Kun suomalainen ryhtyy elokuvantekoon, vavahtaa taiteen Olympos, sitä asuttavien jumalien kulmakarvat kurtistuvat ja nektari heidän laseissaan happanee. Ilmapuntari painuu ja kaikki ennusmerkit käyvät osoittamaan tuhoa, hävitystä ja onnetonta loppua. Suomalainen vaatimaton ja hiljainen mielenlaatu sopii yksinäisyydessä harjoitettuun luomistyöhön kuten kirjoittamiseen ja säveltämiseen, teatteriinkin oikein hyvin kunhan tila on tarkoin määrätty ja suljettu ja sisäänpääsymaksu mahdollisimman korkea. Sillä suomalainen osaa ilmeikkäästi ja tunteikkaasti näytellä suomalaista ja kykenee jotakuta toista kuin itseään esittäessään toimimaan joskus yhteistyössä kollegoidensa kanssa. Sen sijaan elokuvan luontoista julkista, avointa ja kaikkialla näkyvää itseilmaisun kanavaa suomalainen käsittelee samalla herkkyydellä millä puimuri ruispeltoa.
Siksipä myönteinen yllätys kotimaisessa elokuvassa maistuukin erityisen makealta. Haarautuvan rakkauden talo ei ole erinomainen elokuva eikä edes suuresti eroa muusta tyypillisestä nykysuomalaisesta multiplexbulkista paitsi olemalla oikeasti aika hauska.Tämä on makoisan odottamatonta suomalaiselta komedialta.
Haarautuvan rakkauden talon ei millään muotoa tarvitsisi olla hauska. Sen ainekset eivät anna odottaa naurua ja hupia: jälleen kerrotaan taloudenpitonsa hyvin järjestäneistä pääkaupunkiseutulaisista yupeista tai tässä tapauksessa mupeista (m=middle-aged) - joka tapauksessa siis maailman tylsimmistä, keskiluokkaisimmista ihmisistä, joiden rakkauselämä on eheä kuin haravoitu seinä. Nämä ihmissuhdekarusellit ovat olleet koko kuluvan vuosikymmenen maanvaivana asuttamamme maan elokuvassa. Ehkäpä on siis kohtuullista, että kerrankin juttu kerrotaan oikein.
En tiedä, miten uskollinen sovitus Petri Karran romaanista elokuva on, mutta kaikesta päättäen Karra on pitänyt romaania kirjoittaessaan hauskaa. Peruslähtökohta eroavasta avioparista, joka yhä asuttaa samaa katonalusta ei ole tuore ja tuo hakematta mieleen esimerkiksi Ruusujen sodan, mutta tällä kertaa kirjailija ei epäröi tuoda mukaan vaarallisen suurta määrää muuttujia rikollisista sukulaisista kyyläviin suomenruotsalaisiin naapureihin ja muihin monenkarvaisiin tuttavuuksiin. Ratkaisevaa on tässä se, että kiemurainen kokonaisuus pysyy sekä kirjailijan että elokuvantekijän hanskassa.
On odottamatonta, ja onnellista elokuvan kannalta, että ohjaajaksi tälle on ryhtynyt Mika Kaurismäki, korkeita vaatimuksia uralleen asettanut kokenut tekijä. Kuten sanottu, työn jälki ei sinänsä eroa paljoa tavallisesta suomalaisesta puurtamisesta, mutta ohjaajan kokenut silmä tuo kokonaisuuteen terävyyttä ja tiukkuutta, mikä näkyy koomisen ajoituksen napsahtamisessa ja rentoutuneessa näyttelijäntyössä; siitäkin huolimatta, että alkaa olla huolestuttavan lähellä urautumista samantyyppisiin rooleihin, Hannu-Pekka Björkmanille pitäisi antaa jonkinlainen palkinto Juhani Helinin esittämisestä, sillä hän vastaa noin yhdeksästä naurusta kymmenestä. Lisäksi hän pystyy kehittämään kemiaa niinkin erityyppisten vastanäyttelijöidensä kuin Elina Knihtilä, Tommi Eronen ja Anna Easteden kanssa.
Juhanistahan tässä on varsinaisesti kysymys, surkuhupaisesta suomalaisjullista, joka varmaan kertoo monelle katsojalle tutuista ihmisistä. Perheterapeutti, joka omaa vaimoaan kohtaan osaa käyttäytyä vain kaikkein infantiileimmalla tasolla, lopulta palkaten prostituoidun näyttelemään tyttöystäväänsä vaimonsa edessä, jotta tämä saisi kerran kunnolla nähdä kuka talossa pitää housuja. Ja sitten niitä housuja riisutaan joka välissä pois. Haarautuvan rakkauden talossa nähdään paljon sukupuolista kanssakäymistä crescendona kasvaen loppua kohti. Ja kerrankin se ei tunnu typerältä tai ahdistavalta sillä takana on elämää suurempi syy.
Suurin puute elokuvassa, ja se on merkittävä, on kuvaus. Tavallisesti etenkin ulkokuvissa vahva Kaurismäki jättää nyt taltioinnin tarinankuljetuksen varjoon. Kuvaajana toimiva Rauno Ronkainen on vuosikymmenen merkittävimpiä tyylinasettajia jo pelkästään Aku Louhimiehelle tekemiensä töiden takia. Ronkaiselle kuvan laatu on tärkeämpi kuin sen merkitys. Olennaista on tehdä selkeää kuvaa moderniin elokuvasaliin, mahdollisimman helposti omaksuttavaa. Siksi kuvasta puuttuu tälläkin kertaa tarinaa ja sen henkilöitä implisiittisesti arvottava elementti.
Vaikka asiaa miten päin kääntelisi, me emme katsele valkokankaalla näyttelijöitä emmekä liikettä - me katsomme ja yritämme ymmärtää kuvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti