Henkilökohtaisesti olen vakaasti sitä mieltä, että jos joku viitsii nähdä vaivaa tehdäkseen kokopitkän elokuvan aiheesta "ihmissusi tyttöjen asuntolassa", se ansaitsee edes yhden julkisen esityksen. Siinä vaiheessa kun pelkkä teoksen otsikko saa hymyn karehtimaan huulilla, käy sisällön laadukkuus toisarvoiseksi. Tätä eetosta noudattaen pani Monroe toimeen mahdollisesti historiansa huonoimman elokuvaesityksen viime keskiviikkona Kahvila Valossa. Vakavia kilpailijoita löytyy kyllä pitkin elokuvakerhon 40-vuotista historiaa.
Werewolf In A Girls' Dormitory tuli todistaneeksi, että kömpelyydelle ja vajaaksi jäävälle ajatukselle rakentuva huono on hauskaa ja tahaton komiikka on virkistävän viihdyttävää. Me nauramme epäonnistumiselle, sillä se on inhimillistä ja me tunnistamme sitä kautta ihmisen itsessämme, kun taas täydellisyys - se kuuluu pikemminkin jumalille. Mutta mitään ei ole olemassa ilman negaatiotaan. Huonon kautta ymmärrämme hyvän olemusta ja toisinpäin. Me tarvitsemme epäonnistumisia ja huonoa, sillä huonous opettaa vastakohdastaan: kun jokin tehdään niin huonosti, että virheen näkee omilla silmillään, me oivallamme miksi se on huonoa ja miten tekemällä se olisi hyvää. Joudumme saman huvittuneen tunteen valtaan kuin shakkipeliä seuraava sivullinen, joka ällistelee kuinka pelaaja laudan ylle kumartuneena ei näe ilmiselvää erehdystä, minkä seurauksena kuningatar on turmion oma.
Huonon ja hyvän välimaastosta löytyy vielä loputtoman kiehtova ilmiö, kun jokin on niin huonoa, että se on jo hyvää. Tällaiseen lopputulokseen voi päästä sekä lahjakkuudella että lahjattomuudella.
ESIMERKKI 1: KUNNIAA ED WOOD JR:LLE
Sillä Plan 9 From Outer Space on suotta ja jopa epäreilusti kohotettu Citizen Kanen kääntöpuoleksi. Ei käy vastaan väittäminen, etteivätkö sen puutteet ansaitsisi kuuluisuutta. Mutta samalla lailla tulisi arvostaa kiistatonta luovuutta ohjaajan ja työryhmän ratkaisujen takana: pahviset lentävien lautasten pienoismallit ovat kömpelöitä (ja tosi hauskoja), mutta ne kertovat katsojalle ilman väärinkäsityksen pelkoa missä tarinassa mennään. Näyttelijät ovat surkeita, mutta kaikkea muuta kuin persoonattomia. Heistä välittää, ja eikö mikä tahansa elokuva saa olla tyytyväinen siihen yltäessään? Ja vaikka jatkuvuuden kanssa on pikku ongelmia, Woodin kuvaus ja ohjaus ovat sinänsä kelvollista ja jopa hyvää työtä: jokainen kohtaus esittelee uuden idean ja tarina etenee sujuvasti ja johdonmukaisesti - joskin epätodennäköisesti - eteenpäin. Jos näin ei olisi, ei kukaan jaksaisi elokuvaa katsoa.
ESIMERKKI 2: HUONO MAKU
Peter Jacksonin Bad Taste on lahjakkaan elokuvahullun huonosti tekemä huono elokuva, jonka pitää pinnalla - ei, vaan jonka kohottaa ylväisiin korkeuksiin sen esittelemien ideoiden anarkistisuus, täydellinen ennalta arvaamattomuus ja älykkyys. Kaikki muuten ominaisuuksia, jotka täysin puuttuvat ohjaajan paljon esikoistaan huonommasta Sormusten Herra -trilogiasta.
Huonokin voi siis olla joko huonoa tai hyvää. Harmillista kyllä elokuvat kuten Lesbovampyyrien tappajat näyttäisivät särkevän teoriani siitä, että pelkästään huvittava nimi antaa syyn elokuvan olemassaololle. Vaikka toisaalta...kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin ihmissusi tyttöasuntolassa on paljon lesbovampyyriä hauskempi, originellimpi ajatus...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti