The Shape of Water on vuoden 2017 La La Land

Guillermo del Toron The Shape of Water


53-vuotiaan meksikolaisohjaajan kymmenes pitkä elokuva merkitsee - hyvässä tai pahassa - vedenjakajaa suositun del Toron uralla. The Shape of Water kokoaa yhteen ohjaajan tutuimmat elementit tuomatta kokonaiskuvaan varsinaisesti mitään uutta, mutta yleissävy on kauhufantasian kanssa ikänsä flirttailleen tekijän linjasta poikkeavasti kevennetyn romanttinen ja haavekuvamainen.

Elokuvan peruselementiksi paljastuu jo nimen kautta vesi. Suomentaja (tai häntä valvova levittäjä) on taas laiskotellut, mutta elokuvan monitulkintainen otsikko ei käänny helposti suomen kielelle. Runollinen ilmaus viittaa veden muotoon, mutta merkitsee myös veden kuntoa tai laatua, joskin tavallisesti käytetään ennemmin sanaa "condition" kuin "shape". Tarina on pohjimmiltaan käänteinen merenneitosatu, missä merenneidon virkaa hoitaa miespuolinen ihmiskala, jonka Yhdysvaltain hallitus on kaapannut tutkittavakseen 1960-luvun alussa. Juttu muuttuu romanssiksi, kun olennon löytää siivoojana työskentelevä mykkä haaveilija. Alkaa sekä olennon että kahden päähenkilön rakkauden vapauttamiseen tähtäävä sommitelma.

The Shape of Waterissa pistävät silmään koko sen ylipitkän keston ajan kaksi asiaa: vähän sieltä sun täältä kerätyt laina-ainekset, joista tarina on kursittu kokoon; sekä keinotekoisuus, joka on tunkeutunut harvinaisen syvälle elokuvan kiduksiin kudoksiin. Keskeinen rakkaustarina on lainaa kaunotar ja hirviö -aiheesta, kun taas alienin metsästys on tuttu esimerkiksi E.T.:stä sekä lukemattomista sitä huonommista tarinoista. Tapa ja tyyli, millä Elisa-sankarittaren sosiaalinen kömpelyys ja rakkauden kaipuu on kuvattu (mukaan lukien Alexandre Desplat'n apinoiva musiikki), perustuu törkeästi komediahitti Amélieen, ja Elisan mykkyys assosioituu jopa The Artistiin. "Hirviö" on ällistyttävän mielikuvitukseton kopio alkuperäisestä Mustan laguunin friikistä. Del Toron elokuvassa on siten runsain mitoin markkeerauksia, joihin katsojan on helppo leimautua.

Toteutukseltaan The Shape of Water on ensi silmäyksellä sujuvaa työtä. Mutta plagioidessaan paljon paremmilta elokuvilta, del Toro kaivaa maata jalkojensa alta, sillä elokuvan mittaan huomio alkaa kiinnittyä siihen, mitä The Shape of Water ei ole. Väripaletiltaan se on E.T.:tä köyhempi; kuvavalikoimaltaan rohkeasti vääristäviä linssejä käyttävä Amélie on verrattomasti eloisampi. The Shape of Water on digitaalisesti jälkikäteen korjattua bulkkitavaraa, jonka värimäärittely on kuin automaattiohjelman läpi ajettua. Todelliset ongelmat löytyvät silti kirjaimellisesti uskomattomasta käsikirjoituksesta.

Tarina pitää sisällään lukuisia epäloogisuuksia. Nämä voisi sijoittaa kontekstiinsa hyväksymällä The Shape of Water aikuisten satuna, jollei tarina olisi sijoitettu tiukasti määrättyyn ajankohtaan ja siten reaalimaailmaan: on syksy 1962, vain viikkoja ennen Kuuban ohjuskriisiä kylmän sodan paranoian ollessa huipussaan Yhdysvalloissa. Tässä yhteydessä on toissijainen se seikka, ettei del Toro ota yhtään mitään irti zeitgeistista. Tärkeämpää on, että katsojan täytyy uskoa edes jollakin perustasolla elokuvan hahmojen toiminnan realistisuuteen. Syntyy hylkäämiseen päätyvä kognitiivinen dissonanssi, jonka voi laatia listan muotoon:

- Elokuvan vierasta "olentoa" pidetään hallituksen valvomassa huippuvartioidussa tutkimuslaitoksessa, jonka jokainen neliösentti on kameravalvonnassa. Kuitenkin Elisa pääsee hiipimään suuremmitta vaikeuksitta rakastettunsa luokse. (Entä jos hän olisi ollut vieraan vallan agentti? Yksi sellainen onkin jo soluttautunut laitokseen.)
- Elisa, kenenkään asiaan puuttumatta, syöttää olennolle kananmunia ja tanssii tälle.
- Suunnitelma - joka toteutetaan onnistuneesti - olennon vapauttamiseksi on pelkästään naurettava.
- Michael Shannonin esittämä psykopaattinen turvallisuuspomo on valikoitunut pitkän prosessin kautta alansa huipuksi, mutta hän ei silti tajua edes epäillä siivoja-Elisaa syylliseksi äärimmäisen vakavaan murtoon ja kaappaukseen. Hänen toimintansa on muutenkin järjetöntä läpi elokuvan eikä noin psyykkisesti vammainen pääsisi ilmoisna ikuna tuollaiseen asemaan.
- Olento pakenee Elisan luota viereiseen elokuvateatteriin kenenkään huomaamatta ja löytyy salin keskeltä yksin katsomassa elokuvaa. Jääköön alleviivaamatta mitä kaikkea tässä kuvassa on pielessä.
- Elisan paras ystävä on Richard Jenkinsin esittämä herkkä homomies (nimeltään Giles (!), yksi vähiten maskuliinisista nimistä kalenterissa), jota vain tämän kissa rakastaa. Olento syö kissan. Jenkins kohauttaa olkaansa.
- Elisan ja olennon välinen rakkaus vaatii aikamoista uskon harppausta muutenkin, mutta sen motivoinnissa on kyllä paljon huomautettavaa. Epämiellyttävimmästä päästä se, että suomuinensa, meressä ikänsä asustaneena, olento ei varmasti haise järin houkuttelevalta. Seksi kalan kanssa on aika niche-fetissi. (Tai siis, toivottavasti on, eikä selitä elokuvan selittämätöntä suosiota...)
- Kokonaan oma lukunsa on elokuvan venytetty lopetus, josta nostettakoon esiin kolme asiaa.
   1) Selviytyäkseen olento tarvitsee vettä. Elisa ja Giles joutuvat suunnilleen kantamaan henkitoreissaan viruvan olennon rantaan, patoaltaalle. Mutta ilman mitään loogista selitystä he jäävät odottamaan patoporttien avautumista ennen kuin päästävät olennon pulahtamaan elementtiinsä. Silloin onkin jo liian myöhäistä.
   2) Olento on jo valmiiksi huonossa kunnossa joutuessaan tappeluun pääpahiksen kanssa. Tappelu päättyy luoteihin olennon rintaan ja näennäiseen kuolemaan. Olento kuitenkin herää henkiin vain koska käsikirjoituksessa lukee niin, eikä vain herää, vaan pyyhkii Shannonilla laituria.
   3) Viime tekonaan Shannon ampuu Elisan, joka putoaa olennon perässä mereen. Deus ex machina: tässä vaiheessa käy näppärästi ilmi, että olento on jumala, joka pystyy kirjaimellisesti puhaltamaan uutta henkeä Elisaan.

Lapsi kirjoittaa tällaista, ja vain lapsi voi siihen uskoa.

Ja lapsenuskoisesti The Shape of Water onkin otettu vastaan. Se on nielty onnellisuuspillerin tavoin vähät välittämättä niistä paksuista valeista, joita del Toro yleisölleen syöttää.

Tällaista sattuu säännöllisesti ja seurauksena on aina kummallinen lumipalloefekti. Samoihin mekanismeihin pohjautui esimerkiksi Ridley Scottin Gladiaattori (jonka paikan The Shape of Water nyt vie kaikkien aikojen huonoimpana Oscar-voittajana) ja edellisvuoden La La Land. Viimeksi mainittu vertautuu The Shape of Wateriin siinä, että del Toron elokuva on kerrottu kuin musikaali, ja ohjaaja viittaa Hollywood-musikaalin perintöön pitkin elokuvaa. Hän jopa sijoittaa kertomukseen Elisan haavekohtauksen, jossa Elisa laulaa rakkaudestaan mustavalkoisessa kuvassa. Elisan saadessa äänen, katsoja mykistyy tästä uskomattomasta tyylirikosta, joka pettää Sally Hawkinsin suorituksen ja koko hahmon.

Jo neljännen kerran tällä vuosikymmenellä parhaan ohjauksen Oscar (monien muiden merkittävien palkintojen, kuten BAFTAn, lailla) meni meksikolaiselle. Tämä on toisin sanoen trendi. Ohjauksia yhdistää parhaasta päästä teknisesti silkoinen, jopa innovatiivinen toteutus; mutta myös simplistinen romanttisuus, melodramaattisuus - ja suoranainen tyhmyys, mitä tulee henkilömotivaatioon ja psykologiseen kuvaukseen. Yksikään tässä viitatuista elokuvista (ehkä osittain Birdmania lukuun ottamatta) ei tarjoa uskottavia henkilöitä tekemässä uskottavia ratkaisuja. On aika niskavilloja nostattavaa, että yleisö ja varsinkin kriitikkokunta hyväksyy tällaisen helppoheikkiyden. The Shape of Waterin kohdalla se on jo anteeksiantamatonta. Juuri syvemmälle kun ei voi enää vajota.