Kommentti: Aku Louhimies, maskuliini/toksiini

Kuinka YLE varasti valokeilan Jusseilta

Kotimaisella elokuvarintamalla tämän viikon piti huipentua tilaisuuteen, missä tuntemattomista sotilaista leivotaan tunnettuja: Jussi-gaalaan. Valkoisen kaupungin kirkkaimmat kohdevalot anasti kuitenkin Yleisradio.

Jusseille perinteisesti omistetun viikon maanantaina Yleisradio julkisti kotisivuillaan raporttinsa ohjaaja Aku Louhimiehen käyttämistä työskentelytavoista. Raportointi oli laaja ja huolellisesti valmisteltu. Päivän aikana pääjuttu sai liitteekseen jutun taustoja selvittelevän artikkelin ja erillisiä raporttia kommentoivia artikkeleita. Nämä lukemalla on selvää, että aihetta oli valmisteltu ajan kanssa, mikä muun muassa pani ajattelemaan, että myös ajoitus Jussien alla oli harkittu.

Uutisoinnin mukaan Louhimies oli näyttelijäohjaajana turvautunut epätavallisiin keinoihin, jotka muuttuivat käytännössä alistaviksi, alentaviksi ja vaaralliksi. Tästä todistivat lukuisat Louhimiehen kanssa työskennelleet, niin nais- kuin miesnäyttelijät sekä muuhun työryhmään kuuluvat.

Suomalaisessa julkisessa elokuvakeskustelussa aihe on uusi, ja se on tärkeä. Mutta.

Mikä YLEn uutisoinnissa meni vikaan?

Aivan ensimmäisenä silmään pisti silkka volyymi. Pääjuttu on pitkä ja sitä säestivät heti alkuun hämmennystä herättävän monet lisäartikkelit. Hetken tuntui siltä, että Yleisradio oli valjastanut kaikki voimansa palvelemaan juuri tätä juttua, mikä sai katsomaan ympärilleen ja ihmettelemään eikö missään muualla maailmassa tapahtunut mitään. YLE pelasi pelinsä kuin olisi halunnut pussittaa kiven, 8-pallon ja kaikki muutkin pallot yhdellä lyönnillä. Mutta tämä vain sivulauseena.

Itse uutisoinnissa kriittistä silmää hiertää näkökulman rajaus. Sen sijaan, että päähuomio olisi alan yleisissä käytännöissä Louhimies esitettynä varoittavana esimerkkinä, tämä kyseinen ohjaaja poimittiin silmätikuksi, jonka edesottamukset huolellisesti listattiin anekdootti anekdootilta. Näin uutisointiin tuli henkilökohtaisen hyökkäyksen aromi, mikä ei voinut olla alkuperäinen tarkoitus. Sillä sellaista taktiikkaahan harrastavat vain levottomat iltapäivälehdet, joiden täytyy liiketaloudellisista syistä myydä tuotettaan.

Vaikka Yleisradiolla on omat taloudelliset paineensa, ei sitä sentään ohjaa mainostajille ja tilaajille perustuvan markkinakoneiston käsky. Mutta kun se Louhimiehen tapauksessa näytti alentuvan tabloidien tasolle, se avasi oven vakavammillekin seurauksille.

Siitäkin huolimatta, että YLE vakuutti tehneensä taustatutkimuksensa huolella, jää juttuun väitteen tuntu. Tämä johtuu siitä, että vaikka Louhimiehen annetaan vastata häntä kohtaan esitettyihin syytöksiin, ei todellista keskustelua synny. Näennäisen paradoksaalisesti jutusta välittyvää väitteiden heittämisen makua voimistaa se, ettei kertomusten väiteluonnetta erikseen korosteta. Toimituskunta lyö raporttinsa tiskiin tosiasioina, mitä ne eivät faktisesti ole.

Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö savu olisi lähtöisin tulesta. Mutta käsinkosketeltavan todistusaineiston puuttuessa jokaisen anekdootin voi irrottaa tarkasteltavaksi erillään ja todeta epäilyttäväksi. Pääartikkeliin on mahdutettu lukuisa määrä esimerkkejä Louhimiehen asiattomasta käytöksestä; ongelma on siinä, että mitä enemmän näitä on sitä todennäköisemmin jokin niistä ei, tavalla tai toisella, pidä paikkaansa.

Esimerkki: on täysin mahdollista, että Louhimies houkutteli lapsinäyttelijän itkemään kertomalla tämän vanhempien kuolleen. Mutta Louhimiehen selitys siitä, että kyseessä oli väärinkäsitys, ja että hän oli keskustellut lapsen kanssa orvoksi jäämisen merkityksestä, on aivan yhtä uskottava, sillä jos aikuiset pystyvät ymmärtämään asioita väärin, pystyy pieni lapsi siihen kaksin verroin. Tällöinkin Louhimies on ohjaajana epäonnistunut kommunikoinnissa, mikä tuntuu olevan hänen todellinen helmasyntinsä. (Tässä anekdootissa on sekin erikoinen piirre, että sille toisaalta ilmaantuu kaksi ensi käden todistajaa, mutta toisaalta annetaan kuva, että Louhimies on ollut lapsen kanssa kahden, mikä olisikin luonnollinen ohjausmetodi herkässä tilanteessa. Mihin uskoa?)

Kokonaan toinen asia on se, että keskeisen huonoja kokemuksia tuottaneen elokuvan, Käskyn, tekemisestä on jo 10 vuotta. Ihmisen muisti on mitä on. Silloinkin kun se muistaa oikeita asioita, se usein muistaa nekin puutteellisesti.

Yleisradion Louhimies-tutkimuksen perusvika on siinä, että vaikka pääasia eittämättä pitää paikkaansa, yksityiskohdista mikä vain voi osoittautua perättömäksi. Ja mikä tällöin on jutun, tai juttusuman, lopullinen arvo? Tätä ongelmaa ei olisi, jos YLE olisi lähtenyt tutkimaan elokuvaa-alaa laajemmassa kontekstissa käyttäen Aku Louhimiestä vain esimerkkinä siitä, mitä ääritapauksessa voi tapahtua.

Koska agendaa on lähdetty kuitenkin luomaan yksilön väärinkäytöksiä tuomiten, on pääjuttuun unohtunut merkillisiä lapsuksia.

Näistä näkyvin on haastatellun Eero Ahon vakaumus siitä, että vastanäyttelijän turvallisuus on itsestäänselvyys. Mutta vain muutamaa kappaletta myöhemmin kerrotaan tapauksesta, missä Käskyä kuvatessa Aho on vahingossa lyönyt Pihla Viitalaa, jonka otsa on auennut. Toimittaja ei tunnu edes tajunneen tätä ristiriitaa.

Hän ei ole myöskään lähtenyt kyseenalaistamaan syytöksiä esittäneitä. Jopa toistakymmentä vuotta sitten tapahtuneiden asioiden suhteen olisi ollut täysin ymmärrettävää pyytää selventämään yksityiskohtia ja niiden pohjalta tehdä omat johtopäätöksensä. Matleena Kuusniemeltä olisi voinut edes kysyä vaikuttimista tehdä Louhimiehen kanssa kaikkiaan viisi elokuvaa jo ensimmäisen oltua epämiellyttävä. On helppo kuvitella tähän useitakin täysin järkeenkäypiä syitä.

Tietenkin maanantaiset artikkelit johtivat jatkokeskusteluun muissa medioissa. Riisuttu mies sai mm. huomata olevansa pääuutislähetyksen pääaiheita. Muuten näihin puuttumatta nostettakoon esiin muuan yksityiskohta.

Louhimies, joka tietenkin tiesi tekeillä olevasta jutusta, esitti välittömästi ja useaan kertaa anteeksipyyntönsä. Keskustelun johtajana YLE on koko ajan määrännyt keskustelun agendan, ja tässä kohdassa se erehtyi alittamaan journalistiset standardit, sillä tiistain artikkeli oli otsikoitu: "Aku Louhimiehen anteeksipyyntö ei vakuuttanut". Tämä on kyyninen ja dialogin torppaava vastaus, joka vie keskustelun vertauskuvallisesti Pasilasta Vuosaareen. Otsikko on jotain muutakin: juttua varten on haastateltu vain kahta henkilöä, joista vain toinen esittää epäilynsä anteeksipyynnön vilpittömyydestä. Sen toisen kiittäessä Louhimiehen esiintymistä hyvin tyylikkääksi.

Anteeksi pyytämisen vilpittömyyttä tai vilpillisyyttä käsiteltiin vielä perjantainakin. Puolia ottamatta, tämä näkökulma sai toivottavasti surmansa illan Jussi-gaalassa, missä Louhimies pyysi anteeksi kameroiden ja kollegoidensa edessä. Nimittäin, anteeksipyyntökin on teko, riippumatta vaikuttimista. Sitä ei voi perua ja kaikkien muiden tekojen lailla sillä on seurauksensa.

Mitä tästä opimme?

Opimme, jos opimme, ainakin lähdekritiikkiä, mikä on aina hyvästä. Opimme myös pettymään Yleisradion ammattitaidon tasoon. YLEllä oli käsissään erinomainen aihe, mutta lopputulos jättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja vaikka Louhimies on ollut kova myös miesnäyttelijöitään kohtaan, on koko asia ikävästi sukupuolittunut. Toivottavasti tämä ei ole vaikuttanut uutisoinnin taustalla, sillä jokaisen tähän artikkeliin linkatuista jutuista on toimittanut nainen.

Tapa, millä Yleisradio toimitti uutisoinnin raportoimalla anekdootit lähdekritiikittä, on esimerkkinä vaarallinen. Nykyisessä mediaympäristössä kun ihminen voi joutua tuomituksi pelkkien huhujen perusteella ja esiintymättä laillisen tuomarin ja juryn edessä. Koko kansan Yleisradion täytyy ymmärtää muita paremmin nämä vaarat ja vastuun, joka tällaisen vallan käyttämiseen liittyy.

Opimme myös sen, että Aku Louhimies on huono ohjaaja. Tämän voi todeta tosiasiana riippumatta siitä, miten suhtautuu hänen lopputuotteisiinsa. Louhimies on itsekin todennut epäonnistuneensa, jos ihmisillä ei ole hyvä olla hänen kuvauksissaan. Mutta Louhimiehen epäonnistuminen menee syvemmälle.

Aku Louhimies on huono elokuvaohjaaja, koska hän ei usko mielikuvituksen voimaan. Kaikkien todistajanlausuntojen perusteella hän ei ymmärrä näyttelijän prosessia. Siksi hän hakee autenttisuutta kaikenlaisista tempuista ja tekee senkin väärin. Kun hän esimerkiksi sijoittaa kuvaushetkellä näyttelijän iholle toukkia, on hän jo eksynyt pahalle maalle. Näyttelijällä on lihasmuisti. Ja tuntomuisti. Näyttelijän voi harjoituksissa laittaa vaikka uimaan torakoissa. Kuvaushetkellä hän pystyy kyllä palauttamaan mieleensä ne tuntemukset. Koska on koulutettu. Ja ihminen. Louhimies on ymmärtänyt metodinäyttelemisen idean väärin. Ajatuksena ei ole kameran edessä kokea jotain todellista, vaan omia muistojaan ja kokemuksiaan hyödyntämällä ilmentää sitä mitä kuvitteelliselle hahmolle tapahtuu. Mysteeriksi jää, miksi kukaan koulutetuista näyttelijöistä ei ole vastannut Louhimiehen vaatimuksiin tämän suuntaisesti. Ehkä suomalaisen näyttelijäkunnankin pitäisi katsoa peiliin. Varsinkin, kun vielä 24-vuotiaanakaan sen jäsenille ei ole opetettu edes perusasioita siitä, mikä on ohjaajan puolelta asiallista käytöstä kuvauspaikalla.

Tärkeimpänä kaikista olemmekin oppineet sen, että suomalainen elokuva-ala on pettänyt yleisönsä luottamuksen. Koko tämä aihe olisi pitänyt pystyä käsittelemään alan sisällä. Ainoa syy, miksi Yleisradio tarttui väärinkäytöksien vyyhtiin on se, ettei aivan kuutamolla oleva ala itse siihen pystynyt. Tämän pitäisi nolottaa kollektiivisesti ihan kaikkia alalla työskenteleviä.

Vaikka miten pahasti YLE sitten ryssikin aiheen käsittelyn, kissa on nyt nostettu pöydälle. Eikä pidä sallia sitä sieltä pois kantaa ennen kuin jok'ikinen takku on turkista harjattu.