Väkivaltaiset kuvat kertovat väkivallan miehistä. Se on parasta Michael Mannin uudessa ohjaustyössä: kuinka elokuvan keinoin kerrotaan siitä korruptiosta, mitä väkivalta aiheuttaa ihmisissä, oltiinpa sitten kummalla puolen lakia tahansa. 1930-luvulla valmistuneet konepistoolit pitävät hirvittävää mekkalaa ja lain kirjainta tahrimaton nainen hakataan poliisiasemalla, autot alistetaan tulitaistelujen välikappaleiksi ja kummallakin puolen lakia viedään väkivalta surutta siviilien keskelle.
Ero lain ja moraalin välillä on surullisen selvä. Kuten myös niiden välinen arvojärjestys.
Ei ole kriitikon asia mennä sanomaan, onko teos hyvä vai huono; kriitikon ensimmäinen tehtävä on ymmärtää näkemäänsä ja kuulemaansa. Mutta Public Enemies on huono elokuva, ja voitte tehdä sillä mielipiteellä mitä haluatte. Tärkeämpää on, mitä näin ja kuulin. Tämän:
Noin kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia valkokankaalla risteilee sarja kuvia, jotka pyrkivät keveyteen ja välittömyyteen. Ohjaaja vie katsojat erääseen aikaan ja erääseen paikkaan ja koittaa vakuuttaa, että me todella olemme läsnä siellä. Liikutaan Chicagossa vuonna 1934. Maailma on ruskean ja sinisen mattasävyjä, hyvin hillittyä samalla kun teot ovat hillittömiä. John Dillinger -niminen mies johtaa pankkiryöstöillä elantonsa ansaitsevaa kapitalistiporukkaa, jota Melvin Purvis liittovaltion lainvalvonnan edustajana jahtaa. Nämä kaksi ryhmää kommunikoivat keskenään yksinomaan tuliaseiden välityksellä. Sivullisista viis, vaikka harvan näytetään osuvan suoraan tulilinjalle. Samaan aikaan maassa on historiansa suurin lama. Tämä on aivan olennaista elokuvan tapahtumien kannalta. Ohjaaja Mann jättää tämän seikan huomiotta alkulauseen jälkeen. Tapahtumilta jää puuttumaan yhdistävä viitekehys. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa pettyneet pankkiryöstäjät toteavat erään ryöstäsaaliin tuottaneen vain kahdeksan tuhatta dollaria mieheen, ei Mann näytä tajuavan, että aikana jolloin joka neljäs amerikkalainen oli vailla työtä, kahdeksan tonnia oli valtava summa. Tämän tekeminen selväksi olisi jo yksistään riittänyt riisumaan pois sen hohteen, jonka median manipuloinnin loistavasti hallinnut rikollinen Dillinger - ja tämän Mann osoittaa hyvin - on harteilleen saanut.
Mutta Mann näyttää toivovan, että pelkkä tapahtumien näyttäminen riittää niiden ymmärtämiseen. Ei riitä, sillä hänen taiteilijan, kronikoitsijan näkemyksensä niihin jää vaille tarkennusta. Public Enemies on ontto elokuva, sen ihmiset ovat pelkkiä tekoja vailla syytä ja ympäristöt toimivat vain kulisseina tapahtuvalle. Koska ihmiset jäävät kuin varjoiksi joessa, eivät heidän tekonsa jaksa kiinnostaa.
Jostakin syystä aina kun Mann lähtee tekemään epookkia, lopputulos jää enemmän (Viimeinen mohikaani) tai vähemmän (Ali) ulkokohtaiseksi. Tässä ja nyt liikkuessaan Mann on usein jopa loistelias ja aina omaperäinen. Viime vuosina hänen saavutuksensa ovat jääneet yhä enemmän uupumaan tavoitteista ja yhtenä syynä on pidettävä sitä, ettei hän ole onnistunut ratkaisemaan digitaalisen kuvaamisen ongelmia. Public Enemies on visuaalisesti levoton työ. Sen värimaailma on sävytön ja käsivarakuvaus liian usein kvasidokumentaarisuuden sijasta vain falski. Nopeat sweepit eivät juuri eroa kotivideoestetiikasta. Jopa Cloverfield oli luontevampi digiesitys ja aivan erityisen huonosti Public Enemies (kuten myös edeltänyt Miami Vice) vertautuu Steven Soderberghin Che-elokuvan ensimmäiseen osaan, jossa vihreän ja ruskean tallentamista oli todella ymmärretty ja käsivarakuvaus oli tehty samalla huolella kuin fixit. Public Enemies antaa itsestään kiireisen kuvan. Tätä korostaa myös äänityksen epäonnistuminen. Äänitys on korviinkäyvän epätasainen ja hiomaton. Ehkä tarkoituksella, mutta tarkoitus jää epäselväksi. (Public Enemiesin digitaalikuvausta on analysoitu täällä ansiokkaasti ja valaisevasti.)
Toisaalta Public Enemiesissä kyllä tapahtuu ja yhden sortin historian oppituntina se menettelee, vaikka tapahtumien kulun ja painotuksien todenmukaisuudesta on esitetty painavia vastalauseita. Suurimman kritiikin esittää kuitenkin kysymällä, miksi meidän pitäisi välittää John Dillingerin elämästä ja juuri Michael Mannin näkemyksestä siitä? Onhan noita kirjojakin vielä, eikö?
Hieman toisia näkökulmia.
VastaaPoistaPublic Enemies on pienoinen pettymys, mutta huonoksi elokuvaksi sitä ei voi sanoa. Keskinkertaiseksi ehkä, mutta uusintakatselut voivat muuttaa tilannetta positiiviseen suuntaan.
Lama-aika on kyllä oleellista, mutta lähinnä sen takia miten media ja kansa Dillingeriin suhtautuu eli jonkinlaisena antisankarina joka ei tyydy osaansa -tässä tapauksessa köyhyyteen- vaan ottaa mitä haluaa ja tekee mitä haluaa. Olkoonkin että hinta siitä on melkoisen kova. Ja kahdeksan tonnia on miljoonapottia tavoittelevalle rosvojoukolle aina pieni summa, oli lama-aika tai ei. Mikään kun ei koskaan ole tarpeeksi.
Mannin digitaalikaluston käytöstä sen sijaan on mahdotonta sanoa pahaa sanaa. Visuaalisuus ei ole yhtä timanttista kuin Collateralissa ja Miami Vicessa, mutta onnistuneesti Mann on vienyt kameransa menneeseen aikaan, kuin lavastettuun dokumenttiin. Äänitys tukee kuvaustyyliä ja on oikeastaan aika piristävä poikkeus tämän hetken Hollywood-tuotantojen äärimmäisen tarkoille ja hiotuille ääniraidoille.
On pakko myöntää että Public Enemies on ontto elokuva, sen hahmot jäävät etäisiksi ja sen rytmissä olisi paikoin parantamisen varaa. Joka tapauksessa se sisältää useita upeita, kylmiä väreitä aiheuttavia kohtauksia, kuten Dillingerin saapuminen vangittuna lentokentälle, Dillingerin ja hänen uuden rakastettunsa ensimmäinen yö yhdessä, Dillingerin kuolema...ja katsokaapa miten rosvojoukko saapuu pankkeihin ryöstöjaksojen alussa. Tosin muistumia Heatin tapahtumiin ei voine välttää.
P.E. on huono elokuva ennen muuta koska se on epäonnistuminen; Mann selvästi epäonnistuu tavoitteessaan kehittyä taiteilijana. Epäonnistuminen sinänsä on kuitenkin jotain, mihin taiteilija on aina oikeutettu eikä kunnianhimoisesta yrittämisestä voi taiteilijaa syyttää. Siinä mielessä kaikki kunnia ohjaajalle, P.E. ei syö millään lailla hänen aikaisemman uransa merkitystä.
VastaaPoistaMann epäonnistuu syistä, jotka jo esitin. Haluan alleviivata, että teos jää ontoksi koska sen kuvaamia tapahtumia ei yhdistä laajempi konteksti. Tällaiseksi olisi sopinut esim. ajankohdan lama. Toki ymmärrän päähenkilöiden pettymyksen syyt "8000 dollarin kohtauksessa". Kritiikkini ottaakin tulta siitä, että kohtaus jää lässyksi, kun taas ajankohdan huomioon ottaminen olisi luultavasti tuonut siihen ironisen ulottuvuuden. Mann hukkaa toisenkin mahdollisuuden tehdä teoksestaan jäntevä, sillä Dillingerin ja Billien suhde on tyystin vailla happea.
Olen tullut siihen tulokseen, että Mann pyrki toteuttamaan elokuvansa "hunttiäänellä" dokumentaarisen vaikutelman aikaansaamiseksi. Tapa jolla se on toteutettu kuulosti kuitenkin minun korvaani häiritsevältä ja etäännyttävältä.
Mutta digikuvauksessa joudun asettumaan suhteesi täydelliseen vastahankaan. En pitänyt elokuvan visuaalisesta ilmeestä, minusta se oli yksitoikkoinen ja tietyissä teknisissä ratkaisuissa kömpelö. Nopeat käsivarapannaukset näyttivät demomaisilta ja videomaisilta ja kontrastien terävyys loi teeveemäistä vaikutelmaa. Auttamatta P.E. vertautuu negatiivisesti Peter Andrewsin erinomaiseen työhön Che 1:ssä. Minulla ei ole minkäänlaista halua nähdä P.E:tä uudestaan.