Monroen päiväkirjasta
Sivu 3
"Watch the skies." Vanha varoitus toimi mottona, kun monroelaiset valmistautuivat eilen keskiviikkona viimeiseen ValoKino-iltaan tummina vyöryvien pilvien alla. Maa pysyi märkänä koko päivän, mikä loi epävarmuutta illan esityksen järjestämisen suhteen. Kaiken päivää sateenkantajat kulkivat määrätietoisesti lännestä kohti itää, joten toivo siitä että rintama loittonisi iltaa kohden sai meidät jättämään lopullisen päätöksen mahdollisimman myöhään. Ei ehkä viime tinkaan mutta tinkaan kumminkin (mikä se onkaan).
Jos päättää järjestää jotakin, ei pidä antaa ihan helposti periksi. Pyysin epävarmuuteen arvion Ilmatieteen laitokselta ja heidän vakuutuksensa sateettomuudesta ratkaisi asian lopullisesti. Pakkasimme auton ja lähdimme esityspaikalle. Minä hain vielä esityskopiot sairastuneelta jäseneltämme ja Valossa aloimme yhdessä kasata näytöstä.
Aikaa ja meitä (ja lopulta yleisöäkin) oli olosuhteista johtuen aikaisempia kertoja vähemmän, mutta ne aiemmat kerrat olivat myös hyvin opettaneet, miten kasata show. Tavallista enemmän aikaa vei valkokankaan valmistelu lievän tuulen takia. Huomasimme pystytyksessä, että kankaalla oli selvä mielihalu käydä makuulle, minkä takia köytimme naruin kankaan kiinni poikkeuksellisen vahvasti.
Periaatteessa aloitimme lipunmyynnin ValoKino-näytöksiin puoli kymmeneltä, mutta tällä kertaa venytimme varttia vaille tasaan. Kiire ei tullut, sillä Aamulehden jutustakin huolimatta kostea sää karsi yleisön alle kymmeneen. Tunnelma oli silti miellyttävä ja leppoisa, kenties loppua kohden hiukan viluisa. Kokoillan ohjelmisto alkoi kotimaisen dokumentin Kansakunnan olohuone verrattomalla trailerilla, jatkui sitten vauhdikkaalla Popeye-klassikolla Customers Wanted ja huipentui illan pääattraktioon Bluebeard.
Tämän elokuvan perusteella Edgar G. Ulmerin maineella on oikeutuksensa. Toisin kuin pari viikkoa sitten nähty, luultavasti yhtä halpa Werewolf In A Girls' Dormitory, ei Bluebeard ollut camp eivätkä sen budjettirajoitukset olleet millään lailla ilmeiset. Ulmerin ohjauksessa huomiota herättävää oli sen kerronnan taloudellisuus ja samalla kuitenkin ilmavuus. Henkilöt olivat maukkaita tyyppitutkielmia: etenkin John Carradinen nukkemestari-maalari (!) Gaston Morell oli 65 vuoden jälkeenkin yllättävän tuoreen oloista työtä, vähäeleistä ja älykästä. Näin Ulmerin ei edes tarvinnut raskauttaa elokuvaa päälleliimatulla psykologisoinnilla. On pidettävä mielessä, että Bluebeard ei missään nimessä ollut koskaan mikään A-tuotanto, vaan hyvin tiukoissa tuotanto-oloissa valmistettu halpis. Sellaisena se nousi hyvinkin samalle korokkeelle paljon kuuluisampien genreserkkujensa rinnalle.
Kun on taivastellut tätä torstaipäivää iltaan asti, jää kysymykseksi, olisiko sittenkin kannattanut siirtää esitystä päivällä - varmaan useampi olisi maleksinut paikalle tänään. Mutta ainakaan emme tuottaneet harmia ja vaivaa niille urheille, jotka sään huomioiden olivat päättäneet tulla paikalle. He todella halusivat nähdä luvatun elokuvan. Sellaisille on kaikkein antoisinta järjestää jotain ValoKinon kaltaista. Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti