The Shape of Water on vuoden 2017 La La Land

Guillermo del Toron The Shape of Water


53-vuotiaan meksikolaisohjaajan kymmenes pitkä elokuva merkitsee - hyvässä tai pahassa - vedenjakajaa suositun del Toron uralla. The Shape of Water kokoaa yhteen ohjaajan tutuimmat elementit tuomatta kokonaiskuvaan varsinaisesti mitään uutta, mutta yleissävy on kauhufantasian kanssa ikänsä flirttailleen tekijän linjasta poikkeavasti kevennetyn romanttinen ja haavekuvamainen.

Elokuvan peruselementiksi paljastuu jo nimen kautta vesi. Suomentaja (tai häntä valvova levittäjä) on taas laiskotellut, mutta elokuvan monitulkintainen otsikko ei käänny helposti suomen kielelle. Runollinen ilmaus viittaa veden muotoon, mutta merkitsee myös veden kuntoa tai laatua, joskin tavallisesti käytetään ennemmin sanaa "condition" kuin "shape". Tarina on pohjimmiltaan käänteinen merenneitosatu, missä merenneidon virkaa hoitaa miespuolinen ihmiskala, jonka Yhdysvaltain hallitus on kaapannut tutkittavakseen 1960-luvun alussa. Juttu muuttuu romanssiksi, kun olennon löytää siivoojana työskentelevä mykkä haaveilija. Alkaa sekä olennon että kahden päähenkilön rakkauden vapauttamiseen tähtäävä sommitelma.

The Shape of Waterissa pistävät silmään koko sen ylipitkän keston ajan kaksi asiaa: vähän sieltä sun täältä kerätyt laina-ainekset, joista tarina on kursittu kokoon; sekä keinotekoisuus, joka on tunkeutunut harvinaisen syvälle elokuvan kiduksiin kudoksiin. Keskeinen rakkaustarina on lainaa kaunotar ja hirviö -aiheesta, kun taas alienin metsästys on tuttu esimerkiksi E.T.:stä sekä lukemattomista sitä huonommista tarinoista. Tapa ja tyyli, millä Elisa-sankarittaren sosiaalinen kömpelyys ja rakkauden kaipuu on kuvattu (mukaan lukien Alexandre Desplat'n apinoiva musiikki), perustuu törkeästi komediahitti Amélieen, ja Elisan mykkyys assosioituu jopa The Artistiin. "Hirviö" on ällistyttävän mielikuvitukseton kopio alkuperäisestä Mustan laguunin friikistä. Del Toron elokuvassa on siten runsain mitoin markkeerauksia, joihin katsojan on helppo leimautua.

Toteutukseltaan The Shape of Water on ensi silmäyksellä sujuvaa työtä. Mutta plagioidessaan paljon paremmilta elokuvilta, del Toro kaivaa maata jalkojensa alta, sillä elokuvan mittaan huomio alkaa kiinnittyä siihen, mitä The Shape of Water ei ole. Väripaletiltaan se on E.T.:tä köyhempi; kuvavalikoimaltaan rohkeasti vääristäviä linssejä käyttävä Amélie on verrattomasti eloisampi. The Shape of Water on digitaalisesti jälkikäteen korjattua bulkkitavaraa, jonka värimäärittely on kuin automaattiohjelman läpi ajettua. Todelliset ongelmat löytyvät silti kirjaimellisesti uskomattomasta käsikirjoituksesta.

Tarina pitää sisällään lukuisia epäloogisuuksia. Nämä voisi sijoittaa kontekstiinsa hyväksymällä The Shape of Water aikuisten satuna, jollei tarina olisi sijoitettu tiukasti määrättyyn ajankohtaan ja siten reaalimaailmaan: on syksy 1962, vain viikkoja ennen Kuuban ohjuskriisiä kylmän sodan paranoian ollessa huipussaan Yhdysvalloissa. Tässä yhteydessä on toissijainen se seikka, ettei del Toro ota yhtään mitään irti zeitgeistista. Tärkeämpää on, että katsojan täytyy uskoa edes jollakin perustasolla elokuvan hahmojen toiminnan realistisuuteen. Syntyy hylkäämiseen päätyvä kognitiivinen dissonanssi, jonka voi laatia listan muotoon:

- Elokuvan vierasta "olentoa" pidetään hallituksen valvomassa huippuvartioidussa tutkimuslaitoksessa, jonka jokainen neliösentti on kameravalvonnassa. Kuitenkin Elisa pääsee hiipimään suuremmitta vaikeuksitta rakastettunsa luokse. (Entä jos hän olisi ollut vieraan vallan agentti? Yksi sellainen onkin jo soluttautunut laitokseen.)
- Elisa, kenenkään asiaan puuttumatta, syöttää olennolle kananmunia ja tanssii tälle.
- Suunnitelma - joka toteutetaan onnistuneesti - olennon vapauttamiseksi on pelkästään naurettava.
- Michael Shannonin esittämä psykopaattinen turvallisuuspomo on valikoitunut pitkän prosessin kautta alansa huipuksi, mutta hän ei silti tajua edes epäillä siivoja-Elisaa syylliseksi äärimmäisen vakavaan murtoon ja kaappaukseen. Hänen toimintansa on muutenkin järjetöntä läpi elokuvan eikä noin psyykkisesti vammainen pääsisi ilmoisna ikuna tuollaiseen asemaan.
- Olento pakenee Elisan luota viereiseen elokuvateatteriin kenenkään huomaamatta ja löytyy salin keskeltä yksin katsomassa elokuvaa. Jääköön alleviivaamatta mitä kaikkea tässä kuvassa on pielessä.
- Elisan paras ystävä on Richard Jenkinsin esittämä herkkä homomies (nimeltään Giles (!), yksi vähiten maskuliinisista nimistä kalenterissa), jota vain tämän kissa rakastaa. Olento syö kissan. Jenkins kohauttaa olkaansa.
- Elisan ja olennon välinen rakkaus vaatii aikamoista uskon harppausta muutenkin, mutta sen motivoinnissa on kyllä paljon huomautettavaa. Epämiellyttävimmästä päästä se, että suomuinensa, meressä ikänsä asustaneena, olento ei varmasti haise järin houkuttelevalta. Seksi kalan kanssa on aika niche-fetissi. (Tai siis, toivottavasti on, eikä selitä elokuvan selittämätöntä suosiota...)
- Kokonaan oma lukunsa on elokuvan venytetty lopetus, josta nostettakoon esiin kolme asiaa.
   1) Selviytyäkseen olento tarvitsee vettä. Elisa ja Giles joutuvat suunnilleen kantamaan henkitoreissaan viruvan olennon rantaan, patoaltaalle. Mutta ilman mitään loogista selitystä he jäävät odottamaan patoporttien avautumista ennen kuin päästävät olennon pulahtamaan elementtiinsä. Silloin onkin jo liian myöhäistä.
   2) Olento on jo valmiiksi huonossa kunnossa joutuessaan tappeluun pääpahiksen kanssa. Tappelu päättyy luoteihin olennon rintaan ja näennäiseen kuolemaan. Olento kuitenkin herää henkiin vain koska käsikirjoituksessa lukee niin, eikä vain herää, vaan pyyhkii Shannonilla laituria.
   3) Viime tekonaan Shannon ampuu Elisan, joka putoaa olennon perässä mereen. Deus ex machina: tässä vaiheessa käy näppärästi ilmi, että olento on jumala, joka pystyy kirjaimellisesti puhaltamaan uutta henkeä Elisaan.

Lapsi kirjoittaa tällaista, ja vain lapsi voi siihen uskoa.

Ja lapsenuskoisesti The Shape of Water onkin otettu vastaan. Se on nielty onnellisuuspillerin tavoin vähät välittämättä niistä paksuista valeista, joita del Toro yleisölleen syöttää.

Tällaista sattuu säännöllisesti ja seurauksena on aina kummallinen lumipalloefekti. Samoihin mekanismeihin pohjautui esimerkiksi Ridley Scottin Gladiaattori (jonka paikan The Shape of Water nyt vie kaikkien aikojen huonoimpana Oscar-voittajana) ja edellisvuoden La La Land. Viimeksi mainittu vertautuu The Shape of Wateriin siinä, että del Toron elokuva on kerrottu kuin musikaali, ja ohjaaja viittaa Hollywood-musikaalin perintöön pitkin elokuvaa. Hän jopa sijoittaa kertomukseen Elisan haavekohtauksen, jossa Elisa laulaa rakkaudestaan mustavalkoisessa kuvassa. Elisan saadessa äänen, katsoja mykistyy tästä uskomattomasta tyylirikosta, joka pettää Sally Hawkinsin suorituksen ja koko hahmon.

Jo neljännen kerran tällä vuosikymmenellä parhaan ohjauksen Oscar (monien muiden merkittävien palkintojen, kuten BAFTAn, lailla) meni meksikolaiselle. Tämä on toisin sanoen trendi. Ohjauksia yhdistää parhaasta päästä teknisesti silkoinen, jopa innovatiivinen toteutus; mutta myös simplistinen romanttisuus, melodramaattisuus - ja suoranainen tyhmyys, mitä tulee henkilömotivaatioon ja psykologiseen kuvaukseen. Yksikään tässä viitatuista elokuvista (ehkä osittain Birdmania lukuun ottamatta) ei tarjoa uskottavia henkilöitä tekemässä uskottavia ratkaisuja. On aika niskavilloja nostattavaa, että yleisö ja varsinkin kriitikkokunta hyväksyy tällaisen helppoheikkiyden. The Shape of Waterin kohdalla se on jo anteeksiantamatonta. Juuri syvemmälle kun ei voi enää vajota.

Blaa Blaa Land

Damien Chazellen La La Land (EDIT - kredit: Lauri - 25.1., muokatut kohdat alleviivattu)


"(The Sound of Music) is the sugar-coated lie people seem to want to eat." - Pauline Kael, 1965

Elokuva on kuin konvehtirasia: koskaan ei tiedä mitä saa. Me menemme elokuviin vapaaehtoisesti manipuloitaviksi - ja eikö juuri se ole hienointa leffassa käymisessä, että elokuvilla on voima niin suorasukaisesti ärsyttää ja kiihottaa tunteitamme? Itkua, naurua, ahdistusta, onnea, surua, empatiaa ja suuttumusta: koko inhimillisyyden paletti tuon valkokankaan muotoisen koneen käsittelyssä.

Koska meitä ihmisiä on joka junaan ja resiinaan, myös elokuvantekijöille elokuva on kuin konvehtirasia: ikinä ei voi olla varma, mistä herkkusuu janan toisessa päässä lopulta tykkää ja mistä ei. Elokuva on syvästi henkilökohtainen kokemus, niin katsojan kuin tekijänkin puolelta.

Itse en muista pitkään aikaan olleeni yhtä tuskastunut ja ärsyyntynyt leffateatterin penkillä kuin La La Landin näytöksessä, elokuvan, josta kuuluu tykätä - ja leffanörttien ennen muita.

Damien Chazellen kolmannessa ohjaustyössä moni palikka solahtaa oikeaan loveen. Lopputulos vain on vähemmän kuin osiensa summa: viime vuoden isoin pettymys.

Eihän kukaan sitä voi kiistää etteikö La La Land olisi huolellista, hyvin korkeatasoista ammattilaistyötä. Parhaan nautinnon saakin ihastelemalla sitä kauniina ja taidokkaasti hiottuna elokuvaesineenä. Mutta jossain vaiheessa - ehkä kun on nähnyt 3 000:nnen elokuvansa - alkaa väistämättäkin odottaa elokuvilta muutakin kuin uusia vaatteita eikä tämäkään keisari ole nakuna nättiä katsottavaa.

La La Landin noviisimaisuus tiivistyy sen kuuluisaan alkujaksoon. Los Angelesin liittymärampilla yhdellä otolla kuvattu musikaalikohtaus on tuotannollisena pikkuihmeenä näkemisen arvoinen ällistys. Monessa mielessä kyseessä on elokuvan paras kohtaus - mutta suuri jakso se ei silti ole. Vaikka ruotsalaisen Linus Sandgrenin kamera lentää kuin pääsky ja tanssijoiden markkeeraus napsahtaa joka kerta paikalleen täsmällisesti kuin saksalainen kellopeli, ei katto nouse ilmaan kuten pitäisi. Kohtaus tuntuu mekaaniselta ja etäiseltä. Keskinkertainen hissimusiikki ei tempaa mukaansa, ja lyriikoista puuttuu Cabaret'n särmä, Laulavien sadepisaroiden nokkeluus ja West Side Storyn romantiikka.

Särmää, nokkeluutta ja romantiikkaa ei löydy muualtakaan La La Landista. Tilalla on pelkkää lallatusta.

Onko Damien Chazelle maailman huonoin kirjoittaja? Ei varmaankaan, ja lienee liian pitkälle menemistä kysyäkään moista, mutta tietyt jaksot La La Landissa ja jo Whiplashissakin antavat kyllä aihetta ihmetellä. Chazellen läpimurtoteos on yliarvostettu, mutta kieltämättä energinen ja viihdyttävä. Se on tiivis ja keskittynyt pikku elokuva, jonka kiihkeys pitää katsojan mukanaan, vaikka kuluneet juonenkäänteet näkee minuuttikaupalla ennakkoon ja vaikka henkilöhahmot ja dialogi olivat kopioita paljon luovemmilta kirjoittajilta. Viimeistään loppukohtaus tökerön puolelle lipsahtavassa yleisömanipuloinnissaan paljasti tekijänsä heikkoudet.

La La Landissa Chazellen visio on paljon laajempi ja kunnianhimoisempi, mutta kirjoittajana hän ei ole yhtään kohentunut. Hän syöttää yhä yleisölleen samaa vanhaa puuroa. Ihmeellisen kulunut tarina plagioi mm. Martin Scorsesen New York, New Yorkia (1977). Tällä kertaa tyttö haaveilee näyttelijän urasta ja poika on lahjakas pianisti. Toinen ilmeinen inspiraationlähde on Francis Ford Coppolan Suoraan sydämestä (One From The Heart, -81), josta La La Land ammentaa ideoita varsinkin valon käyttöön.

Sanotaan, että oman aikansa huiput seisovat vanhojen mestareiden olkapäillä, mutta Chazellen kiipeily on kyllä pysähtynyt polviin. Kuten mainittua, La La Land on "teknisesti" hienoa jälkeä pitkine otoksineen, mutta tässä mielessä La La Land on kuin minimipalkkaisen miehen paulthomasandersonia. Jäljitelmästä puuttuu P.T.A.:n syvä katse ihmissieluun ja omaperäinen näkemys. Siksi Chazellen dialogi ja juonenkehittely tuntuvat kuluneilta ja ontoilta.

Olisikin kiva voida kertoa, mistä La La Land kertoo. Elokuvan mainosmateriaali haluaa ehdottaa teemaksi unelmoinnin tärkeyttä. Kiva. Sitte? Millä olennaisella, puhuttelevalla tavalla La La Land tätä aihetta käsittelee? Vastaus jää roikkumaan ilmaan. La La Land on myös kahden unelmoijan rakkaustarina, mutta sen kompleksisuus ja katkeransuloisuus ovat laskutikulla vedettyjä. Loppunostatus tuo heti mieleen Cherbourgin sateenvarjot (1964), mutta aiheuttaa ulkokohtaisuudessaan melkein ikävää vellontaa vatsassa. Panokset ovat niin paljon pienemmät kuin Jacques Demyn mestariteoksessa (joka muuten on kaikkien aikojen suurin musikaali eikä tämä ole mielipide, vaan tieteellinen tosiasia). Eikä Chazelle näytä edes huomaavan tätä.

Toinen kysymys: onko todella joku, joka oikeasti pitää Emma Stonesta? Eräs ystäväni määritti Stonen pääsyyksi, miksi Easy A:n (2010) katsominen jäi kesken. Ymmärrettävää. La La Landissa Stonen työskentely on parhaimmillaan epätasaista, kehnoimmillaan amatöörimäistä näyttelijättären yrittämisen näkyessä joka ruudussa. Avain on läpi elokuvan kulkeva kohtausten sarja, missä seurataan Stonen hahmon edesottamuksia koe-esiintymisissä. Idea on varastettu jälleen kerran paljon paremmasta elokuvasta, tällä kertaa The Shawshank Redemptionista (1994). Stone ei kylläkään ole mikään Morgan Freeman. Siinä missä Freeman näytteli käänteentekevän armahduksen anomuskohtauksensa rehellisesti ja konstailematta, Stone tuo tunteet aivan pintaan sympatiaa kerjäten, mikä tekee hänen hahmostaan aika luotaantyöntävän. Sen sijaan vastanäyttelijä Ryan Gosling on kerrassaan erinomainen - eikä näyttelijöiden välillä siltikään ole vaadittavaa kemiaa. Erityisen silmiinpistävää on molempien näyttelijöiden silmistä hätkähdyttävästi paistava uupumus lukuisissa lähikuvissa, mikä kielii projektin vaativuudesta. Molemmathan joutuvat paitsi näyttelemään, myös laulamaan ja tanssimaan. 27-vuotias Stone näyttää vuosia itseään vanhemmalta.

Tärkeintä musikaalissa on kuitenkin musiikki. Musiikki on taidemuotona puhdasta tunteenilmaisua, ja tunteitahan me menemme leffaan kokemaan. Suhtautuminen musiikkiin on pitkälle makuasia, mutta on Justin Hurwitzia vaikea lähteä rinnastamaan sen paremmin Cole Porteriin kuin Tom Waitsiinkaan. La La Landin score ei, omituista kyllä, ammenna Hollywood-musikaalin rikkaasta perinnöstä, vaan Broadwaylta. Musiikin selkäranka ei ole melodisuudessa, vaan suureellisissa sovituksissa ja librettoa tukevassa säveltelyssä. Mitä ihmettä? Olisiko yksi kunnon melodia hyräiltävine kertosäkeineen ollut liikaa pyydetty? La La Landin musiikki kuin tahattomasti korostaa tarinan henkilöiden pohjimmaista keskinkertaisuutta.

Vielä huonommin on sanoitusten laita (Benj Pasek & Justin Paul). Esimerkki:

City of stars
Are you shining just for me?
City of stars
There's so much that I can't see
Who knows?
Is this the start of something wonderful and new?
Or one more dream that I cannot make true?

Me-see? New-true? Ja tämä on elokuvan keskeinen balladi. Ei uskoisi, että nämä rivit on kirjoitettu samana vuonna, jona Bob Dylanille ojennettiin Nobel. Tai että joku ostaa tämän roskan.

Kunnianosoituksessa menneelle ei ole mitään väärää, kunhan se on kunniallinen, ja pastissi voi olla kaunis asia, jos siinä on jotain tuoreutta. La La Land on minulle epäonnistuminen, koska kaikesta yrittämisestäkään huolimatta minulle ei selvinnyt, mitä sen tekijä halusi tällä kaikella sanoa. Tiedän vain, että ainoa tunne, minkä se herätti, oli kylmyys.

Hiljaisuus rikkoutuu

Martin Scorsesen Vaitiolo (Silence)

1

"Jumala vaikenee ihan niin kuin merikin. Vaikenee jatkuvasti."

Shûsaku Endôn romaani Vaitiolo (Chinmoku, 1966) filmattiin kotimaassaan tuoreeltaan vuonna 1971 Masahiro Shinoran toimesta. Romaania pidetään yleisesti kirjoittajansa pääteoksena ja yhtenä sodanjälkeisen japanilaisen kirjallisuuden huomattavimmista.

Endô on aivan oma lukunsa kirjallisuushistorian lehdillä: heikon terveyden kiusaama japanilainen katolinen kristitty, jonka useimmat teokset tutkivat hänen henkilökohtaista uskoaan. Toistuvasti kuukausien, jopa vuosien ajan kerrallaan sairaalavuoteella viruneen Endôn tekstistä huokuu kärsivällisyys ja varmasti loputtomalta tuntunut aika, jona hioa ajatuksiaan sängyn pohjalla. Vaitiolo onkin hieno teos, kuin meren suolaisten aaltojen hioma kristallin kappale. Siinä on tällaisia lauseita:

"Illan hämärässä heidän äänensä kohosi kuin suihkulähde ja sammui sitten."
"Neulan tavoin välkehtivä meri."
"Sadepisarat iskivät tammenlehviin kuin katolle olisi heitetty kourallinen pikkukiviä."

Vaitiolo kertoo portugalilaisista jesuiittapapeista, jotka lähtevät 1630-luvulla Pyhän Kirkon helmoista jo ennalta vuosien mittaiseksi tiedylle matkalle Japaniin etsimään oppi-isäänsä, jonka huhutaan kieltäneen uskonsa aikana, jolloin kristittyjen vaino riehui kaukaisessa saarivaltiossa hurjimmillaan. Shimabaran kansannousussa vuonna 1636 keisarin armeija tappoi sääliä tuntematta yli 30 000 kristittyä kapinallista viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. Jesuiitat nousevat siten kuin vieraalle planeetalle, jossa kuolema uhkaa joka hetki - mutta jossa odottavat myös uskoaan piilottelevat, hartaat ja pappia vaille jääneet talonpojat, jotka raskaiden verojen alla elävät käytännössä maaorjuudessa.

Romaanin tyynen painaviin lauseisiin kätkeytyy loputon määrä teemoja. Epäoikeudenmukaisuus, alistaminen, diktatuuri ja kristilliset perusenigmat, kuten miksi Jumala sallii niin suurta kärsimystä. Viimeksi mainittu heijastelee myös kirjoittajan omia, konkreettisia Jobin koettelemuksia. Pääteema on kuitenkin yleismaailmallinen: oikeus elää valitsemansa elämänkatsomuksen mukaan. Endôn viisaus tekee vaikutuksen riippumatta lukijan henkilökohtaisesta vakaumuksesta. Jo pelkästään japanilaisen kirjailijan syvä eläytyminen 400 vuotta aiemmin eläneiden eurooppalaisten sielunmaisemaan on huomattava saavutus.


2

"Niin kuin miestä lumoavat hänen rakastettunsa kasvot, niin minua lumoavat Kristuksen kasvot."

Vaitiolo ei näytä miltään aikaisemmalta Martin Scorsese -elokuvalta.

Siinä, että on lukenut elokuvan pohjana toimivan alkuteoksen, on se hyvä puoli, että voi keskittyä tarinan sijasta siihen, mitä tapahtuu elokuvallisesti. Vaitiolo, joka on romaanille äärimmäisen uskollinen, lienee mestariohjaajan henkilökohtaisin teos sitten puoliomaelämäkerrallisen Sudenpesän. Scorsese on kertonut hellineensä romaania yli neljännesvuosisadan odottaen oikeita olosuhteita sen filmaamiselle. Romaanin kautta 74-vuotias maestro käsittelee omaa katolilaisuuttaan suoremmin kuin koskaan, vielä omakohtaisemmin kuin 80-luvun Kristuksen viimeisessä kiusauksessa. Muuttaakseen tarinan elokuvamuotoon Scorsese on pyrkinyt putsaamaan palettinsa ja etsinyt uudenlaista kuvakieltä, missä kompositiot rakentuvat asetelmallisina ja harmonisina, ja musiikki on minimaalista. Auteurille epätyypillisesti tarinaa eivät kuljeta ulkoiset tapahtumat tai väkivalta, vaan keskustelut ja ajatustenvaihto ihmisten välillä.

Lopputulos, legendaarisen elokuvantekijän 24. pitkä näytelmäelokuva, on eräänlainen jalo epäonnistuminen, teos, jota on helpompi kunnioittaa kuin siitä on nauttia.

Sillä Vaitiolo puhuu, mutta ei puhuttele. Lopulta lienee käynyt niin, että Scorsese on onnistunut siirtämään kankaalle vain romaanin kirjaimen, mutta ei sen henkeä. Säilyttäessään dialogin ja tarinan ulkoiset tapahtumat niin koskemattomina kuin mahdollista, Scorsese esittelee katsojalle vain Endôn ajatusten lopputulemat, mutta kirjan kansien sisään on jäänyt niiden kehittely, idea koko jutun pohjalla. Niinpä esimerkiksi tarinan päähenkilö, padre Rodrigues, jää yksiulotteiseksi, koska hänestä ei välity se Via Dolorosa, jonka romaanin monin tavoin koeteltu, likainen ja nääntynyt pappi niin kouraisevasti käy läpi; eikä Andrew Garfield ole tarpeeksi vahva kantaakseen näin suurta ristiä. Toisaalta, Rodrigo Prieto saattaa nauttia suurta arvostusta ja hänen CV:nsä näyttää vaikuttavalta, mutta tosiasia on, että hän on kuvannut niin Ang Leen, Oliver Stonen kuin Pedro Almodóvarinkin huonoimmat elokuvat; Vaitiolo näyttää miksi. Hänen lattea valaistuksensa putsaa romaanin loan, hien ja ahdistuksen eikä mikään näytä enää autenttiselta ja uskottavalta. Vaitiolosta voi yli kaksi ja puoli tuntia etsiä visuaalista sydänverta, mutta sitä ei vaan löydy. Sääli.

Ja kuitenkin, Vaitiolosta tuntee, että se on tekijälleen erityisen tärkeä elokuva. Miksi se sitten ei syöksy kankaalta iholle suuren ohjaajan parhaiden - useimpien - elokuvien lailla? Vaitiolo on elokuva, josta aistii, että kaikki on periaatteessa kohdallaan - esimerkiksi leikkaus rullaa -, mutta sitä vain katsoo, sen sijaan, että sen mukana eläisi.

Se on selvä, että roolitus on epäonnistunut (ainoastaan Issei Ogata "inkvisiittorina" säväyttää; ja on myös hauska nähdä vanha kunnon Shinya "Tetsuo" Tsukamoto mukana menossa), mutta se yksin ei riitä selitykseksi. Ehkäpä Scorsese liikkuu itselleen liiankin läheisellä alueella? Esimerkiksi Kubrick ei koskaan käsitellyt omaa juutalaisuuttaan; toisaalta Spielberg teki Schindlerin listan - mutta se ei käsitellytkään juutalaisuutta uskontona, vaan kansana. Ehkä Scorsese olisi tarvinnut syvemmin allegorisemman tarinan voidakseen käsitellä uskoaan vapautuneemmin ja kriittisemmin.

Tai sitten hän meni Vaitiolossa liiankin kauas: Scorsese ei ole sen paremmin portugalilainen kuin japanilainenkaan. Hän liikkuu kameroineen "Japanissa" (so. Taiwanissa) kirjaimellisesti kuin vieraalla maalla. Lisäksi hän on kieltänyt itseltään suurimmat vahvuutensa, joista hän on tehnyt tavaramerkkinsä. Mutta väkivallan, päällekäyvän musiikin, raivokkaan machismon ja suggeroivien kamera-ajojen ja dynaamisen leikkauksen tilalla ei olekaan tarpeeksi jotain muuta. Edes hiljaisuutta ei ole tarpeeksi. Niinpä, sen sijaan, että Vaitiolo tuntuisi uudelta, raikkaalta avaukselta kokeneen tekijänsä oeuvressa, se päätyy näyttämään vieraalta Scorsesen teokseksi. Hyvin tehdyltä, mutta ei  millään tavalla erityiseltä.

Romaanista ei voi mahduttaa kaikkea elokuvaan. Se tekee alkutekstin dramatisoinnista hienovaraisen taiteen. Scorsese ja kirjoittajakumppani Jay Cocks osoittavat tiettyä taidokkuutta pysytellessään poikkeuksellisen lähellä Endôn tekstiä, mutta ovatko he sittenkään ymmärtäneet sitä? Alkuteoksen lukenut yllättyy siitä, miten kömpelösti jesuiittojen pelkäämä, "hirviömäinen" inkvisiittori-Inoue esitellään; poissa on myös Rodriguesin usein mainitsema meren ääni, jonka merkitys on siinä, miten se muistuttaa etäisestä kotimaasta; ja, ennen kaikkea, läpi romaanin kulkeva tuikitärkeä kuva päähenkilölle rakkaista Jeesuksen kasvoista jää taka-alalle, mikä tappaa lopun dramaattisen jännitteen.

Koska niin suuri osa romaanin hienovaraisuudesta katoaa sovituksessa, Vaitiolosta ei tule sitä pääteosta, millaiseksi Scorsese kaikesta päätellen sen tarkoitti. Se on vain elokuva muiden joukossa. Yksi romaanin viimeisistä lauseista on sen ehkä pysäyttävin:

"Muuten tänne ei kuulu mitään erityistä."