Miksi pitää olla making ofeja?

Kohtalon kirja on pääosin Pirkanmaalla tehty episodielokuva. Se kertoo, no, tällaisesta Kohtalon kirjasta. Sillä on hetkensä. Jos pystyy sulkemaan etualalla patsastelevat eri hahmoja näyttelevät ihmiset pois, voi nähdä esimerkiksi hienoa mustavalkofilmille kuvattua talvimaisemaa. Tai kikatella, että siinä niitä eturivin näyttelijöitä on ihan kotikonnuilla. Karoliina Blackburn osaa thai-nyrkkeilyä. Sitä olisi voinut olla enemmänkin, ja ihan kunnolla valaistuna. Ihmetyttää, miksi taistelijattaret mittelivät jossain hämärässä ladossa. Parhaimmillaan elokuva on, kun kukaan ei puhu mitään. Paitsi Tony Halmeen "Ja uimaan" -repliikki, kun Die Hardit ja wrestling-kehät kolunnut lihaskimppu heittää sankarin järveen. Yksi hienoimpia toimintakohtauksia Suomessa.

Making ofissa tekijät kertovat, kuinka nukkuivat vessassa Suomenlinnassa. Voi kiitos tästä tiedosta. Elokuvakokemushan vain paranee entisestään ja taiteentekemisen salaperäinen ja mielikuvitusta rakasteleva usva levittäytyy ihan omaan olohuoneeseen, kun oheismateriaalissa näytetään, kuinka kamera-assistentti vetää jeesusteipillä paikkoja kuntoon ja kertojaääni paljastaa, kuinka hemmetin rankkaa muuten oli. "Me nukuttiin vessan lattialla. Kuvauspäivät veny 16-tuntisiksi." No miksi ette nukkuneet makuupussissa metsässä, tai pakettiauton tavaratilassa? Vuorokauteen jäi siis kahdeksan tuntia nukkumisaikaa, mikä tässä on niin erikoista?

Etukäteishaukkujen evästämänä katsoin Lauri Nurksen Sooloilua. Elokuva ei ollut hassumpi. Nuorten aikuisten parisuhdedramaa pääkaupunkiseudulla tietysti, mutta hyviä juonikiepautuksia ja näyttelijöitä. Oheismatskuissa Nurkse kertoo, miksi jotkut kohtaukset poistettiin, kuinka huvilasta tehtiin ohjaajan haluama koti tarinan päähenkilöille ym. opettavaista ja mielenkiintoista. Näin se pitää tehdä. Pieni bonus elokuvan ohessa, jonka voi katsoa tai olla katsomatta, joka valottaa elokuvan taustoja mutta ei selitä tai perustele sen olemassaoloa.

Aleksis Kiven elämän kylkiäisessä Jari Halonen kanavoi energiaansa kameraan ja kanssaihmisiin. Kyllähän Halosta jaksaa katsoa ohjelmanumerona, hän on yksi niistä harvoista julkkiksista, joka osaa kirota oikealla tavalla, kiroilua sanomisen tehokeinona käyttäen eikä itsetarkoituksena. Mutta kaikki ne selostukset, kuinka duunia on painettu vitusti 10 vuotta, ja ne kaikki tallenteet, kuinka kansalliskirjailijan kirjoituskammio lavastettiin kuvausta edeltävänä yönä pakkasessa, ja kukaan ei ollut nukkunut varmaan koskaan, antaa fiiliksen että näiden asioiden kertomisella halutaan osoittaa elokuvan olevan ennen kaikkea työvoitto ja osoitus siitä että elokuva ylipäänsä pystyttiin tekemään.

Ei se loppujen lopuksi ole oleellista, miltä tekijöistä tuntuu. Varmasti on ollut vaikeaa, mutta eikö se syö elokuvan tehoa ja lässäytä, kun leffan jälkeen nähdään, kuinka joku kohtaus oli rakennettu teollisuushalliin ja kaikkia oli tympäissyt? Making ofin jälkeen ei ole enää mitään sijaa mielikuvitukselle. Jos henkilökohtaisia tai laajempiakin ongelmia on ollut, asiat ovat varmaan ratkenneet jotenkin. Pääasia, ettei se ole vaikuttanut taiteelliseen lopputulokseen.

Voisi olla sellainen sääntö, että oheismateriaalin pituus on korkeintaan kymmenesosa elokuvan pituudesta. Ei niin, että puolentoista tunnin leffassa on 11 tuntia kuvauspäiväkirjaa, poistettuja kohtauksia ja ohjaajan jaarituksia. Sellainenkin voisi olla, että kukaan taiteellisessa vastuussa ollut ei kertoisi elokuvan- ja taiteentekemisen rankkuudesta.