Kahdesta lyhyen ajan sisään ilmestyvästä suomalaisuutta käsittelevästä elokuvasta Skavabölen pojat jäi ansioistaan huolimatta vaille sähköistävää latausta. Sitä myöten keskustelu jäi. Dokumentti Kansakunnan olohuone onnistuu paremmin.
Monroe tapasi elokuvan tekijät ensi-illan alla.
Katseen tasolla sekä Skavabölen pojat että Kansakunnan olohuone kertovat tietysti tästä ajasta, elämästämme vuosikymmenestä: Skavabölen pojat on dokumentti tavasta, jolla 2000-luku katsoo menneeseen ja Kansakunnan olohuone kertoo tavastamme katsoa nykyisyyteen.Kaikki elokuvat ovat oman aikansa lapsia. Ajattomammalta näistä kahdesta vaikuttaa juuri nyt Kansakunnan olohuone.
Istumme alkuiltapäivän hiljaisuuteen vaipuneessa pubissa, yhdessä niistä kansakunnan olohuoneista, joita dokumentissa ei nähdä. Elokuvamaailman glamour ei sokaise säteilyllään täällä. On vain anonyymi baaripöytä, pari yhdessä elokuvafirmaa pyörittävää kaverusta ja yksi kiitollinen leffanörtti.
Jukka tunsi Teron entuudestaan ja yhdessä tarinassa esiintyvät Jukan vanhemmat, sanoo Sami Jahnukainen, tuottaja. ”Jukka” on ohjaaja Jukka Kärkkäinen. Tero puolestaan on Kansakunnan olohuoneen avainhenkilö, huomisesta vähän huolta kantava alkusuomalainen jätkä, josta elokuvan aikana tulee isä. Hän on esiintynyt ennenkin Kärkkäisen kameran edessä. Keskustelemme elokuvassa nähdyistä ihmisistä ja tekijöiden suhteista heihin.
Elokuvan ajaton vaikutelma syntyy ehkä toteutustapansa vuoksi, tai ehkä koska se nykyhetkeä peilatessaan kertoo samalla kauniin alleviivaamattomasti menneisyydestä. Tallentaessaan tässä ja nyt elokuva onnistuu välittämään myös juonteita kuvaamiensa miesten ja naisten historiasta, jota nämä kantavat olemuksessaan kuin ylimääräistä vaatekertaa.
Muut löytyivät lehti-ilmoituksella, elokuvantekijät toteavat.
Heidän firmansa on Mouka Filmi, jonka pöydän ääressä ilman oluttuoppia istuvat kaverukset perustivat 2006. Kansakunnan olohuone on ensimmäinen Moukan alla syntynyt täyspitkä teos ja sellaisena tietyllä tavalla firman käyntikortti: tämmöistä meillä. Elokuvassa on viehättävää vanhanaikaisuutta. Sen Suomi on Tango-Suomi eikä Optio-Suomi. Tällaisen kuvan voi maastamme välittää vain kaukana Kehä Kolmoselta varttunut silmä?
Me olemme pääkaupunkiseudulta, molemmat, nauraa Jahnukainen. Hänet muuten tunnistaa tuottajaksi pikkutakista ja katsetta hakevasta kravatista, mutta puheenparreltaan hän on yhtä vaatimaton kuin kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta näyttävä Kärkkäinen. Joka kuulemma kammoaa esiintymistä. Sehän on ihan tervettä, kun ajattelee epäsuhtaa tekijän ja kokijan välillä: katsoja elää vain hieman yli tunnin maailmassa, jota elokuvantekijä on tutkinut vuosia. Mutta Kansakunnan olohuone on hyvä elokuva ja tuntuu, että DocPointissa juhlittu ja Tampereen filkkareilla palkittu Kärkkäinen tietää sen itsekin. Tai sitten FilmiLiekki ei ole Hesari.
Mutta ei meillä ollut tarkoitusta kuvata suomalaisuutta sinällään. Halusimme vain kuvata meitä kiinnostavia ihmisiä, huomauttaa Kärkkäinen vilpittömän oloisesti. Jahnukainen nyökyttelee: Meistä Kansakunnan olohuone on yleisinhimillinen eikä mihinkään yhteen kansaan sidottu.
Kärkkäinen toteaa löytäneensä oikean kuvaustavan Sergei Loznitsan staattisesta lyhytkuvasta Portrait, jossa liikkumaton kamera loi eläviä tauluja.
Voimakkaasti määrätty kuvaustapa onkin paitsi esteettinen myös arvottava valinta siinä millaisen todellisuuden valkokankaalla näkyvistä ihmisistä elokuva välittää. Se on vain yksi tulkinta todellisuudesta, josta katsoja tekee vielä omat tulkintansa. Dokumentaristin ja hänen kohteensa välinen luottamus korostuu vielä entisestään. Tuloksista päätellen Kärkkäisellä on tähän harvinainen lahja. Mitä olivat kysymykset, joita hän kohteilleen esitti?
Niitä oli hyvin vähän, kuuluu vastaus äänellä, joka muistuttaa olankohautusta. Usein riittää vain, että kysyy jotain ja jää odottamaan kameran käydessä. Muutaman minuutinkin päästä se ihminen saattaa yhtäkkiä alkaa suoltamaan omaa tarinaansa.
Mutta eikö koskaan tehnyt mieli luopua hetkeksi valitusta kuvaustavasta ja kuvata ”vapaammin”?
Kerran me kokeiltiin vanhempieni kanssa, Kärkkäinen myöntää, mutta ei se sopinut yhtään muuhun kokonaisuuteen. Ja tietenkin juuri sinä päivänä tapahtui kaikki mehukkaimmat käänteet!
Mutta Teron tähtihetken Kärkkäinen sai tallennetuksi. Hän muistelee vieläkin nauruun reveten uskomatonta kohtausta keittiössä, jossa pannu syttyy liedellä palamaan täyttäen sekunneissa keittiön savulla ja häällä.
Siitä meidän täytyi digitaalisesti siivota ikkunassa näkyvä äänipuomi pois, koska äänittäjän pokka herposi täysin. Minä olin ensin syöksynyt toiseen huoneeseen kämmensyrjää purren, mutta lopulta me pakenimme kadulle saakka nauramaan.
Sen kerran kamera jäi yksin.
Kuvatessaan melkein laittamattoman simppelisti muutamaa ihmispolkua, Kansakunnan olohuone on ilman muuta yleisinhimillinen, mutta on se myös "kuva Suomesta" - paljon Donneria kiltimpi. Minkä lisäksi se on, tietysti, elokuva olohuoneista...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti