MimiBo cafe esittää: ValoKino 2014!

Ja Kahvila Valon tuhkista nousee...MimiBo cafe! Uusien omistajien vetämä kahvila jatkaa Monroen kanssa siitä, mihin Kahvila Valon kanssa jäimme vuosi sitten: ValoKino palaa!



Monroe teki Valon kanssa useana vuonna suloista eloku(vall)ista yhteistyötä, joka on jättänyt kerhon historiaan tukuttain ihania muistoja. Nyt isännöimme ValoKinoa MimiBo cafen kanssa samalla sisäpihaterassilla kuin aina ennenkin - ja saavumme jälleen 16-millisen filmin kera. Se on suurta. Mutta suurempaa vielä on, että kaikki ValoKino-näytökset ovat ilmaisia!

Tänäkin vuonna ValoKino tapahtuu (säävarauksella, kuten muistanette) elokuun kolmena ensimmäisenä torstaina kello 22.00. Nähtävillä on tälläkin kertaa aarteita neuvostoelokuvan arkistoista mestareiksi tunnustetuilta tekijöiltä. Ehkä ValoKinon historian huikein kattaus näyttää ohjelmistossa tältä:

7.8. Grigori Tšuhrai: Vain neljä päivää (Ballada o soldate, 1959, *88 min.)
14.8. Mihail Kalatozov: Älä odota kirjettä (Neotpravlennoje pismo, 1960, *97 min.)
21.8. Andrei Tarkovski: Ei paluuta (Ivanovo detstvo, 1962, *97 min.)
* plus kelanvaihtotauko

Yllämainituista Grigori Tšuhrai (1921-2001) on ehkä nykyään vähiten tunnettu, mutta hänen nyt nähtävillä oleva pääteoksensa ylsi johonkin, mihin hänen aikalaismaanmiehensä eivät: sille suotiin Oscar-ehdokkuus parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen sarjassa. Kyseessä on todellinen saavutus ottaen huomioon, että elettiin kylmän sodan kuumimpia aikoja: puoli vuotta ko. Oscar-gaalan jälkeen maailmanrauhan korttitalo oli luhistumassa USA:n ja NL:n välisen ns. Kuuban kriisin kourissa. Nythän jonkin "parhaan ulkomaalaisen elokuvan" ehdokkuuden saamisessa ei olisi ollut mitään niin tavatonta, koska kyseinen sarja on aina saanut osakseen yliolkaista kohtelua - mutta käsikirjoituksista äänestävät Akatemian kirjoittajajäsenet, siis jonkinlainen "älykkösiipi", joka tietää keskimääräistä paremmin, mitä on tekemässä.



"Sotilaan balladin" näennäisen yksinkertainen, pasifistinen perusvakaumus onkin varmasti jo käsikirjoitustasolla (à la Tšuhrai & Valentin Ezhov) tehnyt suuren vaikutuksen. Suuri Isänmaallinen Sota on neuvostoelokuvan, ja -taiteen yleensäkin, perusaiheita, ja Tšuhrain teos kuuluu tässä joukossa aivan kärkijoukkoon. Erityisen vaikuttavan siitä tekee se, että se liikkuu poissa taistelutantereilta kuvatessaan lomille päässeen solttupojan matkaa kauas kotipuoleen. Tämän matkan kautta ohjaaja näyttää lämpimästi ja viisaasti kotirintaman todellisuuden: Vain neljä päivää on sekä suurta kansanelokuvaa että hienoa taide-elokuvaa. Yhdellä luennan tasolla kyse on myös Odysseus-myytin variaatiosta, missä katsojan sydän alkaa pamppailla päähenkilön mukana toivoen hänen matkansa etenevän ripeästi niin, että hän ehtisi viettää mahdollisimman paljon aikaa perheensä luona - kukaties viimeistä kertaa... Aivan yhtä tärkeiksi muodostuvat sotilaan matkallaan kohtaamat ihmiset, sydämeenkäyvästi kuvatut.



Erinomaisen kontrastin tarjoaa Mihail Kalatozovin (1903-73) Älä odota kirjettä, jossa ei taatusti ole ainakaan visuaalisesti mitään edes näennäisesti yksinkertaista. Kalatozov on koko elokuvahistorian hurjimpia visuaalisia hurjastelijoita ja tämän johdosta moniaalla jumaloitu. Älä odota kirjettä valmistui Kalatozovin kuuluisimman ja palvotuimman teoksen, Kultaisen Palmun voittaneen Kurjet lentävät -mestariteoksen jälkeen. Naispääosassa on jälleen huikea Tatjana Samoilova, miespääosassa toinen legenda, Innokenti Smoktunovski, ja kameraa käyttelee itseoikeutetusti Kalatozovin tärkein yhteistyökumppani, Sergei Urusevski, nero ja taatusti kiltansa top 5 -jäsen maailmassa koskaan. Tarinassa neljän geologin kopla etsii jalokiviä Siperiassa. Keskeiseksi dramaattiseksi jännitteeksi nousee ihmisen taistelu luonnonvoimia vastaan.



ValoKinon neuvostotrilogia päättyy Andrei Tarkovskin (1932-86) esikoispitkään. Sen myötä sekä jatketaan äärimmäisen esteettisen vaikuttavuuden tiellä että palataan toiseen maailmansotaan. Tällä kertaa näkökulma on lapsen: alkukieltä tarkemmin peilaava Ivanin lapsuus olisi nimenä parempi kuin dramaattinen Ei paluuta. Tarkovski aloitti tästä turhan hankalaksi osoittautuneen taipaleensa kohti alansa huippua, jonne monet eivät ole valmiita ketään muuta rinnalle nostamaankaan. Ja Tarkovski ylsi tähän asemaan vain seitsemällä elokuvalla. Jokainen näistä on kuitenkin vastaansanomaton pala elokuvan kehitystä yhä sofistikoituneemmaksi taidemuodoksi. Tarkovski oli elokuvan hellittämättömimpiä ja kompromissittomimpia totuuden etsijöitä. Hän sukelsi syvissä vesissä, minkä vuoksi monet hänen elokuvansa saattavat vaikuttaa alkuun vaikeasti vastaanotettavilta tarinoinnin tasolla. Tarkovskin elokuvat kelpaavat kuitenkin hyvin puhtaaksi esteettiseksi nautinnoksikin. Kiintoisaa on silti, että nimenomaan "kansan syvät rivit" ottivat Tarkovskin omakseen ja auttoivat häntä rikkomaan kassaennätyksiä Neuvostoliitossa, missä Puolue ei suostunut markkinoimaan ohjaajan "epäilyttävän individualistisia" töitä millään lailla. "Ivanin lapsuus" on elokuvahistorian syvimpiä sukelluksia sodan vaikutuksista paitsi kaikkeen konkreettiseen myös ihmisen psyykeen. Heikoimmat kärsivät aina ensimmäisinä ja eniten.

Näissä iloisissa tunnelmissa toivotammekin teidät nauttimaan kanssamme leppeistä elokuun öistä taivasalla juotavan ja syötävän kera, alkaen Tapahtumien Yönä tulevana torstaina!

"Selittämättömiä kuvia"

 
Andrei Tarkovskin Peiliä ei katsota kuin tavallista elokuvaa - siihen luodaan suhde. Kuten mikä hyvänsä suhde, tämäkin syvenee ja muuttuu vuosien saatossa, mutta ennen kaikkea se kestää. Peiliin voi palata aina uudestaan sen milloinkaan menettämättä tuoreuttaan. Osittain tämä johtuu siitä, että se unohtuu niin helposti. Jonkin ajan kuluttua Peilin näkemisestä on paljon helpompi kuvailla sen herättämiä tunteita ja ajatuksia kuin siinä varsinaisesti kerrottuja asioita tai näytettyjä tilanteita.

Samalla kun Peili (Zerkalo, 1975) on maailman kauneimpia elokuvia, on se myös yksi vaikeimmista. Usein sanotaan, että Peilistä ei pidä lähteä perinteiseen tapaan etsimään tarinaa, ja että sen kerronta perustuu mielleyhtymille. Tämä ei luultavasti pidä aivan paikkaansa, sillä varmaankin on mahdollista dekonstruoida Tarkovskin visio ja löytää siitä "tarina", mutta jos joku yrittäisi, tulos epäilemättä olisi kuiva ja hengetön eikä kertoisi elokuvasta mitään.

Joka tapauksessa, Peili ei ole sarja toisiinsa liittymättömiä jaksoja. Jotkut elokuvat perustuvat unen logiikalle, mutta Peili saattaa olla ainoa todella onnistunut muistin logiikalla kulkeva elokuva. Kokonaisuutta veistäessään Tarkovski käyttää lukuisia häkellyttäviä, nerokkaita keinoja. Esimerkiksi teoksen keskushenkilöä (ohjaajan alter ego, mahdollisesti tämän itsensä esittämänä) ei koskaan täysin näytetä aikuisena. Kuitenkin kyse on juuri hänen muistoistaan, joista voimme lukea hänen äitinsä tarinan. Äidin ja hänen poikansa tarinasta puolestaan avautuu ovi suurempaan kuvaan Neuvostoliitosta Suuren isänmaallisen sodan aikana ja mainingeissa; se kuva on ahdistunut, tuskainen ja arpinen. Peilin kaikki ihmiset ovat kuin valtavan kouran läimäisemiä, heistä on tukahdutettu inhimillinen lämpö. Luultavasti juuri tästä syystä Peili tuntuu joillakin katselukerroilla etäiseltä ja läpitunkemattomalta - ei ole helppoa hyväksyä elokuvaa hallitsevan Margarita Terehovan silmien ja olemuksen menneisyydestä raskasta ilottomuutta; ja kuitenkin samat kasvot tulvivat vastaan arjessa joka päivä.



Peilin vakuuttava, kompromissiton subjektiivisuus lienee tällä ilmaisukyvyn tasolla ainutlaatuista. Lieneekö maailmassa toista yhtä henkilökohtaista elokuvaa? Siis aidosti henkilökohtaista, millä ei tarkoiteta omaelämäkerrallisuutta tai varsinkaan itsetunnustuksellisuutta. Tarkovski ei paljasta mitään omasta elämästään, vaikka hän taiteilijan spektrin läpi paljastaa aivan kaiken: Peili ei ole auto-voyeurismiä, vaan jotain puhtaampaa, kuin Tarkovski yksinkertaisesti näyttäisi katsojalle sen, mitä hän on kokenut, ja miten. Peilin prologi on elokuvahistorian kuuluisin - sanoi romantikko, varsinaisesti se taitaa olla vain hienoin: nuori poika napsauttaa värikuvassa television päälle, mitä seuraa epätyypilliseksi luonnehdittava leikkaus seuraavaan, mustavalkoiseen jaksoon, jossa nuoren miehen änkytys poistetaan hypnoosin avulla. Nyt pystyt puhumaan selkeästi! Sitä Tarkovski haluaa, kyetä puhumaan selkeästi menneisyydestä, muistoista. Rehellinen kuva muistoista on kuitenkin sirpaleinen, hajanainen ja epälineaarinen. Vähänkään lahjattomamman taiteilijan käsissä Peili kuolisi jo kohdussa: on ihmeellistä, että Tarkovski saa teoksensa toimimaan.

Mutta "se pyörii sittenkin". Se pyörii, koska Peili ei koskaan rakennu vain yhdelle idealle, vaan useille samanaikaisesti. Jos teoksen rakenne rullaisi vain rikotun kerrontansa varassa, se tuntuisi vain hajanaiselta, mutta tätä elokuvaa ei voi lähestyä vain yhden näkökulman, vain yhden aistin kautta: ei ole vain kuvaa, on myös ääni ja vuorosana ja ohjaajan isän lumoavalla äänellä lausumat runot ja juuri nyt näkyvän otoksen suhde aiempiin ja tuleviin. Jotta Peiliä voi ymmärtää, on kaikki tämä ymmärrettävä samanaikaisesti, koko ajan. Tuskin on toista yhtä kokonaisvaltaista elokuvaa ja siksi on tuskin toista yhtä kokonaisvaltaista hahmotusta ihmisestä.

Kaikki ihmisen tekemä Peilissä on käytettyä, kulahtanutta, rapistuvaa ja rumaa; silti elokuvan jokainen kuva on kaunis. Muutamat "muistin sirpaleet" ovat runoja: pojan päälaelle laskeutuva lintu; leijuva nainen, jonka hiukset ovat selittämättömissä; ikkunaruudun rikki nokkaiseva kana - salamanomaisia, triviaaleja hetkiä, jotka ovat piirtyneet yksittäiseen muistiin. Tarkovskin kamera elää lähes jatkuvassa liikkeessä. Joskus Tarkovski yltää bressonilaisuuteen liikkuvalla kuvalla. Sodan ja sen vaikutuksen nykyhetkeen Tarkovski kuvaa arkistomateriaalin kautta. Näemme mudassa laahautuvia sotilaita - joita todennäköisesti ei enää ole - ja liiraavan tankin; ääniraidalla Bachia tai Purcellia; meidät valtaa sanoiksi pukeutumaan kieltätyvä tunne suuresta kokemuksesta, kollektiivisesta ymmärtämisestä, joka liukuu rationaalisuuden tuolle puolen.



Lapsuudenkuvauksena Peili on suvereeni, koskematon. Jokainen teoksen kuva lapsista on puhutteleva. Tarkovski näyttää lapsuudesta sen illuusiottoman, saduttoman puolen, sen, missä lapsi on näkijä ja kokija, jolle asiat tapahtuvat, vailla kykyä vaikuttaa mihinkään. Peilin kuva lapsesta ei ole ainoa mahdollinen, mutta se on tosi.

Paitsi muistista ja lapsuudesta, Peili on olennaisesti elokuva sodasta. Yhtään näyteltyä kohtausta toisesta maailmansodasta ei ole, mutta inhimillisen katastrofin tunne leijuu painostavana kaikkien elokuvan jaksojen yllä. Koskettavimmillaan peili kuvaa lasten ampumaharjoituksia pakkasessa. Eräs poika selittää viattomalla selkeydellä ymmärtävänsä "täyskäännöksen" täydeksi käännökseksi: 360 astetta. Ja tulee siten repineeksi ohuen harson sotakoneen älyttömyyden yltä.

Suuri osa Peilistä liikkuu urbaanissa ympäristössä, missä ei ole mitään kadehdittavaa. Mutta lopussa palataan määrätietoisesti maalaismaisemiin. Luonnon kuvaajana Tarkovski on ilmiö sinänsä, ehkä vertaansa vailla oleva mestari. Tuuli pyyhkäisee yli vainion kuin ei missään muualla. Vanha metsä on likaisten lampareiden miinoittama, kaatuneissa rungoissa kasvaa sientä ja märkää sammalta. Heinälato palaa, kuten Uhrissa uudestaan. Lapsen muisti imee näkyjä ja ääniä sienen lailla.

Viimeisessä kohtauksessa Tarkovski tuo katsojan viimein keskelle katharsista. Kaikki aikuiseksi kasvaneen ahdistus katoaa täydellisen idyllin tieltä. Paras ja puhtain lapsuusmuisto on tyhjä eri suuntiin repivistä voimista: yksinkertainen hetki, kiireetön kulku pellon poikki suven sydämellä sisaruksen ja isoäidin kanssa. Kamera etääntyy sanomattoman hellästi piiloutuen metsän kätköön. Suurenmoista musiikkia.

Martyrologia

Andrei Tarkovskin julkaistut päiväkirjat avaavat ikkunoita ohjaajan elämäntaipaleeseen vuodesta 1970 lähtien, jolloin hän oli 37-vuotias ja yli kolme vuotta aikaisemmin valmistunut Andrei Rublev oli viimein pääsemässä valkokankaille. Koko tämän ajan Rublev oli elänyt limbossa, koska luovaa toimintaa valvoneet neuvostobyrokraatit eivät olleet kyenneet sovittamaan Tarkovskin lyyristä, konventioita haastavaa eeposta omaan yhteiseen ja tarkoin määriteltyyn maailmankuvaansa eikä ohjaaja suostunut vaadittuihin, naurettaviin muutoksiin. Tarkovski antoi päiväkirjoilleen nimen Martyrologia: vaikeuksien luettelo.

Merkillisellä tavalla nämä arkiset päiväkirjat innoittavat ja inspiroivat, vaikka ne hahmottavat silmien eteen tutunoloisen kuvan maailmasta, jossa jokaisen eteenpäin suuntautuvan askeleen ottaminen vaatii kohtuuttomilta tuntuvia ponnisteluja vallitsevan järjestyksen pihdeissä; maailmasta, missä epäoikeudenmukaisuus on normi ja valta annettu pikkusieluisille luusereille. Taiteilija Tarkovski ei saa yleisön palvonnasta huolimatta tehdä yhtäkään itsenäistä ratkaisua ilman että järjestelmä hangoittelisi vastaan ja koittaisi alituiseen pakottaa kulkua toiseen suuntaan. Silti ohjaaja jatkaa, hän kamppailee oikeudestaan toimia vapaana taiteilijana masentavassa maailmassa.

Martyrologian tyyliä leimaavat asiallisuus, sivistyneisyys ja johdonmukaisuus sekä tapahtumien ja tulevaisuuden rauhallinen pohtiminen. Säännöllisesti sen sivuilla törmää luetteloiksi ja listoiksi järjestettyihin muistiinpanoihin, jotka yleensä koskevat kodin taloudenhoitoa ja tärkeysjärjestykseen asetettuja tulevaisuuden projekteja. Suurista ohjaajista Tarkovski kuului historian köyhimpiin.

46-vuotiaana Stalkerin valmistelut pysähtyvät sydänkohtaukseen. Mutta tämäkään ei taivuta Tarkovskin kynää melodramaattisuuteen. "Minkäs sille sitten mahtaa", hän tyytyy toteamaan ja merkitsee muistiin toimivansa itse tulevan elokuvansa lavastajana.

Kaipa Martyrologia puhuttelee, koska meistä useimpien elämät muistuttavat ennemmin Andrei Tarkovskin kuin George Lucasin elämää. Tarkovski muutti lopulta pois rakastamaltaan Venäjältä, jonka historiaa hän oli Andrei Rublevissa syvävalottanut, ja eli elämänsä viimeiset viisi vuotta vieraalla maaperällä valmistaen kaksi elokuvaa, toisen Italiassa ja toisen Ruotsissa.

Kaikkiaan Andrei Tarkovski (1932-1986) sai tehdä seitsemän pitkää ohjausta.

Uutisia: ValoKinon Pianosta ei saada uusintanäytöstä kaluston puuttumisen ja yleisten olosuhteiden perimmäisen nuivuuden takia. Monroe järjestää ilmaisen 16-millisten elokuvien näytöksen todennäköisesti Arthouse Cinema Niagarassa myöhemmin syksyn aikana.

Ilta Tarkovskin altaan äärellä

Monroen leffailta 13.9.

Tauon jälkeen reipas ja arvaamaton elokuvakerhomme kokoontui viettämään perinteisessä hengessä leffailtaa kotioloissa. Tosin paikalle ehti tällä kertaa vain kaksi monroelaista, mutta henki oli kumminkin hyvä ja kaksikin on yleisö. Valitsimme ohjelman neljästä eurooppalaisesta elokuvasta: Robert Guediguain (jos meni väärin, niin sitten meni) Marie-Jon kaksi rakastajaa, Béla Tarrin Werckmeister Harmoniák ja Damnation sekä Tarkovskin Nostalgia. Persoonallisesti pykivään dvd-laitteeseen sujahti näistä viimeksi mainittu. Pöytä oli pähkinöillä ja karamelleilla varustettu, joten mitä jäi puuttumaan? Olimme tyytyväisiä.

Katsojakunnasta puolet ei ollut nähnyt tarkovskia käytännössä lainkaan ja toiselle puoliskolle Nostalgia oli se ainoa valkoinen läikkä ohjaajan uran kartalla.

Allekirjoittaneesta tuntui ihmeenomaiselta päästä kiihkeästä 2000-lukulaisesta temmosta maailmaan, jossa soljunta oli arvossaan. Nostalgia ei ollut hidas, vaan viipyilevä ja rauhallinen. Elokuvan jokainen kuva ja hetki oli arvokas itsessään ja täyteen harmonista rauhaa laitettu. Nostalgian - joka ei sinänsä ollut lainkaan nostalginen - graafinen keskipiste oli vuoroin tyhjä ja vuoroin vähemmän tyhjä ikivanha italialainen uima-allas; minusta tuntui kuin olisin koko elokuvan ajan heilutellut jalkojani kaikessa rauhassa sen reunalla.

Nostalgian sisältö jääköön tässä vaille syvällisempää pohdintaa, sillä kuten Andrei Andrejevitsin teoksien kohdalla yleensäkin on, ensimmäinen katselukerta on pelkkää ylitsevuotavaa kokemista ilman sen erittelyä. Ehkäpä siksi meistä tuntui pitkin elokuvaa esiintyvä susikoira teoksen tärkeimmältä hahmolta. Kaunis, suuri elokuva.

Minkä katsottuamme vietimme loput illasta jutustellen elokuvista yleensä sekä Monroen toiminnasta erityisesti. Syksyn suuri Miyazaki-spesiaalimme lähestyy ja sen valmistelut etenevät jännittävästi ja tuottavat aikanaan monenlaista kivaa pimeän vuodenajan piristykseksi.

FilmiLiekki palaa niihin syyskuun mittaan.