maanantai 13. maaliskuuta 2023

LIII Filkkaripäiväkirjat: Lopputekstien taide

Osa 5/5

Miksi lyhytelokuvissa on yhtä pitkät lopputekstit kuin koko illan elokuvissa? On hupsua, jos lopputekstit kestävät yhden kymmenesosan koko leffasta. Näilläkin Filkkareilla näki hiukan liian monta lyhäriä, joissa tekijätiedot rullaavat lopussa tuskastuttavan hitaasti mustaa pohjaa vasten geneerisen musiikin soidessa taustalla. Sellainen ei ole muuta kuin katsojan ajan tuhlaamista.

Siksi edukseen erottuivat ne tekijät, jotka olivat antaneet luovuutensa kukkia varsinaisen elokuvan päätyttyä. Animoituja krediittejä, tekijätiedot viimeisen kuvan päällä tai jopa tarinan jatkuminen vielä tekstivyöryn aikanakin. Esimerkkeinä siitä, miten loppukrediitit tehdään oikein, toimivat vaikkapa Blush, We Love Life ja kaikki Kino Euphoria -pätkät. Viimeksi mainitussa näytöksessä nähtiin yksi esimerkillinen tapaus, joka ei suonut katsojan nauttia minkäänlaisista tekijätiedoista. V***uako se muille kuuluu ketä tän filkan on väsänny.

Itsensä liian vakavasti ottavat elokuvat aiheuttivat festareilla jopa logistisia ongelmia. Varsinkin Cine Atlaksessa, jossa ei ole porrasvaloja: lopputekstien aikaisessa pimeässä on pirullista rämpiä portaissa ulos tai sisään. Toive ensi vuoden tapahtumaan kuuluukin, että pitäkää salivalot päällä elokuvien välillä vähän pidempään, jotta ihmiset pääsevät turvallisesti liikkumaan.

Kotimaisessa kilpailussa nähtiin yksi visionäärinen elokuva, joka käsitteli puheena olevaa ongelmaa radikaalilla tavalla. Otto Vihannon jo hiljattaisessa Cinemadromessakin riemastuttanut A Really Bad Place (Extended Cut Director's Version) on välitön klassikko: minuutin kestoisesta elokuvasta 45 sekuntia vievät mahtipontiset krediitit.

Se tämän vuoden Filkkareista. Ensi vuonna taas uudestaan.

Tämä oli blogijuttu elokuvien lopputeksteistä.

Onneksi olkoon sen lukemisesta ja hyvää yötä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti