Jalkapalloa vihollista vastaan

Yleensähän se menee jotenkin seuraavalla tavalla: pikkukaupungin joukkue saa uuden ja hieman pimahtaneen valmentajan, joka kokoaa joukkueen kaiken maailman hörhöistä. Sitten koetaan Lake Placidin ihme aina vain uudelleen, kun hörhöjoukkue voittaa kaikkia todennäköisyyksiä vastaan.

Toinen vaihtoehto on, että äärettömän lahjakas ja kovia kokenut pelaaja saa mahdollisuuden näyttää taitonsa suuressa joukkueessa. Kaikkien kommellusten jälkeen nuorukainen onnistuu – tietenkin. Mausteena yksi elämäänsä kyllästynyt veteraanipelaaja, josta tulee nuorukaisen opettaja sekä koomisia sivuhahmoja sillai sopivasti.
Siinä noin pääpiirteissään kaksi urheiluelokuvien juonikulkua. Aineksia urheilukulttuurissa olisi toki parempaankin.

Onkin helppo todeta, että Ken Loachin Looking for Eric on paras urheiluelokuva kautta aikojen, vaikka se ei varsinaisesti urheiluelokuva olekaan. Jotain todella ainutlaatuista tässä elokuvassa tosin on verrattuna muihin jalkapalloaiheisiin elokuviin.
Espoo Cinen avannut elokuva kuuluu niihin harvoihin elokuviin, jotka ammentavat polttoaineensa faniudesta.

Olen kuullut sanottavan, että ihminen joka ei fanita mitään jää paljosta paitsi. Varsinkin jalkapallofanit on elokuvissa nähty sosiopaattisina huligaaneina, kuten Football Factory (2004) tai Green Street Hooligans (2005). Siinä ei faniuden kanssa ole enää mitään tekemistä. Harvemmin nämä huligaanit edes seuraavat lajia, kunhan pääsevät tappelemaan.

Itse jalkapallohulluna otan vastaan lämmöllä ne elokuvat, joissa fanius otetaan yhdeksi tekijäksi kun henkilöiden identiteettiä hahmotetaan, koska tietyissä piireissä se kuuluu olennaisena osana kulttuuriin.
Ken Loach on elokuvissaan aina kuvannut brittiläistä työväenluokkaa, joten jalkapallokulttuurin kuvaaminen on hyvin luonnollista, sillä se on luonnollinen osa brittiläistä työväenluokkaa.
Loachin uusimmassa ihmiset ovat haavoittuvaisia ja heikkoja. Mikään ei ole enää kuin ennen, kun duunareilla ei ole enää varaa pääsylippuihin vaan matsit on katsottava pubeissa. Vaikka peli kulkee, niin jotain oleellista puuttuu. Uutta Eric Cantonaa ei ole Manchesteriin tullut.

Paul Lavertyn teksti on yllätyksellinen ja raikas. Eric Cantona on hienosti upotettu elokuvaan aforismikoneena, joka toimii elokuvan pääosanesittäjän Eric Bishopin (Steve Evets) henkilökohtaisena kunto-ohjaajana ja terapeuttina.
Jalkapallo puolestaan on sitova tekijä, joka tuo miehet yhteen. Ja vanha englantilainen sanonta käy toteen: naista, puoluetta ja uskontoa voi vaihtaa, mutta ei koskaan kannattamaansa jalkapallojoukkuetta.
Heille, jotka eivät jaa omaa jalkapallohulluuttani, niin kerrottakoon, että Eric Cantona oli yksi parhaimmista pelaajista kautta aikain. Hän on edelleen Manchester Unitedin faneille samanlainen ohittamaton hahmo kuin Stanley Kubrick tai Ingmar Bergman elokuvahulluille. Häntä ei voi ohittaa.

On tietysti jossain mielessä luonnollista, että juuri Ken Loach ja Eric Cantona löysivät toisensa. Kaikki kuulemma alkoi Cantonan ideasta tehdä elokuva hänen ja faniensa suhteesta. Elokuvasta olisi voinut Cantonan alkuperäisidean mukaan tullut enemmän egotrippi.
Molemmat miehet uskovat joukkueen voimaan. Ja kun Loach on tunnustanut olevansa sosialisti, niin oli vain ajan kysymys koska Loach ottaa jalkapallon tarkempaan syyniin elokuvissaan.

Jalkapallon vihaajille tiedoksi: elokuvassa on kyse paljon suuremmista asioista kuin jalkapallo. Ihme tosin on, jos ei Cantonan ”putoava lehti” Sunderlandin maaliin aiheuta kylmiä väreitä.