Pääsiäinen: tuo vuoden synkin aika juuri ennen porttien aukeamista Kevään puutarhaan, aika, jolloin joukko takapajuisia mystikoita pysäyttää koko maan muistellakseen jotakin, mitä ei tapahtunut kaksi vuosituhatta sitten.
Ironisesti nuo vuosituhansien takaiset legendat ovat inspiroineet osan länsimaiden ja koko ihmiskunnan suurimmasta taiteesta kuten ehkä taiteilijoista suurimman, säveltäjä Johann Sebastian Bachin (1685-1750) Johannes-passion (1724). Siinä Bach esittää musiikin muodossa myytin Jeesus Nasaretilaisen kiinniotosta, tuomiosta ja kuolemasta sellaisena kuin se Johanneksen evankeliumissa kerrotaan.
Vuonna 1991 saksalainen dokumentaristi, teollisuuselokuvantekijä ja musiikkielokuvien spesialisti Hugo Niebeling (1931-2016) otti filmatakseen Bachin suurteoksen Speyerin yli 900-vuotiaassa, romaanista arkkitehtuuria edustavassa tuomiokirkossa.
Johdannon aikana nähdään näyttelijöiden saapuvan kirkolle ja valmistautuvan esitykseen; pukeudutaan rooliasuihin ja kerrataan tekstiä. Jeesusta näyttelevä Christoph Quest katsoo peilistä peruukkipäistä hahmoaan ja tekee ratkaisunsa: peruukki saa lentää nurkkaan. "Haluan olla oma itseni!" Niinpä Jeesuksena nähdään Ed Harrisin ja Arjen Robbenin risteymä. Tulkinnasta tulee tulisieluinen.
Niebelingin voimakkaan, jopa vimmaisen tyylitelty elokuva korostaa esityksen luonnetta. Sen vastapooli löytyy Mel Gibsonin vuosikymmentä myöhemmästä, näennäisrealistisesta melodraamasta, joka kuvattiin ja lavastettiin aitoihin ympäristöihin Italiassa. Kiehtovaa kyllä, Gibsonin rekonstruktiivinen pyrkimys tuottaa paljon köyhempää elokuvaa.
Niebelingin Johannes-passio perustuu Bachin sävelteokseen, joka elokuvassa kuullaan kokonaisuudessaan Karl Richterin legendaarisena taltiointina. Bachin "käsikirjoituksen" puitteissa ohjaaja luo säkenöivästi leikatun elokuvateoksen täynnä väkeviä kuvia, tanssikohtauksia ja valtavan elokuvallista liikettä, joka virtaa harmoniassa ylimaallisen musiikin kanssa. Staattiset, taustavaloon komposoidut "ikoniset" otokset saattavat seuraavassa hetkessä vaihtua Speyerin kirkon palkkeja nuoleviin horisontaalisiin ajoihin, joissa Niebeling käytännössä synnyttää huumaavan kolmiulotteisen vaikutelman. Tämä vaikutelma toistuu useissa nerokkaasti perspektiiviä hyödyntävissä kuvissa. Jeesuksen ja Pontius Pilatuksen välisissä keskusteluissa Niebeling siirtyy lähikuviin ja antaa näyttelijöidensä siirtyä puhedialogiin kontrapunktissa musiikin kanssa.
Niebelingin tulkinnassa korostuu kritiikki uskonnollista fanaattisuutta ja kuolemantuomiota vastaan. Juutalainen papisto toteuttaa sokeasti lakinsa kirjainta, vaikka ylintä käskyvaltaa käyttävä Pilatus "ei löydä syytetystä mitään vikaa". Oltiin mitä mieltä tahansa siitä, miten fiksua on syöttää Jeesuksen myyttiä täytenä totena, tarina rauhantahtoisesta miehestä, jonka status quo kokee niin vaaralliseksi, että tämä täytyy tuhota, resonoi nykymaailmassakin. Kuten kaikki antiikin vahvimmat kertomukset Homeroksesta alkaen. Tätä heijastelee jo olemuksellaan palavasilmäinen Christoph Quest modernissa ja upeassa roolisuorituksessa.
Johannes-passio, jota Hugo Niebeling oli hautonut 20 vuotta, jäi ohjaajan viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi. Mestariteos näytettiin Helsingin WHS Union -teatterissa loistokuntoisena 35 millin kopiona; jopa kopion viimeisiin minuutteihin vaikuttanut ilmeinen kehitysvirhe, joka teki kuvan vasemmasta puoliskosta epätarkan, loi omaa epätodellista ja jollain kumman tavalla täysin niebelunghenkistä tunnelmaansa. Lopussa, kun kahden raskaiden kiviseinien sisällä vietetyn tunnin jälkeen kamera riistäytyy ulos, vaikutelma on henkeäsalpaava.
Tämän perään sopii katsottavaksi vain yksi elokuva, se kaikista kaunein: Andrei Tarkovskin Peili, jonka elokuvalopetuksista suurimmassa lehahtavat lentoon Johannes-passion ensi nuotit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti