Operaatio Kino

Quentin Tarantinon Kunniattomat paskiaiset on elokuva, joka synnyttää elokuvahulluja. Niin kuin ovat ohjaajansa kaikki aikaisemmatkin työt. Voiko elokuvantekijältä enempää pyytää?

Kun lämmittävän tutulla kirjasinlajilla ilmoitetut tekijöiden signeeraukset ovat soljuneet Greenleavesin kitsch-version säestäminä ohi, Kunniattomat paskiaiset alkaa pastoraalikuvalla, joka on sykähdyttävä; joka on tasapainoinen; joka on hartaudella luotu; joka on täynnä rauhaa - ja katsoja ymmärtää tulleensa toivotetuksi tervetulleeksi Taiteilijan kotiin; vaikka vieras saattaa joutua vierailunsa aikana näkemään koetteleviakin asioita, on lupaus siitä, että isäntä pitää hänestä joka kohdassa huolta, annettu ja lunastettu.

Vaikka Kunniattomien paskiaisten uskomattoman rikas kudelma antaa tilaisuuden moniaalle haarautuville tulkinnoille ja ajatuksille, voi koko elokuvaa tuskin ymmärtää, jos ei ymmärrä fiktion käsitettä. Fiktiivisyys Kunniattomissa paskiaisissa ei tarkoita ensisijaisesti kuvitelmaa pelkän tarinankerronnan, luikurinlaskettelun, vuoksi, vaan tulkitsemisen tapaa, jonka kohteena on koko maailma ja ihmiset siinä. Ja vaikka se ei olekaan teoksen tendenssi per se, on Kunniattomat paskiaiset vastalause historiaa sen jäljittelyn kautta rakentavia elokuvia kohtaan. Syytös kohdistuu näiden, joskus hienojenkin, elokuvien tekijöiden laiskuuteen ottaa harteilleen vastuuta taiteilijan perimmäisestä tehtävästä tarjota tulkintoja: eikä vain yhtä, sillä se ei riitä, vaan monia, lukuisia. Vasta laajan tulkintojen massan kautta voidaan lähestyä historiallisen totuuden monikasvoista ydintä.

Joskushan tällaisia elokuvia vielä tehtiin, sinä Kulta-aikana, josta Buñuel laati tunnetun pamflettinsa. Mutta tässä ajassa ja puhuttaessa amerikkalaisesta elokuvasta, Kunniattomien paskiaisten lähimmät henkiset sukulaiset löytyvät Joel ja Ethan Coenin sekä Terrence Malickin täysin toisella tapaa virittyneistä epookeista. (Minkälainen ihminen voi todella väittää Saving Private Ryanin kertovan enemmän sodasta kuin The Thin Red Line? - asiaton, mutta pakottava kysymys.)

Quentin Tarantino on Elokuvan harvoja itseoikeutettuja taiteilijoita, sillä hän toteuttaa vain omaa kutsumustaan, vain omaa itseään, ja kantaa siitä vastuun. Mikä näkyy äärimmäisellä huolella toteutetuissa teoksissa. Jotka ovat mielettömän viihdyttäviä.

"Sanoja, sanoja, sanoja"

Kunniattomien paskiaisten rakennelma lähtee kielestä. Se on huomionarvoinen yksin murretutkielmana, mutta kieltä lähestytään lopulta niin monen teeman kautta, että elokuvaan voi palata yhä uudestaan vain sitä tutkiakseen. Teoksen muoto muistuttaa fuugaa: siinä toistuvat jaksottaisesti samat kommunikaatioon kytkeytyvät teemat, jotka saavat ilmauksensa pitkinä keskustelukohtauksina. Tämän vuoksi ensimmäinen kohtaus, joka on samalla osiin jaetun elokuvan ensimmäinen "luku", on enemmän kuin prologi: siinä mennään jo perusteemoihin. Keskustelu käydään natsiupseerin ja ranskalaisen talonpojan - kissan ja hiiren - välillä, ja sen voi helposti nähdä omana kokonaisuutenaan, Aristoteleen oppeja - kerrankin! - seuraavana lyhytelokuvana, jossa summataan myöhemmin elokuvassa lavennettavat aiheet. Kieli on tässä, kuten läpi elokuvan, vallankäytön väline ja ase. Samalla Tarantino pohjustaa teoksen crescendona kasvavan motiivin meta-elokuvasta nerokkaalla keksinnöllä.

Kohtaus käydään amerikkalaisessa elokuvassa saksalaisen ja ranskalaisen välillä. Tämähän on aina ollut polttava ongelma, joka Hollywoodissa viime aikoihin asti ratkaistiin laittamalla molemmat henkilöt puhumaan lievästi murrettua englantia. Nytkin kohtaus alkaa ranskaksi ja siirtyy sitten natsiupseerin ehdotuksesta englantiin. Syyksi ilmoitetaan absurdi väite, että natsi on puhunut ranskaa äärirajoillaan - siihen saakka kuultu ranska on ollut virheetöntä ja leikittelevää, itse asiassa natsi puhuu ääntämistä lukuunottamatta parempaa ranskaa kuin yksisanaisiin murahduksiin tyytyvä talon isäntä. Syy englantiin siirtymiseen onkin toisaalla kuin yleisön liehittelyssä, kuten välittömästi vaikuttaa: taustalla on petos ja juoni. Näin Tarantino on pilaillut ensimmäisen kerran elokuvassa yleisön ja sen odotusten kustannuksella, kuin myös elokuvan perinteen.

Usein - ulkokohtaisesti ja itsestään selvästi - Tarantino tunnustetaan dialogin mestariksi. Ensimmäistä kertaa hän nyt paneutuneesti käsittelee sitä, miksi kieli on hänelle niin tärkeä ja miksi sen pitäisi olla sitä ihmiselle yleensä. (Tämä asettaa myös tuskallisen korkeat vaatimukset kaikille, jotka haluavat elokuvasta mitenkään mielekkäästi kirjoittaa.) Luonteenomaisesti Tarantino iskee teesinsä pöytään tyylillä ja suvereniteetilla.

"Kaikki sanat, kun toiminta puuttuu, ovat merkityksettömät ja tyhjät", kirjoitti (viime kesäkuussa kuollut) Willy Kyrklund. Olipa lause omaa tekoa tai lainaa, on Quentin Tarantino sisäistänyt sen ajatuksen. Kunniattomat paskiaiset on virtuoosimainen toimintaelokuva, jossa luoteina toimivat sanat. Elokuvan hahmot kommunikoivat puheenparrella, josta huokuu huoli kielen pienimmistäkin vivahteista. Panoksena on paljon: soluttautumiseen ja toiseksi tekeytymiseen perustuvassa juonessa pieninkin virhe kommunikaatiossa voi ja yleensä johtaa kuolemaan; laajemmin, "oikeassa" maailmassa, panoksena ei ole vähempää kuin kielen ja kulttuurin rappio.

Jo vastakkainasettelu tarinan keskiössä perustellaan kielen kautta. Elokuvan sankareita johtava Aldo Raine (Brad Pitt) on kielitaidoton ja äidinkieltäänkin lähes käsittämättömästi mongertava maalaisjuntti (tämä huomioidaan jo teoksen alkuperäisnimeä myöten: Inglourious Basterds); hänen vastapoolinsa on puolestaan korkeasti sivistynyt natsiupseeri (Christoph Waltz), joka on kuin kotonaan näköjään millä kielellä tahansa. Moukkamainen Amerikka vastaan hienostunut ja kieroutunut Eurooppa. Ja kuten Normandian maihinnousussa ja Dresdenin pommituksissa, Amerikka selviää voittajana vain koska se käyttää enemmän voimaa, ei älyä. Sellaisessa voitossa on pelottava vivahteensa. Vaihtoehto tosin on monin verroin pahempi.

Ihmisten välillä

Quentin Tarantinon ura jakautuu kahteen. Ensimmäiset työt käsittelivät rikosta ja alamaailmaa, valintoja ja sattumaa. Sitten seurasi kuuden vuoden tauko. Sen jälkeen ilmestyneitä elokuvia on yhdistänyt koston teema, joka jatkuu Kunniattomissa paskiaisissakin.

Jos viihdepotentiaali sivuutetaan, mihin hyvään kosto aiheena kelpaa? - Se on erinomainen lähtöpiste sille, joka haluaa tutkia ihmisen käyttäytymistä ja toimimista. Kosto on ihmiskäyttäytymisen yksi ääripiste. Tarantinon kanssa työskennelleet ovat todistaneet, että hänen kanssaan kaikki syntyy keskustelun ja kommunikaation kautta. Tämä kielii - enemmänkin kuin kielii - persoonallisuudesta, jota kiehtoo ihmisen käyttäytyminen. Sen persoonallisuuden jatke on Kunniattomat paskiaiset.

Tarantinon kolmesta kostoelokuvasta lyyrinen Kill Bill tarkasteli fyysistä toimintaa ja maanläheinen Death Proof

joka on Tarantinon taiteilijuuden hellyttävin todistuskappale, sillä sen kaikesta päättäen piti olla välityö. Mutta eihän itseään ja rajattomasti hellimäänsä ilmaisumuotoa kunnioittava taiteilija itselleen mitään voi: lopputulos oli jälleen painokas taideteos Tarantinon omasta maailmankuvasta.

oli tutkielma naisista ja heidän välilleen syntyvien ystävyyssuhteiden muodoista ja säännöistä. Kunniattomissa paskiaisissa näkökulma kääntyy ensimmäisen kerran tauon jälkeen miesten puolelle. Ja kuin luonnostaan teoksen pintaan nousee ihmisen ego (jonka varsinainen symboli Hans Landa on) ja mittasuhteet paisuvat sitä myöten oopperamaisiksi. Kuka kuvittelee, että tämä on sattumaa? Yksikään elokuvan miehistä ei ole yhtä moniulotteinen ja lihallinen kuin Death Proofin naiset (koska he ei eivät ansaitse olla?), koska Tarantinoa eivät kiinnosta niinkään tarinan henkilöt, vaan vuorovaikutuksesta täyttyvä tila heidän välissään. Koko elokuvan voi nähdä ryhmänä jaksoja, joissa jokaisessa tarkastellaan eri variaatioita siitä, kuinka ihmiset toimivat suhteessa toisiinsa; miten he avaavat keskustelun, ottavat ja tarjoavat vihjeitä ja suoranaisia verbaalisia iskuja, pyrkivät salattuihin päämääriinsä älyllisen pelin ja vakoilun kautta. Samalla kostoaihe painuu taka-alalle, ei pois, vaan muiden teemojen taustaksi.

Väkivalta

Draaman jännite Kunniattomissa paskiaisissa syntyy puhtaasta elokuvallisesta ilmauksesta. Sen on pakko, koska käsikirjoituksessa on lähinnä vuorosanoja. Joka kerta kohtaus lähtee pelinavauksesta ja alkaa kehittää sisäistä jännitystään taituruuden kautta, joka on vertaistaan vailla. Tarantino jännittää kohtauksen jousta kireämmäksi ja kireämmäksi, kunnes lopulta seuraa väkivaltainen purkaus. Se on lyhyt, koska draaman laki vaatii niin. Purkaus ei voi olla muuta kuin lyhyt ja väkivahva. Siksi Kunniattomissa paskiaisissa on myös väkivaltaa vähän, vaikka sen väkevyys aiheuttaakin tunteen kuin sitä olisi ollut paljon enemmän. Viimeistään tässä kohden on parasta unohtaa Tarantinon voimakas persoona teatterin ulkopuolelle häiritsemästä. Hän on sanonut itse pitävänsä väkivaltaa elokuvissa hauskana ja viihdyttävänä. Hänen omissa elokuvissaan väkivalta voi hyvin olla viihdyttävää, mutta hauskaa se ei ole juuri koskaan. Suoraan vitsinä väkivalta on näytetty kenties vain kerran, Pulp Fictionin kohtauksessa, jossa töyssy tiellä saa aseen laukeamaan onnettoman pikkunilkin kasvoihin.

Erityinen piirre Tarantinon elokuvien sisältämässä väkivallassa on sen peruuttamattomuus. Edellä mainitussa kohtauksessa Tarantino maksaa vitsistään näyttämällä yleisön (aiheellisen) naurun seuraukset tyhjentävästi: kuolema on yksi asia hänen elokuvissaan, joka on totta. Kuoltuaan ihminen ei palaa edes elokuvassa. Ellei rakennetta rikota...

Tarantino ottaa väkivallan ja varsinkin kuoleman omissa elokuvissaan tosissaan, ja siksi on loputtoman hämmentävää, miksi siitä juuri hänen teoksissaan nostetaan meteli. Kunniattomat paskiaisetkin kannattaa katsoa todella tarkkaan, ennen kuin syyttää Tarantinoa minkäänlaisesta mässäilystä, mihin yhdeksän kymmenestä mestaria sata kertaa lahjattomammasta ohjaajasta syyllistyy ja pääsee kuin koira veräjästä. Mutta Tarantinon elokuvat otetaankin vakavasti.

Jo Reservoir Dogsin korvanleikkauskohtauksesta - vuosikymmenen absurdin sensuurin huippu - lähtien Tarantino on mielellään leikannut raa'an väkivallan kuvarajan ulkopuolelle tai taka-alalle. Niin tälläkin kertaa. Kouriintuntuva esimerkki siitä sensibiliteetistä, mitä elokuvassa jossa sotilaille on annettu skalpeerauskäsky voi olla, on natsiupseerin hakkaaminen pesäpallomailalla. Tarantino estää leikkauksen keinoin kuvaa menemästä todella lähelle itse tapahtumaa, mutta näyttää silti sen fyysisen ja symbolisen sisällön. Skalpeeraukset puolestaan ovat inhottavia, kuten pitääkin, mutta aina nopeita, kameran liikkuessa tapahtuvia toimituksia.

Art conquers all

Tarantinon sotaeepoksen ydintä on sen teeman looginen ja loppua kohden kasvava kehittely, että elokuva ( = taide) voi kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti kaataa hirmuhallinnon ja lopettaa sodat. Tämä on uskomaton teesi, ja ymmärtääkseen miten siihen päädytään ei auta kuin katsella elokuva. Mutta se voidaan todeta, että Tarantino haluaa teoksellaan lopullisesti sanoa, etteivät elokuvat ole totta. Siksi niitä ei kannata myöskään pelätä ja siksi niiden on oltava jotain muuta kuin todellisuutta. Tulkintoja todellisuudesta.

Mutta ollakseen vakuuttavasti ei-totta, on oltava taitava. Tullakseen taitavaksi, on tunnettava perinteet. Eikä kukaan (?) tunne elokuvaa tällä hetkellä paremmin kuin Quentin Tarantino. Puhtaan elokuvallisesta näkökulmasta Kunniattomat paskiaiset näyttää mahtavalta. Kuulostaa myös. Työn jälki sinällään on sellaista täydellisyyden tavoittelua (tavoittamista?), mikä jatkaa Stanley Kubrickin perinteitä. Elokuvataiteen tekemistä aivan korkeimmalla tasolla - minne tällä hetkellä yhdelläkään toisella ohjaajalla ei ole mitään asiaa. Samoin on laita dialogin ja näyttelijätyön kanssa, joiden molempien huippuna on Christoph Waltzin juutalaisten metsästäjä. Kaikesta tekemisestä huokuu syvä vaateliaisuus velvoittavien perinteiden juurella.

Tällainen syvyys kunnioituksessa taidemuodon perinteisiin on tänä päivänä peräti harvinaista ja muistuttaa menneistä, sivistyneemmistä ajoista.

Että se voidaan osoittaa näin hauskalla, viihdyttävällä ja röyhkeällä tavalla, on se mikä tekee Tarantinosta Tarantinon ja jäljittelemättömän.