus hyppäämistä 15. kerroksesta.

Tässä tapauksessa crème brûlée on ulkoilmaesitys 16-millisellä projektorilla klassikkoelokuvasta. Ensimmäisellä askelmalla, joka vie ikkunalaudalle, mieli on virittynyt ja ilma ylhäällä tuntuu vielä raikkaalta. Horjahduksen, joka aloittaa putoamisen, aiheuttaa filmin perforaatiossa oleva pieni vika, joka pakottaa sammuttamaan ja uudelleen käynnistämään elokuvan parin minuutin kohdalla. Korjaus ei kestä muutamaa sekuntia kauempaa. Samaan aikaan äänentoisto särkee, mikä, kun syy oivalletaan, saadaan sekin korjattua helposti. Ikkunalauta on vielä harovan käden tavoitettavissa. Kun elokuvaa on mennyt puoli tuntia, huomaa äkisti pudonneensa jo yhdeksännen kerroksen kohdalle. Kuten myöhemmin selviää, projektorin takakelasta katkeaa pieni nauha, minkä vuoksi kela ei pyöri enää normaalinopeudella. Seurauksena filmi alkaa valua maahan. Leffa pistetään nopeasti poikki. Filmi katkaistaan, ja loput ensimmäisestä osasta ajetaan uudelle kelalle moottoria käsin avittamalla.

Väliaika. Jälkimmäinen osa. Maa lähestyy. Neljäs kerros: toinen osa alkaa kelautua takakelalle löysälle. Vasta nyt käy oivalluksen aalto läpi Monroen, että jossain on jotain oikeasti pielessä. Putoaminen ottaa vatsasta. Koska löysälle kelautuva filmi ei enää mahdu yhdelle kelalle, on filmi pistettävä poikki ja loput ajettava uudelle kelalle. Ensimmäinen kerros.

Rennosta kahvilaympäristöstä huolimatta ei voi olla ajattelematta, että elokuvaa ei ole tarkoitettu esitettäväksi aivan tähän tapaan. Vähänpä lohduttaa senkään ajatteleminen, että vanhoina mykän elokuvan aikoina elokuvat ajettiin aina kela kerrallaan: Panssarilaiva Potemkinin ensi-illassa viimeinen kelanvaihtotauko kesti 20 minuuttia, koska viimeistä osaa vasta kiikutettiin laboratoriosta teatterille. Vähänpä lohduttaa, pikemminkin mielen täyttää katkeruus maailman yleistä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan: Ei paluuta jäi itseltä näkemättä.

Puuh. Ehkäpä vastoinkäymiset eivät muistuta hyppyä 15. kerroksesta. Ne saavat vain haluamaan hypätä.

Elokuvaseikkailu 2010

Tämä on kaikille teille, jotka olitte Kahvila Valossa Tapahtumien Yönä viime torstaina katsomassa Chaplinin Poikaa.

Tuona iltana, kun järjestimme puitteita elokuvaesitykselle, paikalla oli myös ystävämme Markus Nikkilä kameroineen tallentamassa muistiin Monroen ensimmäistä filmiprojektorilla toteutettua ulkoilmanäytöstä noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Tunnelma oli jännittyneenodottavanpuuhakas, mutta tietenkään kaikki ei mennyt täydellisesti.

Ilta toi yllättävän ja dramaattisen käänteen, kun elokuvan pyörittyä muutaman minuutin projektorin lamppu poksahti. Eikä kenellekään ollut tullut mieleen ottaa varalamppua mukaan. Amatöörit... Kiitos Niagaran Arton, uusi lamppu saatiin, vaikka odottamaton väliaika venähtikin parikymmentäminuuttiseksi, ja Poika nähtiin kuin nähtiinkin elokuun pimeässä myöhäisillassa.

Lopulta kaikilla katsojilla - joita oli ilahduttavan runsaasti - oli Charlien parissa aplodeista päätellen hauskaa, mutta välikohtaus muistutti hyvin, että elokuvan esittäminen (katsomisesta puhumattakaan) ei ole kuollutta, teknistä toimintaa, vaan elävä tapahtuma. Toisin kuin digitaalisessa toistamisessa, filmiprojektiossa kankaalle heijastetaan valoa käsinkosketeltavan aineen läpi.

Joillekin meistä siinä piilee elokuvan kauneus.

ValoKinossa Tarkovskin esikoinen

Huomenna keskiviikkona aurinko laskeutuu raukeasti taivaanrannan taakse noin kaksikymmentä minuuttia ennen kello kymmentä ja taivas on - näin luvataan - pehmeän pilvinen, ilma leuto ja tuuli pelkkä haavan lehdissä käyvä henkäys. Silloin Valon terassilla syttyy uusi vangitseva valo ja elävät kuvat alkavat tanssia jälleen kankaalla.

ValoKinossa saa vuoron Andrei Tarkovskin ensimmäinen pitkä ohjaus Ei paluuta, vuodelta 1962. Elokuvahistorian merkittävimpiin kuuluvan uran käynnistänyt teos tunnetaan myös Vladimir Bogomolovin novellin nimellä: Ivanin lapsuus. Venetsian elokuvajuhlilla Kultaisella leijonalla palkittu elokuva on kuvaus sodasta lapsen kokemana; sota sekä fyysisenä tapahtumana että valtaisana henkisenä myrskynä. Tarkovskin lähestymistapa ilmaisumuotoon on jo varma ja omintakeinen. Heti ensimmäisissä kuvissa luonto tallennetaan ihmeellisellä herkkyydellä sekä kuvan että äänen kautta, ja kaikkea ympäröi suggeroiva tarkovskilainen kosketus. Kamera liikkuu kuin untuvilla ja mestarillinen säveltäjä Vjatsheslav Ovtshinnikov täydellistää elokuvan unimaisen, lyyrisen ilmapiirin.

Ivanin lapsuutta edelsi puoli vuotta aikaisemmin valmistunut puolipitkä Katujyrä ja viulu, jossa Tarkovski oli jo löytänyt tärkeimmät työtoverinsa. Toivottavasti tämä legendaarinen filmi saadaan nähtäväksi Tampereelle lähitulevaisuudessa.

Viime viikon VK-aloituksesta tallennettu pienoisdokumentti löytää tiensä FilmiLiekkiin aivan parin päivän sisään. Kurkkaa, oletko sinäkin kuvassa mukana.

ValoKino siirtyy päivällä

Tämän kesän ensimmäinen ValoKino-esitys siirtyy päivällä eteenpäin. Syynä muutokseen on tuulinen ja sateinen sää, jonka luvataan muuttuvan leppeäksi poudaksi huomiseen mennessä.

Niinpä Chaplinin poikaa pääsee katsomaan keskellä Tapahtumien Yötä 5.8. Kahvila Valon sisäterassilla kello 22 alkaen (leffa käynnistyy noin 22.15).

Tervetuloa!

ValoKino 4.-18.8.

Viime vuonna hienosti onnistunut ValoKino palaa Kahvila Valon sisäterassille tuomaan eloa ja valonvälkettä pimenevään elokuun iltaan. Viime vuoden tapaan elokuvaesitys alkaa ilta kymmeneltä kolmena peräkkäisenä keskiviikkona.

ValoKino 2010:n ohjelmisto tekee tietoisen täyskäännöksen viime vuoteen nähden. Nähtävillä on elokuvan Klassikoita (isolla alkukirjaimella), joita yhdistää teema lapsuuden kokemuksesta.

Ensimmäisenä keskiviikkona kankaalle heijastuu 1900-luvun humanismin ruumiillistuman ensimmäinen täysverinen mestariteos: Chaplinin Poika. Poikana on Jackie Cooganin esittämä lehtolapsi, josta köyhä, mutta isällinen kulkuri alkaa huolehtia mitä kekseliäimmillä tavoilla. Taustalle piirtyy realistinen kuva luokkajaon huonommalle puolelle jääneiden asemasta 1920-luvun Yhdysvalloissa.

Sarjan keskimmäisessä osassa palautetaan pitkästä aikaa tamperelaisten nähtäville elokuvan suuren runoilijan, Andrei Tarkovskin, esikoiselokuva Ei paluuta. Myös nimellä Ivanin lapsuus tunnettu upea, uuden luvun elokuvan historiassa avannut teos kertoo todellisuuden, unien ja muistin kautta 12-vuotiaasta Ivanista, joka maailmansodan myrskyissä menettää perheensä ja liittyy partisaanijoukkioon tiedustelijaksi. Vladimir Bogomolovin novelliin perustuvan elokuvan johtolause on: "Lapsuus on rakastamista, ei taistelua varten."

Kolmas ja viimeinen näytös koostuu kahdesta sukupolvien rakastamasta lyhyestä klassikosta. Lapsuus-teeman päättää Albert Lamorissen Punainen ilmapallo, lastenelokuvien ylittämättömiä. Epilogina sarjalle nuo velikullat Laurel & Hardy näyttävät muuttokuljetuksen mallia James Parrottin ohjaamassa tuhokavalkadissa Piano (The Music Box). Hassu sattuma on, että tämän näytöksen molemmat elokuvat ovat lyhyen muodon Oscar-voittajia.

Parhaita elokuvakerhoperinteitä kunnioittaen kaikki sarjan elokuvat projisoidaan selluloidilta, 16 millimetrin kopioina. Esityksissä on kelanvaihtotauko, jonka aikana ehtii hakemaan tiskiltä lisää juotavaa tai purtavaa, vaikka ei kukaan kiellä sitä tekemästä elokuvan pyöriessäkään. Sisään pääsee maksamalla vaatimaton 3 euron pääsymaksu (tai olemalla monroelainen...) ja esitys alkaa, kun ilta on sateeton (= säävaraus) ja sopivasti tummunut - ensi keskiviikkona päässemme aloittamaan noin varttia yli tasan.

Tervetuloa kaikki Kahvila Valoon viettämään kesäiltaa elokuvan helmoissa.

ValoKino 2010 Ohjelmisto:

4.8. Charles Chaplin: Chaplinin poika (The Kid, 1921, mykkä, 60 min.)
11.8. Andrei Tarkovski: Ei paluuta (Ivanovo detstvo, 1962, 97 min.)
18.8. Albert Lamorisse: Punainen ilmapallo (Le ballon rouge, 1956)/Laurel & Hardy: Piano (The Music Box, ohj. James Parrott, 1932, yht.kesto 58 min.)
In glorious 16 millimetres
Liput: 3 euroa
Säävaraus. Tilaa rajoitetusti. Tule ajoissa.

Jos on kysyttävää, jätä meille viesti tänne blogiin tai lähetä sähköpostia.

Siniparran kosteissa kulisseissa

Monroen päiväkirjasta
Sivu 3

"Watch the skies." Vanha varoitus toimi mottona, kun monroelaiset valmistautuivat eilen keskiviikkona viimeiseen ValoKino-iltaan tummina vyöryvien pilvien alla. Maa pysyi märkänä koko päivän, mikä loi epävarmuutta illan esityksen järjestämisen suhteen. Kaiken päivää sateenkantajat kulkivat määrätietoisesti lännestä kohti itää, joten toivo siitä että rintama loittonisi iltaa kohden sai meidät jättämään lopullisen päätöksen mahdollisimman myöhään. Ei ehkä viime tinkaan mutta tinkaan kumminkin (mikä se onkaan).

Jos päättää järjestää jotakin, ei pidä antaa ihan helposti periksi. Pyysin epävarmuuteen arvion Ilmatieteen laitokselta ja heidän vakuutuksensa sateettomuudesta ratkaisi asian lopullisesti. Pakkasimme auton ja lähdimme esityspaikalle. Minä hain vielä esityskopiot sairastuneelta jäseneltämme ja Valossa aloimme yhdessä kasata näytöstä.

Aikaa ja meitä (ja lopulta yleisöäkin) oli olosuhteista johtuen aikaisempia kertoja vähemmän, mutta ne aiemmat kerrat olivat myös hyvin opettaneet, miten kasata show. Tavallista enemmän aikaa vei valkokankaan valmistelu lievän tuulen takia. Huomasimme pystytyksessä, että kankaalla oli selvä mielihalu käydä makuulle, minkä takia köytimme naruin kankaan kiinni poikkeuksellisen vahvasti.

Periaatteessa aloitimme lipunmyynnin ValoKino-näytöksiin puoli kymmeneltä, mutta tällä kertaa venytimme varttia vaille tasaan. Kiire ei tullut, sillä Aamulehden jutustakin huolimatta kostea sää karsi yleisön alle kymmeneen. Tunnelma oli silti miellyttävä ja leppoisa, kenties loppua kohden hiukan viluisa. Kokoillan ohjelmisto alkoi kotimaisen dokumentin Kansakunnan olohuone verrattomalla trailerilla, jatkui sitten vauhdikkaalla Popeye-klassikolla Customers Wanted ja huipentui illan pääattraktioon Bluebeard.

Tämän elokuvan perusteella Edgar G. Ulmerin maineella on oikeutuksensa. Toisin kuin pari viikkoa sitten nähty, luultavasti yhtä halpa Werewolf In A Girls' Dormitory, ei Bluebeard ollut camp eivätkä sen budjettirajoitukset olleet millään lailla ilmeiset. Ulmerin ohjauksessa huomiota herättävää oli sen kerronnan taloudellisuus ja samalla kuitenkin ilmavuus. Henkilöt olivat maukkaita tyyppitutkielmia: etenkin John Carradinen nukkemestari-maalari (!) Gaston Morell oli 65 vuoden jälkeenkin yllättävän tuoreen oloista työtä, vähäeleistä ja älykästä. Näin Ulmerin ei edes tarvinnut raskauttaa elokuvaa päälleliimatulla psykologisoinnilla. On pidettävä mielessä, että Bluebeard ei missään nimessä ollut koskaan mikään A-tuotanto, vaan hyvin tiukoissa tuotanto-oloissa valmistettu halpis. Sellaisena se nousi hyvinkin samalle korokkeelle paljon kuuluisampien genreserkkujensa rinnalle.

Kun on taivastellut tätä torstaipäivää iltaan asti, jää kysymykseksi, olisiko sittenkin kannattanut siirtää esitystä päivällä - varmaan useampi olisi maleksinut paikalle tänään. Mutta ainakaan emme tuottaneet harmia ja vaivaa niille urheille, jotka sään huomioiden olivat päättäneet tulla paikalle. He todella halusivat nähdä luvatun elokuvan. Sellaisille on kaikkein antoisinta järjestää jotain ValoKinon kaltaista. Kiitos.

Kohdevalossa Edgar G. Ulmer

Edgar George Ulmer (1904-72) kuuluu cineastien hellimiin kulttiohjaajiin. Hän on sopivan unohdettu, hänen elokuviaan ei löydy markettien dvd-hyllyiltä ja hänen uransa eteni kaukana elokuvataiteen parnassosta.

Mutta kuten katsahdus historiaan osoittaa, toisinkin olisi voinut olla ja lahjojensa puolesta Ulmer olisi voinut suotuisten tähtien alla kohota Fritz Langin manttelinperijäksi. Itävaltalaissyntyinen Ulmer nimittäin aloitti Langin siipien suojassa: parikymppisenä hän toimi Metropoliksen ja M:n rekvisitöörinä. Hollywoodissa hän toteutti Bela Lugosin ja Boris Karloffin ensimmäisen yhteisen elokuvan The Black Cat (1934), josta tuli erinomainen yleisömenestys - ja klassikko. Välittömästi seuraavat kolme vuosikymmentä Ulmer teki elokuvia - kymmeniä - lähinnä vuokran ja aterian taatakseen. Syyt ovat inhimilliset ja julmat: hän suututti sen kuuluisan "väärän hepun" Hollywoodissa rikkomalla erään tuottajan avioliiton. Kyse ei ollut kuitenkaan donjuanmaisesta häntäheikkeilystä, sillä Ulmer pysyi kaappaamansa naisen kanssa aviossa kuolemaansa asti.

Portit Hollywoodin isoihin studioihin pysyivät kuitenkin Ulmerilta lopullisesti suljettuina. Kompensaationa hän raivasi itselleen omaperäisen uran B-elokuvan sotkuisessa aluskasvillisuudessa tienaten jonkun leffan ohjaamisesta esimerkiksi 250 dollaria viikossa. Suuren laman aikana tämä ei ollut niinkään huonosti - kunhan töitä riitti useimmille viikoille. Ulmer ohjasi genre-elokuvia: kauhua, rikostarinoita, scifiä, melodraamaa. Eksploitaatiota. Yleensä halvalla ja nopeasti, kuin jokin esi-Corman. Mutta mitään epätavallistahan ei tällaisessa työmiesohjaamisessa ollut. Kuvaavasti hänen päätyökseen myöhemmin kohotettu film noir -klassikko Detour (1945), Peter von Baghin sanoin "kaikkien aikojen halpis", kuvattiin kuudessa päivässä 30 000 dollarin budjetilla. Toinen filmihullu-Peter, Bogdanovich, on kirjoittanut innostuneesti sellaisista töistä kuin The Naked Dawn (1955) ja The Cavern (1964). Eniten huomiota Ulmerin parhaiksi mainituissa töissä on herättänyt väkevä visuaalinen toteutus, jossa on toistuvasti taipumusta geometrisiin ratkaisuihin. Parhaiden joukkoon kuuluu myös Bluebeard vuodelta 1944, klassisen tarinan variaatio, jossa lievästi sielunelämältään häiriintynyt taiteilija kuristaa malleiksi houkuttelemansa naiset.

ValoKinossa keskiviikkona 12.8. harvinainen tilaisuus nähdä Pariisiin sijoittuva murhatrilleri Bluebeard, pääosassa John "Isäpappa" Carradine.

ValoKino jälleen huomenna kahvila Valossa

Aluksi nähdään, ellei sada, Lusikkaryhmän episodilyhytelokuva Kadotetut.

Ihmiset asuvat kodeissaan, käyvät ulkona ja tekevät asioita.
Ohjaaja Timo Moilanen: "Taivas. Helvetti. Arki. Pyhä. Kauhea. Hauska."

Toisena elokuvana Zaida Bergrothin palkittu Heavy Metal.

Teini-ikäiset pojat ja tytöt elävät elämäänsä. He kokevat tunteita ja ovat tekemisissä toistensa kanssa. Elämä talvisessa maakunnassa etenee hetki kerrallaan.