22 päivää, jotka muuttivat Tamperetta

Tapio Kalliomäen Tie Tampereelle 1918

Talvella 1918 Tampereen ilmasto oli saastunut ja sakeanaan murhaa. Vasta itsenäistyneen Suomen kurjistunut työväestö oli noussut ja kiihotettu aseelliseen kapinaan herraeliittiä vastaan, lyöty ja saarrettu viimeiseen vastarintaan Tampereen harjuille. Huhtikuun 6:ntena viimeisetkin Pispalan mäille linnoittautuneet laskivat aseensa maahan ja kätensä ylös. Tampereesta oli taisteltu vain 22 päivää - lähes sadan kaatuneen päivätahtia.

Sata vuotta myöhemmin huhtikuun kuudes koittaa kuin arasti aivan pian koittavan kevään lupausta kantaen ja tuoden korissaan Tampereen taistelua käsittelevän dokumenttielokuvan. Ajat ovat aivan toiset kuin vuosisata sitten eikä yli nelinkertaiseksi paisunutta "Suomen parasta kaupunkia" voisi tunnistaa veriseksi sotatantereeksi.

Tapio Kalliomäen ohjaama Tie Tampereelle 1918 on vakava historiikki, professori Heikki Ylikankaan Tieto-Finlandia-palkitun kirjan muunnos elokuvamuotoon. Siinä Kalliomäki käy seikkaperäisesti läpi sisällissodan ne vaiheet, jotka johtivat katkeraan sotimiseen kotikaupungissamme.

Kunnianhimoinen ja tasapainoinen dokumentti osoittaa, mitä sinnikkyydellä - ja ammattitaidolla - voi saada aikaan: täysin salonkikelpoisen elokuvan pikkurahalla ilman kymmenien tuhansien tukirahoja. Ei sillä, etteivätkö tuet olisi Kalliomäelle kelvanneet ja olisi lopputulokselle hyväksi olleet, mutta nyt Kalliomäen elokuva syntyi pitkälti talkoohengellä, varsinkin TAMKin opiskelijoiden tukemana. "Findie-dokkari" raivaa tietään Tampereen lisäksi muutamiin muihinkin kaupunkeihin.

Keskustelijoita elokuva kiinnostanee eniten tulkintana verisen sisällissodan syistä, tapahtumista ja seurauksista: Kalliomäki rakentaa seistäkseen tosiasioista materiaalinsa ottavan puhujankorokkeen ja tavoittelee niin neutraalia sävyä kuin aihe huomioon ottaen mahdollista. Historianluentona Tie Tampereelle 1918 lyökin laudalta jonkun sedän puhumassa partaansa auditoriossa, mutta mitä muuta se on?

Tie Tampereelle 1918 kun on tehty elokuvaksi eikä powerpoint-esitykseksi Suomen historian alkeiskurssille. Ylöspanoltaan varsinkin resursseihinsa nähden siisti työ miellyttää kerrontansa selkeässä kronologisuudessa. Mutta se kestää kaksi tuntia juurikaan muuttelematta strategiaansa. Siinä riittää aikaa mutustella pähkinöiden lisäksi sitä, mitä Tie Tampereelle 1918 ei ole.

Elokuva tekee selväksi, ettei Tampereen valtaus ollut Mannerheimin hienoimpia suorituksia

Kalliomäen ilmaisukeinojen paletti paljastuu rajalliseksi. Merkittävältä valtaosaltaan elokuva sanoo sanottavansa kertoja Ahti Jokisen suulla, valkokankaalla välkkyen kontrapunktiseksi tarkoitettuja otoksia nyky-Tampereesta ryyditettynä arkistokuvilla. Arkistohaastatteluja kuullaan kahden tunnin aikana noin kolme. Vaikka Kalliomäki on pätevä kuvaaja ja Jokinen karismaattinen lukija, venyy elokuva liian pitkäksi nojatakseen lähinnä näihin kahteen tukipuuhun edes tapahtumapaikkoja pätevästi esittelevää historioitsija Tuomas Hoppua unohtamatta. Todella valitettavaksi ratkaisuksi osoittautuu Jokisen käyttäminen myös aikalaistodistaja Viljo Kajavan proosarunojen tulkitsijana. Vähän sama kuin jos yksi laulaja esittäisi sekä oopperan altto- että sopraano-osat.

Heikki Ylikankaan alkuteos pohjautui laajalti haastatteluihin ja arkistoituihin kirjeisiin sekä asiakirjoihin. Kalliomäen elokuvasta puuttuu moniäänisyyden tuoma ilmeikkyys ja inhimillisyys. Turvallisesti voi väittää, että tavallisen väen aikalaiskirjeet olisivat tuoneet elokuvaan lämpimämmän tunnelman. Koska leikkaus lähtee tapahtumista eikä ihmisistä, puuttuu elokuvasta myös draaman tuntu. Yksikään elokuvassa esitellyistä sotilaista ei tule tutuksi. Sodan alkuun sijoittuvan, sen jatkon kannalta ratkaisevan Suinulan verilöylyn kuvauksessa päästään lähimmäksi inhimillisen tragedian tuntoja, mutta tämä linja ei saa koskaan kunnon jatkoa. Mitään ei elävöitetä eikä tuoda tähän päivään, vaikka yritys jostain merkillisen verettömän pinnan alta kajastaakin.



Tämä kaikki on kyllä ihan tyydyttävää sinällään, mutta kovin tasalaatuista, vaikka kaikki osaavasti tehty onkin. Siksi silmää ilahduttavat ja yllättävät varsinkin komeat lennokkikameraotokset (operoijana työryhmän sankareihin kuuluva Henri Kilpinen) sekä muutamat kauniisti käytetyt, sävytetyt arkisto-otokset. Nämä hetket tuovat kokonaisuuteen happea. Musiikkia olisi kuunnellut enemmänkin. Äänisuunnitteluun on muutenkin panostettu.

Tie Tampereelle 1918 on osaava ja hallittu historianselostus, mutta se ei malta karsia tarpeeksi pysyäkseen iskevänä. Siksi suuret kuviot tahtovat hukkua yksityiskohtien alle. Elokuva alkaa siitä, miksi työväestö koki niin suurta turhautumista oloihinsa ja asemaansa, että piti ruveta naapuria lahtaamaan. Jää auki, mikä kapinaliikkeen lopullinen unelma oli. Mihin suuntaan haluttiin lähteä voiton ja koston jälkeen? Se, mikä paratiisi kaikella verenvuodatuksella haluttiin lunastaa jää elokuvan jälkeen keskusteltavaksi.

Siksikin tämän perään oivaksi jatkoksi sopii "punaisten" kohtaloa ja Suomen 1920-lukua valottava Ville Suhosen Ompelijatar.