Eikä aamiaisklubi koskaan palaa

John Hughes kuoli viime torstaina. Klovnin, naurattajan kuolema pistää erityisellä tavalla, koska nimen herättämän hyväntuulisen mielikuvan ja uutisen vakavuuden välinen kuilu on niin syvä. Nauru takertuu kurkkuun.

Ihmisen haihtuessa mielikuvat ja tehty työ jäävät jälkeen. Populäärikulttuurille Hughesin lähtö merkitsee sitä, että paksu säie 80-lukuun, kirottuun vuosikymmeneen menetetään. John Hughes ei ole elokuvahistoriassa suuri luku, mutta hänen vaikutuksensa siihen, miten laajat ihmisjoukot näkevät mielissään kokonaisen vuosikymmenen, on sivuuttamaton ja saavutus sinänsä, todiste työn voimasta.

Hughes oli ennen muuta kirjoittaja, sitä lajia joka nykypäivänä löytäisi lahjoilleen käyttöä laatuteeveestä. 1980-luvulla hänenlaisilleen löytyi kuitenkin vielä tilaa elokuvasta. Hughes näki hyvin omaan aikaansa ja oivalsi, että hänen vuosikymmenensä tunnussanat olivat "minä" ja "ulkonäkö". Tarinankertojana hän tajusi myös, että 80-luvun asenteet kiteytyivät parhaiten nuorisossa, epävarmassa ja hapuilevassa, alati itsensä kyseenalaistavassa ja tyytymättömässä. Niinpä hän teki komediaa amerikkalaisesta high school -instituutiosta, jossa elävät opiskelijat eivät enää ole lapsia, mutta eivät ole vielä täysin ylittäneet kynnystä aikuisuuteenkaan.

Tässä maastossa liikkuessaan Hughes oli tarkkanäköinen, lempeä ja hauska. Hän ymmärsi yksityiskohtien päälle ja osasi kirjoittaa kertomustensa nuoret sillä tavoin avoimiksi, että näyttelijöillä oli tilaa tehdä heidät lihaksi. Esimerkiksi Hughesin avainelokuva The Breakfast Club tapahtuu käytännössä yhden jälki-istunnon aikana, mutta se elää, etenee ja syvenee koko kestonsa ajan.

John Hughesin luovin kausi jäi lyhyeksi. Näyttää siltä kuin 1990-luvulle tultaessa Hughesin sanottava olisi huvennut muuttuvien arvoasenteiden myötä. Hänen lempeytensä latistui lopullisesti pehmeydeksi ja 40 täytettyään kirjoittajan teksteistä tuli aiempaa selvemmin ja yksiulotteisemmin perhekeskeisiä. Tämän muistomerkkinä seisoo vuoden 1991 Home Alone (Yksin kotona), yksi kaikkien aikojen yleisöhiteistä, jonka jälkeen kirjoittajan ei tarvinnut enää vaatia itseltään kovinkaan paljoa. Ehkä tästä on merkkinä sekin, että juuri tuon vuoden jälkeen Hughes ei enää ohjannut.

Edellä käsitellyn lisäksi John Hughes kirjoitti myös tyylipuhtaita farsseja, kuten Vacation-elokuvia ja Trains, Planes and Automobilesin (Vauhdilla Chicagoon, 1987), parhaan John Candy-komedian. Mutta intensiivisimmän vuoropuhelunsa Hughes kävi 80-luvun puolivälissä teiniyleisön kanssa. Pretty In Pink (1986, ohj. Howard Deutsch) ja Ferris Bueller's Day Off (Ferris Bueller vaihtaa vapaalle, 1986) sekä Sixteen Candles (Synttärit, 1984) tavoittivat yleisönsä samastumistasolla ehkä kaikkia muita yrittäjiä paremmin. Näissä elokuvissa Hughes löysi luontevimman väylän käsitellä kohdeyleisönsä maailmaa. Hyvänä - parhaana - esimerkkinä on hänen esikoisohjauksensa Sixteen Candles. Se kertoo tytöstä (Molly Ringwald, tietenkin), joka täyttää amerikkalaisessa kulttuurissa erityisesti naiselle äärimmäisen tärkeät 16 vuotta - eikä kukaan muista hänen synttäreitään. Seuraa eräänlainen koominen odysseia läpi arjeksi kääntyneen juhlapäivän rutiinien koulun oppitunteineen ja illan nuorisokemuineen. Kaikki vain nähdään pettyneen ja harmistuneen tytön silmien läpi hiukan viistosta kulmasta. Yksinkertaisesta oivalluksesta Hughes kehittää maaliin osuvan panoraaman kokonaisesta ihmisen kehitysvaiheesta. Lopputulos on aidonmakuinen ja - hauska.