Suomi katsoo kahdesti peiliin viikon sisään. Skavabölen pojat ja Kansakunnan olohuone eivät kumpikaan ole komedioita eivätkä ihmissuhdekuvauksia. Mutta eriluonteisia ne ovat, toinen fiktiota, toinen faktaa; toinen käy menneessä, kun toinen tallentaa aikaa tässä ja nyt. Näiden kahden kuvan välille jännittyy näkemys Suomesta ja suomalaisuudesta. Katsokaamme.
Paljon voi kertoa elokuvasta pelkästään se, innoittaako se kirjoittamaan, sytyttääkö se keskustelemaan. Skavabölen pojat antaa monessa kohdin aihetta kehuun, mutta vuolaaseen kokemusten erittelyyn se ei inspiroi.
Se puolestaan on pettymys, joka ei ole missään suhteessa teoksen ansioihin ja johtuu poikkeuksellisen korkeista odotuksista. Kuka pystyy muistamaan, milloin viimeksi on suomalaista pitkää esikoisohjausta odotettu yhtä innostuneesti kuin Zaida Bergrothilta? Skavabölen poikia välittömästi edeltäneet tuulenraikkaat elokuvanovellit Lasileuka ja Heavy Metal olivat enemmän kuin harjoituksia pitkää elokuvaa varten, ne olivat kypsiä, paneutuneesti ohjattuja teoksia, jotka on tehty kestämään aikaa. Bergroth oli merkille pantava taiteilija jo ennen ensimmäistä koko illan elokuvaansa.
Vaikka Skavabölen pojissa on säilynyt paljon Bergrothin lyhytelokuvien keveästä lennosta ja charmista, se ei innosta, ja tähän on kaksi syytä.
Ensinnäkään Skavabölen pojat ei tuo nähtäväksemme mitään tuoretta. Vika voisi olla jo alkuperäistekstissä, Antti Raivion KOM-teatterille kirjoittamassa näytelmässä, mutta esityksen nähneiden haltioituneet reaktiot eivät tue tätä arvailua. Elokuvassa tarina paljastuu joka tapauksessa aivan tavalliseksi perheen hajoamisen kuvaukseksi 1970-luvulla, nähtynä vuosikymmenen perspektiivistä käsin. Ja perheen poikien näkökulmasta.
Koska näkökulma on lasten, jäävät vanhemmat, kertomuksen todella traagiset hahmot, etäisiksi. Etenkin isää esittävä Martti Suosalo; Bergrothin ja Lasileuassa jo äitiroolin tehneen Leea Klemolan välinen yhteistyö on intensiivisempää. Ihanassa, hieman jeansebergmäisessä tukassa esiintyvä Klemola antaa hetkittäin kuvata itsensä valoisampana kuin häntä on koskaan nähty.
Mutta mistä tietää, että näiden ilmiömäisen lahjakkaiden näyttelijöiden panos jää vajaaksi? Siitä, että perheen hajoamisen katsominen jättää kylmäksi vaikka Suosalon isä toimii todella hirvittävällä tavalla. Tämä paljastaa myös, että vika ei ole näyttelijöissä vaan kokonaishahmotuksessa.
Elokuvan muoto onkin ongelma numero kaksi: Skavabölen pojat on yksinkertaisesti liian pitkä. Näin siitä puuttuu iskevyys ratkaisevilla hetkillä. Loppua kohti elokuva ei tiivisty ja kohoa, vaan käy yhä irrallisemmaksi ja hajanaisemmaksi. Tässä piirteessä löydämme tärkeimmän eron ohjaajan lyhytkuviin. Esimerkiksi lyhyt prologi jää irralleen ja merkitystä vaille, sillä seuraavat tapahtumat eivät anna sille pohjaa. En myöskään ymmärtänyt viittauksia kristinuskoon, minkä laitan mieluummin oman tyhmyyteni kuin ohjaajan piikkiin.
Yksittäisissä kohtauksissa on Skavabölen poikien paras anti. Erityisesti 9- ja 6-vuotiaiden veljesten kohtaukset ovat aivan mahdollisesti parhaita lapsikuvauksia mitä suomalaiseen pitkään fiktioelokuvaan on koskaan tallennettu. Vain Bergrothin lyhyistä voi löytää parempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti