Ready Player Spielberg

Steven Spielbergin Ready Player One

1. Berg (der), saks.: vuori
2. Spiel (das), saks.: leikki, peli, näytös
3. Spiel, engl.: vakuutteleva puhe, curling-ottelu, hehkutus (metal.teol.)

Kuinka hehkuttaa RP1:a

Elokuvanteko muodostuu valinnoista, jotka tähtäävät katsojan viekoittelemiseen uskomaan silmien edessä välkkyvään illuusioon. Steven Spielberg suoriutuu tästä tehtävästä Ready Player Onessa ensimmäisellä otoksella. Rauhallinen, mutta samaan aikaan merkillisen dynaaminen kamera-ajo seuraa tarinan päähenkilön lähtöä kotoaan. Vertikaalinen liike kertoo nopeasti millaisessa maailmassa ollaan. Status quo vallitsee, mutta kaikki ei ole tasapainossa. Ihmiset asuvat pinoiksi kasatuissa hökkeleissä ja pakenevat arkea kehittyneeseen virtuaalitodellisuuteen. Todellista maailmaa hallitsevat kasvottomat korporaatiot.

Illuusio futuristisesta maailmasta luodaan kadehdittavalla yksinkertaisuudella. 2040-luvun Columbus, Ohio ei ole niin erilainen omaan maailmaamme nähden, etteikö siihen samastuminen kävisi helposti. Spielberg kuljettaa katsojaa mukanaan mestarin ottein. Epätodennäköiset juonenkäänteet tuntuvat täysin luonnollisilta. Kolmiulotteista tekniikkaa käytetään niin hienostuneesti, että vähän väliä sen unohtaa. Mutta yhtenä ainesosana muiden joukossa se imaisee katsojan elokuvan sisään.

Täydellinen elokuva RP1 ei ole. Vajavaisuuksien luetteleminen käy liiankin helposti. Pituutta on vartti liikaa, tarinasta uupuu syvyyttä, musiikkivalinnat ovat usein liian tuttuja. Harmin paikkoja ovat Alan Silvestrin musiikki, josta puuttuu tarttuva pääteema, ja se, että lopputeksteihin ei ole piilotettu "pääsiäismunaa". Näyttelijät suoriutuvat pikemmin pätevästi kuin ikimuistettavasti, poikkeuksena taas yhden loistoroolin taituroiva Mark Rylance. Tarinan roistoa esittävä Ben Mendelsohn näyttää häiritsevän paljon John Ross Bowielta.

Yksikään edellämainituista ei ole ennenkään haitannut seikkailufantasiaa katsoessa. Ready Player One on paras seikkailuelokuva moniin vuosiin.

Sen tarina ei ehkä ole parasta, mitä genressä on nähty, mutta sen kerronta on. Ne, jotka menevät RP1:iin bongaamaan "pääsiäismunia" ja pop-kulttuuriviittauksia, tulevat katsoneeksi väärän elokuvan. RP1:n reaalimaailman kuvaus vakuuttaa sinänsä, mutta todella fantastisesti sukelletaan tarinan virtuaalimaailmaan, OASIS-nimiseen peliin. "Keidas" on loputtomalta vaikuttava, yksityiskohtien rikkaudella herkutteleva rinnakkaistodellisuus, jossa Spielberg liikkuu kuin kotonaan. Aivan mieletöntä katsottavaa ovat rallikilpailut ja toimintajaksot, joiden kaaos säilyy rautaisesti kurissa. Epäilemättä itsekin videopelejä (mm. Medal of Honor) suunnitellut Spielberg oli ihanteellinen ohjaaja RP1-projektille.

RP1:n hauskuus - ja se on hauskinta, mitä elokuvateatterissa voi tällä hetkellä harrastaa, ainakin yksinään - syntyy ohjaajan visuaalisen "lauseen" kauneudesta. Harmonian ja kokonaisuuden taju tulevat selkärangasta. RP1:ssa ei ole kohtausta, joka ei liittyisi dynaamisesti edeltävään ja seuraavaan. Spielberg on aiemminkin tehnyt megaspektaakkeleita, mutta RP1 tuntuu niistä isoimmalta. Lopputekstit rullaavat loputtomiin. Silti kaikesta huokuu kerronnan taloudellisuus. Vyöryttäessään tuhansien avatarien armeijoitakin, Spielberg keskittää huomion olennaiseen eikä mitään ole lopulta liikaa. RP1:n hyväksi lasketaan sekin, ettei se pääty nykytrendien mukaisesti suureen lopputaistoon, vaan siihen, mihin sen pitääkin.

Valmiina pelaaja yksi

"Kameralla on vain yksi oikea paikka." - Raoul Walsh


On olemassa rohkea teoria, jonka mukaan Steven Spielberg (s. 1946) on elokuvahistorian ainoa todellinen nero^*. Näkemyksen pohjana on "nero" määriteltynä ihmisenä, joka toisaalta tekee helpon tuntuisesti asioita, jotka lahjakkaille ovat vaikeita ja toisaalta näkee, mitä muut eivät. Jos nerous lahjoitti musiikille Mozartin ja shakille Capablancan, antoi se elokuvalle Spielbergin, joka jo 17-vuotiaana toteutti 500 dollarilla yli kaksituntisen scifin Firelight. Nuoruudennäytteestä ei valitettavasti liene säilynyt kuin muutama minuutti. Paljon puhuvasti Firelight tuotti voittoa (ohjaajan mukaan yhden dollarin) yhdellä näytöksellä. Muutamaa vuotta myöhemmin Spielbergistä tuli historian nuorin isolle studiolle pitkäaikaisella sopimuksella kiinnitetty ohjaaja - vaikka häneltä puuttui muodollinen koulutus alalle. Jo alle kolmikymppisenä hän teki historian suurimman kassamagneetin. Kaikki 32 pitkää ohjausta (tai 33, jos upea televisiolle tehty Kauhun kilometrit otetaan mukaan) yhteen laskettuna voidaan todeta Spielbergin tehneen lipputuloissa mitaten historian menestyneimmän uran. Jokainen näistä teoksista on katselun arvoinen, moniin ei väsy millään.

Spielbergin teknistä taituruutta kuvailtiin jo 1970-luvulla henkeäsalpaavaksi. Kaikki mestarin elokuvissa on absoluuttisen selkeätä. Katsojaa ei koskaan pudoteta kärryiltä, vaan tapahtumat seuraavat toisiaan ja kuvat toisia kuvia hengityksen luonnollisuudella. Syntyy assosiaatio helminauhaan. Tämä näkyy RP1:ssakin siinä, miten Spielberg ohjaa katseen aina oikeaan paikkaan eikä ympäriinsä harhailemaan. Näin esimerkiksi täysin villiltä vaikuttava ralliajo räjähdyksineen ja King Kongeineen säilyy helposti seurattavana, vaikka meno on hurjaa.

Se, että kaikki esitetään kankaalla helppona, vaivattomasti ja katsojaa haastamattomasti, ei ole yksinomaan kehu, mutta Spielbergin elokuvista löytyy myös suurta kauneutta. Esimerkiksi Kolmannen asteen yhteyden ja E.T.:n kerronnasta löytyy rakennetta myöten puhtaan elokuvallista hienostuneisuutta, joka sallii dialogin editoinnin minimiin. Näiden elokuvien perusteella Helena Yläsen väite siitä, että Spielberg olisi ensisijaisesti toimintaohjaaja, tuntuu liioittelulta, mutta koko uraa katsoen hän lienee sittenkin oikeassa.


"Toiminta" merkitsee Spielbergille liikkuvuutta, kineettisyyttä. Tappajahai mullisti elokuvaleikkauksen niin perinpohjin, että se tuntuu yhä tuoreelta. RP1 on 100%:sen kineettinen elokuva. Leikkaus ei merkitse silti sitä, että elokuva tehdään leikkauspöydällä. Spielberg lienee maailman kuuluisin "kameralla leikkaava" ohjaaja, mikä tarkoittaa sitä, että hän ei välttämättä kuvaa kohtausta alusta loppuun kaikista mahdollisista kuvakulmista, vaan kuvaa vain sen, mitä tarvitsee sanottavansa välittämiseen. Tämä tekee muun ohessa Spielbergistä maailman nopeimman huippuohjaajan. Näyttelijät Matt Damonista lähtien ovat päivitelleet mestarin vauhtia. Spielberg operoi toisella tasolla kuin muut, vähän kuin shakkinero Magnus Carlsen vain "toimii" tasolla, joka on saavuttamaton muille paitsi kouralliselle vertaisia.

Tämä selittää, miksi Spielberg on kyennyt useamman kerran urallaan työstämään kahta elokuvaa samaan aikaan. Kuuluisimpana esimerkkinä Schindlerin lista, joka valmisteltiin ja kuvattiin Jurassic Parkin jälkitöiden aikana. Samalla tavalla suuritöisen RP1:n lomassa kuvattiin  pikavauhtia The Post. Molemmat myös onnistuivat, The Postin edustaessa varmaa laatua, RP1:n ollessa hieno saavutus.

Spielbergin nopeus tekee hänen elokuvistaan halvempia kuin uskoisi. Kymmenien miljoonien dollarien eron Marvel-tuotantoihin selittää tietenkin se, ettei RP1:n näyttelijöille ole tarvinnut maksaa supertähtien palkkioita, mutta Spielbergin kuvaukset ovat todennäköisesti olleet paljon yksinkertaisemmatkin. Ilmiömäisen visuaalisen silmän omistava Spielberg sijoittaa kameran erehtymättömästi oikeaan paikkaan. Olennaista on harmonia syvyyssuunnassa: kameran etäisyys kohteestaan on oikea, jolloin taustatkin pääsevät oikeuksiinsa. Spielbergin ilmaisun ytimestä löytyy lopulta suuri klassisisti, jonka tyyli on jatketta John Fordille, Howard Hawksille ja Raoul Walshille.

Ready Player One sijoittuu ohjaajan tuotannossa toiseen kahdesta valtateemasta. Lähes kaikki Spielbergin elokuvat ovat joko scifiä tai käsittelevät sotaa. Scifi-ohjaajana Spielberg voidaan ilman muuta nostaa aikamme merkittävimmäksi. Sotaelokuvan genressä hän on monipuolisin. Esimerkiksi The Post käsittelee Vietnamin sodan zeitgeistia. Jopa Terminaali käsitteli sotimisen yksilövaikutuksia globalisoituvassa, kutistuvassa maailmassa. (Tom Hanksin hahmolle maailma kutistui kirjaimellisesti.) Scifi-aiheissa nuori Spielberg oli optimisti, vanhempana sävyt ovat yleensä olleet huolestuneempia. RP1 kuuluu tietyistä painotuksistaan huolimatta kevyempään ja valoisampaan luokkaan. Sen johtopäätökset uskovat nuoren sukupolven solidaarisuuteen ja oikeamielisyyteen yltiöpäisestikin, mutta elokuvan hengessä uskottavasti. Eikä myönteisessä tulevaisuudenuskossa sinänsä mitään pahaa ole. Jos toiveikkuus synnyttää toivoa, ehkä myönteisyys tarttuu. Sehän olisi sangen hyvä.

^{* Asikainen, 2010}