Tärkein kysymys, minkä District 9 herättää on: ovatko 2000-luku ja me sen lapsina saaneet elokuvan, jonka ansaitsemme? Optimisti ja idealisti vastaa ei, uskossaan Ihmisen korkeammalle kurottaviin pyrkimyksiin. Pessimistit voidaan sulkea keskustelun ulkopuolelle, sillä jo realisti on taipuvainen vastaamaan kyllä esitettyyn kysymykseen. Tätä kantaa tukee realistin luoma katsaus elokuvan laajalti kritiikittömään vastaanottoon ja sen ympärillä käyvän keskustelun samansuuntaiseen luonteeseen.
Kysymys esitetään, koska District 9 poikkeaa tavanomaisesta ohjelmistosta. Se on puhuttelemaan pyrkivä scifi-allegoria pakolaisuudesta ja muukalaisvihasta. Jo näiden aiheiden esiin nostaminen näyttää riittävän valtaosalle. Jonkun matkaa se toki riittääkin tekemään ainakin yrityksestä kunnioitettavan. Mutta kantaako pelkkä yritys myös lopputulokseen?
Stimuloivinta elokuvassa on sen alkuasetelma. Ollaan suurin piirtein nykyhetkessä, jossa ollaan ehditty elää jo 20 vuotta todellisuutta missä Etelä-Afrikan Johannesburgin ylle on ilmestynyt vieras alus avaruudesta. Alus on joutunut epäkuntoon ja sen miljoonapäinen asujaimisto avuttomia muukalaisrodun edustajia on sijoitettu keskitysleirimäiseen ghettoon, "Alue 9:ään". Katkaravut mieleen tuovilla Muukalaisilla ei ole kauppatavaraa eivätkä he voi tai heidän ei anneta tehdä työtä, joten heidän huolenpitonsa on kokonaan ihmisten vieraanvaraisuuden varassa. Tämä vieraanvaraisuus vaatii huomattavia resursseja, mikä aiheuttaa vastalauseita Etelä-Afrikan omissa köyhyydestä kärsivissä kansalaisissa. Samalla hallituksen agentuurit yrittävät päästä perille sotateollisuudelle äärimmäisen arvokkaasta vieraasta teknologiasta.
Asetelma on nokkela. Allegoria kuvitteellisen tarinan ja todellisen maailman ilmiöiden välillä on selvä. Elokuvalla on kaikki mahdollisuudet puhua suunsa puhtaaksi.
Sen edetessä alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tekijät eivät kykene enempään kuin pintahuomioiden tekemiseen. Huomioissa on oma arvonsa: esimerkiksi kuvio, jossa rikollisliigat (oma vähemmistönsä) käyvät mustan pörssin kauppaa Muukalaisten kanssa osoittaa realiteettien tajua. Lopulta teos ei kuitenkaan kerro kovin paljon itse asiasta, se ei tarjoa ehdotuksia miten tulisi toimia. Ihminen nähdään itsekkäänä oman edun tavoittelijana eikä Muukalaisia nähdä yksilöinä lainkaan. Henkilögalleriaan ei kuulu aktivisteja, jotka toimisivat Muukalaisten edun puolesta.
Tämä johtuu siitä, että kertomus kääntyy kuvaamaan yhtä miestä, joka toimii hallituksen edustajana Muukalaisten ja Ihmisten välissä. Sharlto Copleyn omaperäisesti esittämä Wikus van de Merwe (etelä-afrikkalaiset nimet tämän elokuvan yhteydessä ansaitsisivat oman esseensä) aloittaa Muukalaisten uudelleensijoittamisoperaation johtajana ja päätyy tarinan edetessä takaa-ajetuksi mieheksi. Miksi, se ei ole tässä tärkeää. Oleellista on, että hänen tarinansa kuvaaminen imee kaiken huomion itseensä. Ja häntä kuvatessaan elokuvantekijät eivät oikein voi sanoa mitään perusteemasta.
Viimeistään puolessa välissä käykin ilmi, että District 9 on suunniteltu toimintaelokuvaksi. Ohjaajilla, jotka tahtovat tarjota katsojalle "ajelun" (a ride) on rajoituksensa. Mitä näyttävyydessä saavutetaan, yleensä syvyyssuunnassa menetetään. Poliittista potentiaalia sisältävässä elokuvassa, jollainen District 9 on, tämä on heikkous.
Toimintaelokuvana District 9 on ansiokas. Se on ensinnäkin teknisesti erittäin korkeatasoinen: leikkaus sykkii tehokkaasti ja tietokonetehosteet ovat poikkeuksellisen saumattomasti osa kokonaisuutta. Etenkin Muukalaiset ovat hämmästyttäviä, niin luonnollisia että toistuvasti unohtaa niiden olevan animaatiota. Neill Blomkamp osaa jo esikoisessaan tehdä elokuvaa ja kuljettaa tapahtumia. District 9 on viihdyttävä.
Samalla se tuntuu myös tavallaan huijaukselta. Kuin tässä edettäisiin muualle kuin oli tarkoitus. Sillä se, mitä Blomkampilla ehkä on apartheidista ja pakolaisleireistä sanottavaa, jää puolitiehen ja lopputaistelu tuntuu suhteettoman pitkältä (ellei kokonaan tarpeettomalta, jos niin halutaan ajatella). Lupaavan alkuasetelman ja häikäisevän teknisen toteutuksen alta paljastuvista yksityiskohdista alkaa löytyä tuttuja kliseitä. Van de Merwen läpikäymä muutos on tuttu idea monista tieteistarinoista ja aivan erityisesti David Cronenbergin Kärpäsestä. Tulitaisteluissa käytetty aseistus muistuttaa Matrix Revolutionsista tai Halo-pelistä. Vieraiden avaruusalusten sulautuminen ajan myötä osaksi kaupunkimaisemaa on sekin nähty ja koettu. Tämä ei ole Blomkampin vika, mutta se, että hän ei tuo tuoreutta moniin kliseisiinsä, on. District 9 on vähemmän kuin osasiensa summa ja mahdollisuudet huomioon ottaen se on sääli.
Tässä on tehtävä tietty varaus. District 9 on tehty mukadokumentin tyyliin, genrelle tyypillisesti "haastatteluja" ja "arkistomateriaalia" mukaan ympäten. Näiden rivien kirjoittaja sattuu olemaan kovin kyllästynyt tähän tekniikkaan itselleen mitään voimatta. On kuitenkin kommentoitava, että teos päätyy rikkomaan omia sääntöjään: yhtäkkiä elokuvaan tulee mukaan myös perinteistä fiktiivistä kerrontaa, joka tosin sekin on dokumenttiaineistoa muistuttavasti toteutettu. Tämä kielii laiskuudesta tai keinojen loppumisesta kesken.
Onko tämä siis kantaaottava elokuva, jonka aikamme ansaitsee?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti