Särkyneet syleilyt on Pedro Almodóvarin viimeisin elokuva. Se on tekijälleen ominaisesti hurja mylläkkä vahvoja hahmoja, värikkyyttä, erilaisia teemoja kuolemasta, luovuudesta, vammaisuudesta, menneisyyden haavoista, unohtamisesta ja rakkaudesta. Elokuva on hauska ja traaginen. Ylä- ja alatyyli sekoittuvat edellisten elokuvien tapaan sulavaksi kokonaisuudeksi, mutta heti alkutekstien aikana huomasin yhden poikkeavuuden aikaisempaan: Un Film de Almodóvar- merkintä puuttui. Harva taiteentekijä voi puhua itsestään tunnistettavasti pelkällä sukunimellä. Almódovar voi. Ehkä tekijän ego on pienentynyt eksponentiaalisesti sitten Volverin (2006).
Sokea kirjailija Harry Caine oli ennen sokeutumistaan elokuvaohjaaja. Hän elää luovaa ja viriiliä kautta vietellen sokeanakin naisen kuin naisen. Lehdestä hänelle luettu kuolinilmoitus ja erään vanhan tutun visiitti herättävät kuitenkin edellisen elämän traumaattiset muistot eloon. Menneisyyttä ei pysty sullomaan rasiaan ja vetämään alas pöntöstä.
Särkyneet syleilyt seilaa ajassa ja paikassa eli muistoissa kartoittaen sokean kirjailijan vaiheita ja intohimoista rakkautta Penélope Cruzin esittämään Lenaan. Ja intohimoinen tarkoittaa Almodóvarin maailmassa Intohimoista.
Särkyneet syleilyt on elokuva intohimosta. Selittämätön intohimo johonkin, oli se sitten näytteleminen, elokuva tai toinen ihminen, on tapahtumien alulle paneva motiivi. Mateo Blanco haluaa ohjata elokuvan, Lena haluaa näytellä, Lena ja Mateo haluavat intohimoisesti toisiaan. Halu tehdä jotain tai olla jonkun kanssa voi muuttua perverssioksi. Ernesto Martel on rakastunut Lenaan, eikä pysty irroittamaan otetta hänestä. Erneston homoseksuaalinen poika seuraa Mateoa ja Lenaa videokameransa kanssa pakonomaisesti. Isä ja poika riippuvat toisissaan vihan ja rakkauden rajamailla.
Tapahtumien ja ihmissuhteiden verkko avautuu takaumien kautta. Almodovar ei tuomitse hahmojen tekoja eikä motiiveja. Elokuvan roistoinkin ihminen on ymmärrettävä. Katsojan on itse tehtävä ratkaisunsa tarinan tulkinnassa.
Särkyneet syleilyt sisältää hienoimman näkemäni luovuuden kuvauksen. Elokuvien teko on varsin lapsenomaista puuhaa, leikkiä. Mateon Blancon ystävän ja työtoverin Judithin poika Diego pitää seuraa sokealle kirjalijalle. Heidän päiväkävelyllään Diego huomaa talon seinällä Punaisen ristin julisteen: "Luovuta verta." Tästä iskulauseesta Diego ja Mateo alkavat villisti ideoida kutsuen katsojankin mukaan ajatusleikkiin. Tuloksena on vampyyrielokuva verenluovutusklinikasta, jonka omistajat, yön verenimijät, voitelevat alastomia ruumiitaan aurinkovoiteella selviytyäkseen hengissä päivän porotuksesta.
Takaumassa Almódovar kuvaa kuinka Mateo ohjaa Lenaa heidän yhteisen elokuvansa kuvauksissa. Varsinainen elokuvan teko näyttäytyy stressaavana ja mitäänsanomattomana, ei luovana iloitteluna.
Särkyneet syleilyt ei sido katsojaa emotionaalisesti mukaan yhtä vahvasti kuin ohjaajan parhaimmisto Puhu hänelle ja Kaikki äidistäni. Tämä johtui Lenan hahmon jäämisestä ohueksi muiden rinnalla. Mateon ja Judithin vuosikymmeniä vanhaa suhdetta vaivannut syyllisyyden tunto ja unohtamisen vaikeus, olivat elokuvan vahvinta osa-aluetta. Erinoimaisesti Judithia näytellyt Blanca Portillo ilmaisi kaiken tarvittavan pelkällä katseella. Tunnustaminen ja anteeksianto kuuluvat jo pelkkänä selviytymisen keinona osaksi elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti