Hiljaisuus rikkoutuu

Martin Scorsesen Vaitiolo (Silence)

1

"Jumala vaikenee ihan niin kuin merikin. Vaikenee jatkuvasti."

Shûsaku Endôn romaani Vaitiolo (Chinmoku, 1966) filmattiin kotimaassaan tuoreeltaan vuonna 1971 Masahiro Shinoran toimesta. Romaania pidetään yleisesti kirjoittajansa pääteoksena ja yhtenä sodanjälkeisen japanilaisen kirjallisuuden huomattavimmista.

Endô on aivan oma lukunsa kirjallisuushistorian lehdillä: heikon terveyden kiusaama japanilainen katolinen kristitty, jonka useimmat teokset tutkivat hänen henkilökohtaista uskoaan. Toistuvasti kuukausien, jopa vuosien ajan kerrallaan sairaalavuoteella viruneen Endôn tekstistä huokuu kärsivällisyys ja varmasti loputtomalta tuntunut aika, jona hioa ajatuksiaan sängyn pohjalla. Vaitiolo onkin hieno teos, kuin meren suolaisten aaltojen hioma kristallin kappale. Siinä on tällaisia lauseita:

"Illan hämärässä heidän äänensä kohosi kuin suihkulähde ja sammui sitten."
"Neulan tavoin välkehtivä meri."
"Sadepisarat iskivät tammenlehviin kuin katolle olisi heitetty kourallinen pikkukiviä."

Vaitiolo kertoo portugalilaisista jesuiittapapeista, jotka lähtevät 1630-luvulla Pyhän Kirkon helmoista jo ennalta vuosien mittaiseksi tiedylle matkalle Japaniin etsimään oppi-isäänsä, jonka huhutaan kieltäneen uskonsa aikana, jolloin kristittyjen vaino riehui kaukaisessa saarivaltiossa hurjimmillaan. Shimabaran kansannousussa vuonna 1636 keisarin armeija tappoi sääliä tuntematta yli 30 000 kristittyä kapinallista viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. Jesuiitat nousevat siten kuin vieraalle planeetalle, jossa kuolema uhkaa joka hetki - mutta jossa odottavat myös uskoaan piilottelevat, hartaat ja pappia vaille jääneet talonpojat, jotka raskaiden verojen alla elävät käytännössä maaorjuudessa.

Romaanin tyynen painaviin lauseisiin kätkeytyy loputon määrä teemoja. Epäoikeudenmukaisuus, alistaminen, diktatuuri ja kristilliset perusenigmat, kuten miksi Jumala sallii niin suurta kärsimystä. Viimeksi mainittu heijastelee myös kirjoittajan omia, konkreettisia Jobin koettelemuksia. Pääteema on kuitenkin yleismaailmallinen: oikeus elää valitsemansa elämänkatsomuksen mukaan. Endôn viisaus tekee vaikutuksen riippumatta lukijan henkilökohtaisesta vakaumuksesta. Jo pelkästään japanilaisen kirjailijan syvä eläytyminen 400 vuotta aiemmin eläneiden eurooppalaisten sielunmaisemaan on huomattava saavutus.


2

"Niin kuin miestä lumoavat hänen rakastettunsa kasvot, niin minua lumoavat Kristuksen kasvot."

Vaitiolo ei näytä miltään aikaisemmalta Martin Scorsese -elokuvalta.

Siinä, että on lukenut elokuvan pohjana toimivan alkuteoksen, on se hyvä puoli, että voi keskittyä tarinan sijasta siihen, mitä tapahtuu elokuvallisesti. Vaitiolo, joka on romaanille äärimmäisen uskollinen, lienee mestariohjaajan henkilökohtaisin teos sitten puoliomaelämäkerrallisen Sudenpesän. Scorsese on kertonut hellineensä romaania yli neljännesvuosisadan odottaen oikeita olosuhteita sen filmaamiselle. Romaanin kautta 74-vuotias maestro käsittelee omaa katolilaisuuttaan suoremmin kuin koskaan, vielä omakohtaisemmin kuin 80-luvun Kristuksen viimeisessä kiusauksessa. Muuttaakseen tarinan elokuvamuotoon Scorsese on pyrkinyt putsaamaan palettinsa ja etsinyt uudenlaista kuvakieltä, missä kompositiot rakentuvat asetelmallisina ja harmonisina, ja musiikki on minimaalista. Auteurille epätyypillisesti tarinaa eivät kuljeta ulkoiset tapahtumat tai väkivalta, vaan keskustelut ja ajatustenvaihto ihmisten välillä.

Lopputulos, legendaarisen elokuvantekijän 24. pitkä näytelmäelokuva, on eräänlainen jalo epäonnistuminen, teos, jota on helpompi kunnioittaa kuin siitä on nauttia.

Sillä Vaitiolo puhuu, mutta ei puhuttele. Lopulta lienee käynyt niin, että Scorsese on onnistunut siirtämään kankaalle vain romaanin kirjaimen, mutta ei sen henkeä. Säilyttäessään dialogin ja tarinan ulkoiset tapahtumat niin koskemattomina kuin mahdollista, Scorsese esittelee katsojalle vain Endôn ajatusten lopputulemat, mutta kirjan kansien sisään on jäänyt niiden kehittely, idea koko jutun pohjalla. Niinpä esimerkiksi tarinan päähenkilö, padre Rodrigues, jää yksiulotteiseksi, koska hänestä ei välity se Via Dolorosa, jonka romaanin monin tavoin koeteltu, likainen ja nääntynyt pappi niin kouraisevasti käy läpi; eikä Andrew Garfield ole tarpeeksi vahva kantaakseen näin suurta ristiä. Toisaalta, Rodrigo Prieto saattaa nauttia suurta arvostusta ja hänen CV:nsä näyttää vaikuttavalta, mutta tosiasia on, että hän on kuvannut niin Ang Leen, Oliver Stonen kuin Pedro Almodóvarinkin huonoimmat elokuvat; Vaitiolo näyttää miksi. Hänen lattea valaistuksensa putsaa romaanin loan, hien ja ahdistuksen eikä mikään näytä enää autenttiselta ja uskottavalta. Vaitiolosta voi yli kaksi ja puoli tuntia etsiä visuaalista sydänverta, mutta sitä ei vaan löydy. Sääli.

Ja kuitenkin, Vaitiolosta tuntee, että se on tekijälleen erityisen tärkeä elokuva. Miksi se sitten ei syöksy kankaalta iholle suuren ohjaajan parhaiden - useimpien - elokuvien lailla? Vaitiolo on elokuva, josta aistii, että kaikki on periaatteessa kohdallaan - esimerkiksi leikkaus rullaa -, mutta sitä vain katsoo, sen sijaan, että sen mukana eläisi.

Se on selvä, että roolitus on epäonnistunut (ainoastaan Issei Ogata "inkvisiittorina" säväyttää; ja on myös hauska nähdä vanha kunnon Shinya "Tetsuo" Tsukamoto mukana menossa), mutta se yksin ei riitä selitykseksi. Ehkäpä Scorsese liikkuu itselleen liiankin läheisellä alueella? Esimerkiksi Kubrick ei koskaan käsitellyt omaa juutalaisuuttaan; toisaalta Spielberg teki Schindlerin listan - mutta se ei käsitellytkään juutalaisuutta uskontona, vaan kansana. Ehkä Scorsese olisi tarvinnut syvemmin allegorisemman tarinan voidakseen käsitellä uskoaan vapautuneemmin ja kriittisemmin.

Tai sitten hän meni Vaitiolossa liiankin kauas: Scorsese ei ole sen paremmin portugalilainen kuin japanilainenkaan. Hän liikkuu kameroineen "Japanissa" (so. Taiwanissa) kirjaimellisesti kuin vieraalla maalla. Lisäksi hän on kieltänyt itseltään suurimmat vahvuutensa, joista hän on tehnyt tavaramerkkinsä. Mutta väkivallan, päällekäyvän musiikin, raivokkaan machismon ja suggeroivien kamera-ajojen ja dynaamisen leikkauksen tilalla ei olekaan tarpeeksi jotain muuta. Edes hiljaisuutta ei ole tarpeeksi. Niinpä, sen sijaan, että Vaitiolo tuntuisi uudelta, raikkaalta avaukselta kokeneen tekijänsä oeuvressa, se päätyy näyttämään vieraalta Scorsesen teokseksi. Hyvin tehdyltä, mutta ei  millään tavalla erityiseltä.

Romaanista ei voi mahduttaa kaikkea elokuvaan. Se tekee alkutekstin dramatisoinnista hienovaraisen taiteen. Scorsese ja kirjoittajakumppani Jay Cocks osoittavat tiettyä taidokkuutta pysytellessään poikkeuksellisen lähellä Endôn tekstiä, mutta ovatko he sittenkään ymmärtäneet sitä? Alkuteoksen lukenut yllättyy siitä, miten kömpelösti jesuiittojen pelkäämä, "hirviömäinen" inkvisiittori-Inoue esitellään; poissa on myös Rodriguesin usein mainitsema meren ääni, jonka merkitys on siinä, miten se muistuttaa etäisestä kotimaasta; ja, ennen kaikkea, läpi romaanin kulkeva tuikitärkeä kuva päähenkilölle rakkaista Jeesuksen kasvoista jää taka-alalle, mikä tappaa lopun dramaattisen jännitteen.

Koska niin suuri osa romaanin hienovaraisuudesta katoaa sovituksessa, Vaitiolosta ei tule sitä pääteosta, millaiseksi Scorsese kaikesta päätellen sen tarkoitti. Se on vain elokuva muiden joukossa. Yksi romaanin viimeisistä lauseista on sen ehkä pysäyttävin:

"Muuten tänne ei kuulu mitään erityistä."

Blues Scorsesen mukaan

The Blues: Feel Like Going Home on seitsenosaisen musiikkisarjan ensimmäinen jakso, josta - näköjään! - jostain löytyi Orioniin filmiversio, joka on noin puolella tunnilla lyhennetty alkuperäisestä tv-jaksosta. Tämän aloitusjakson ohjasi Martin Scorsese, ja siinä matkataan bluesin alkulähteitä etsien Yhdysvaltain syvästä etelästä aina läntiseen Afrikkaan asti.

Eikä Scorsesen matkassa käy aika pitkäksi. Feel Like Going Home edustaa tuttua epäbriljeeraavaa, tasapainoista scorseselaista dokumentin tekoa. Tärkeätä on kuka kameran edessä esiintyy, mitä hänellä on sydämellään ja miten hänet nivotaan osaksi laajempaa tarinaa. On omalla tavallaan kiehtovaakin kuinka nätisti, kuin huomaamatta, elokuvan noin 80 minuutin aikana liikutaan mantereelta toiselle. Leikkaajan nimi ansaitsee tulla mainituksi: David Tedeschi.

Feel Like Going Homessa ohjaajanero pitää jalat maassa, mistä käsin on helpompi katsoa ihmisiä silmiin. (Tämä on yksi niistä asioista, mitä Scorsese ei tehnyt Hugossa eikä oikein parissa aikaisemmassakaan fiktiossaan). Joistakin nurkkauksista on kuulunut nurinaa, että Scorsesen voimakasta kädenjälkeä ei erota hänen dokumenteissaan, ja että ne tyylittelynpuutteensa vuoksi tuntuvat standardilta. No, se on näiden nurkkausten oma ongelma. Muut voivat keskittyä nauttimaan siitä, mitä kankaalla näkyy ja kuuluu, kuten vaikkapa Son Housen mukaansa repivästä blues-musisoinnista. Mr. House on huiman arkistoleikkeen muodossa mukana demonstroimassa bluesin tehtävää puhua arkipäiväisistä tuntemuksista, kuten nyt naisenkaipuusta. Mutta elokuvassa yleisöä edustavan Corey Harrisin mukaan bluesin kestävä vahvuus on siinä, että sitä ei voida viedä ihmisiltä - eritoten mustaihoisilta - pois. Blues on suullista perinnettä, tunteita, tietoa, kollektiivisuutta ja yksilöllisyyttä sukupolvelta toiselle välittävä ilmaisumuoto, jonka alkuperä löytyy Afrikan mantereelta. Elokuva muistuttaa paljon puhuvasta sanonnasta: "Puun juuret ovat niin syvällä, että niillä ei ole varjoa. Niin syvällä on Blues."

Haastateltavien ja musisoivien blues-ihmisten joukkoon kuuluvat mm. Willie King, Salif Keita, Ali Farka Touré, Taj Mahal sekä erityisesti ruokopillin viimeisiin taitajiin kuulunut Otha Turner, jonka soittimella on suorin yhteys orjuuden aikaan.

Feel Like Going Home antaa paljon, jos ei bluesin kuuntelijoihin varsinaisesti kuulukaan. Sen näkeminen filmikopiona tuntui niin luksukselta, filmin lämpimän rakeisuuden antaessa kasvoille inhimillisyyden hehkua, että ajatus sarjan muiden jaksojen katsomisesta mitättömältä dvd:ltä silittää päätä vastakarvaan.

Scorsese floppaa

Kestää hyvinkin nelisenkymmentä minuuttia ennen kuin selviää, miksi Martin Scorsese valitsi Brian Selznickin romaanin ohjattavakseen valkokankaalle. Mistä oikein on kyse tarinassa, joka seurailee Pariisin rautatieasemalla orpoutuneena hylkiönä elelevän pojan kummallista eloa? Elokuvasta, tietenkin.

Hugon viimein päästessä asiaan kokee valaistumisen, kun elokuvan varsinainen keskushenkilö paljastuu yhdeksi Scorsesen koti-idoleista ja elokuvan suurista merkkihenkilöistä. Vaikka tämä "salaisuus", jonka perässä päähenkilö juoksee puoli elokuvaa, paljastetaankin kaiketi kaikissa muissa Hugoa koskevissa artikkeleissa, jätetään se nyt edes tässä koskemattomaksi, koska kyseessä on elokuvan ainoa jännittävä asia.

Hugossa Scorsese käsittelee siis mieliaihettaan ja lempitaidettaan, jossa hänen mestaruutensa on kiistaton. Sitä paitsi alkuteoksen kirjoittaja on todellakin sukua Hollywoodin kultakauden tuottajalegendalle, ja on hauska kuvitella mielessään, millaisen tenttauksen kohteeksi Brian-parka on joutunut Scorsesen käsittelyssä.

Hugolla luonnonvoimainen mestariohjaaja rikkoo monia henkilökohtaisia ennätyksiään. Sopivia superlatiiveja ovat:

Hugo on ohjaajansa kallein elokuva - 170 miljoonaa dollaria.

Se on hänen uransa isoin kaupallinen floppi - kotimaan tuotot ovat tällä hetkellä vasta 62 miljoonaa.

Sillä on Scorsesen elokuvista eniten Oscar-ehdokkuuksia - 11.

Ja se on hänen huonoin elokuvansa.

Harmillisinta Hugossa on se, että se tuhoaa aivan hyvän lentävän lauseen "Scorsese ei osaa huonoa tehdä". Mutta Hugo ei ole enää edes keskinkertainen tai mukiinmenevä, kuten The Departed ja Gangs Of New York.

Hugo on huono. Se on Scorsesen ensimmäinen huono elokuva - jos jätetään laskuista useassakin mielessä omituinen anomalia Vapauden verinen laulu, jota kukaan ei edes ole nähnyt -, samoin kuin se on hänen ensimmäinen 3D-elokuvansa sekä lastenelokuvansa. Ehkä siinä on liikaa ensimmäisiä jopa Scorseselle.

Nimittäin, eivät Scorsesen taidot ole mihinkään ruostuneet. Kuva ja tilan haltuun otto ovat vankkaa osaamista ja ennen kaikkea kolmiulotteista ilmaisua ohjaaja käyttää taitavasti ja kypsästi. Mutta...kuka hitto haluaa nähdä Scorseselta lastenelokuvan?

Vaikka tekninen osaaminen on teoriassa korkeaa luokkaa, lastenelokuvan tyyliin sovitettuna Scorsese tekee mahalaskun. Hugo on korni, falski ja hämmästyttävän pinnallinen. Sen visuaalinen ilme on täynnä sentimentaalista, rypytöntä hohdetta, jossa etenkin kullalla on merkittävä sija. Tämä maalaustapa tekee kaikista ja kaikesta kameran eteen pannusta yksiulotteista ja muovista, ja asiaa pahentaa mestarillisen näyttelijäohjaajan katastrofaalinen, selittämätön epäonnistuminen näyttelijöiden kanssa. Lapsinäyttelijät tuovat joka kohtauksessa emootiot ja paatoksen puuduttavalla tavalla aivan pintaan kuin ala-asteen dickensiläisessä näytelmäsovituksessa. Ja kuitenkin molemmat ovat jo kokeneita näyttelijöitä, joista Chloë Moretz osoitti ilmiömäisiä lahjoja varastamalla supersankariparodia Kick-Assin täydelleen omiin taskuihinsa. Yhtään parempi ei ole esimerkiksi Ben Kingsley tai hiki otsassa parhaansa yrittävä Sacha Baron Cohen potentiaalisesti kerroksellisena sodassa vammautuneena vartijana, tarinan pellemäisenä ilkimyksenä.

Ja kuten huonojen elokuvien kanssa monesti käy, kun tarinankerronta ei jaksa kiinnostaa, huomio kiinnittyy epäolennaisuuksiin, jotka käyvät häiritseviksi. Kuten se, että Pariisiin sydämeen sijoittuvassa, ranskalaiselle elokuvaperinteelle (hehän siis KEKSIVÄT elokuvan) kumartavassa elokuvassa kaikki puhuvat englantia. Tai että mainittua elokuvaperinnettä käsittelevä nostalgiatrippi on tehty digitaalisella 3D-tekniikalla - vähempikin aiheuttaa kognitiivista dissonanssia. Todella mieltä korpeaa silloin, kun elokuvassa sataa sankasti, mutta sillai pehmeän sadunomaisesti (digitaalista) lunta, mutta yhtäkään hiutaletta ei näy henkilöiden hiuksilla tai vaatteilla.

Ehkäpä Hugo tosiaankin on peri-hollywoodilainen tendenssielokuva, jonka ISO AIHE on elokuvan katoavan historian kunnioittamisen palauttaminen tai pelastaminen tai jotakin sen suuntaista. Tässä se epäonnistuu kategorisesti niin ideologisessa, käytännöllisessä, älyllisessä, emotionaalisessa kuin moraalisessakin mielessä.

Mutta miksi uskoa minua? Paljon vakuuttavammat auktoriteetit ovat tuominneet Hugon: James Cameron kutsui Hugoa sen gaalanäytöksessä mestariteokseksi, minkä yksin pitäisi riittää varoitukseksi.

George Harrison: aineellisen maailman vanki

Punaisia tulppaaneja. Martin Scorsesen dokumenttielokuva George Harrisonin elämästä, Living In The Material World, alkaa kotivideo-otoksella punaisista tulppaaneista; hetken päästä niiden taakse ilmestyvät kuikuilemaan Harrisonin tutut kasvot.

Kun sama otos toistuu kolme ja puoli tuntia myöhemmin teoksen toiseksi viimeisenä kuvana, näyttää se tyystin erilaiselta. Harrisonin kasvoja ja ilmettä niissä tulkitsee aivan toisin, tällä kertaa kaiken sen pohjalta, mitä kahden kuvan välissä on oppinut dokumentin kohteesta: näihin kasvoihin on merkillisesti ilmestynyt syvempiä uria, mietteliäämpiä varjoja, enemmän sielua.

George Harrisonin kuolemasta tuli viikko sitten kuluneeksi kymmenen vuotta. Häntä kolme kuukautta vanhemman Scorsesen todella kaunis retrospektiivinen elokuva nerokkaasta muusikosta on nähtävillä Tampereen Niagarassa muutamissa erikoisnäytöksissä loppuvuoden aikana. Musiikin harrastajalle tämä on merkittävä maahantuonti ja pyyteettömyydessään yhä harvinaisemmaksi käyvää ideologista kulttuurityötä.

Friar Park, George Harrisonin koti


Living In The Material World vankentaa edelleen rock-musiikin kronikoimista merkittävänä juonteena mestariohjaajan elämäntyössä. Edellinen suurtyö käsitteli Bob Dylania (No Direction Home, 2005). Korkeatasoisuudestaan huolimatta Dylan-tutkielma ei yllä uutukaisen rinnalle. Ehkä siitä syystä, että nyt kertomuksen aiheena on bändi eikä sooloartisti: Beatles-aika Harrisonin urasta vie puolet elokuvan kestosta. Mukana liikkuu enemmän vahvoja, kiintoisia persoonia, dramaattisempia tapahtumia - nopeampaa aikaa: ei ole ensimmäinen kerta, kun Beatlesista tulee tunne, että he elivät neljä kertaa normaalia kovatempoisemmin. Aikajana kuuluu myös merkittäviin eroihin. No Direction Home tutki muutaman vuoden jaksoa Dylanin uran alkuajoilta, kun taas Living In The Material World kattaa kokonaisen elämän lapsuudesta myöhäiseen keski-ikään.

Ja vielä, jos katsotaan totuutta silmiin, musiikki on parempaa kuin No Direction Homessa.

Living In The Material Worldin tunnelmaa hallitsevat seesteisyys, tasapainoisuus ja tavallisuus. Dokumentaristina Scorsese ei pyrikään fiktioistaan tuttuun visuaaliseen tyylittelyyn ja kiihkeyteen. Sen sijaan hän toimii kurinalaisen journalistin tavoin päämääränä moniulotteinen kuva kohteestaan. Kaksiosainen Harrison-muotokuva on pitkä, silti katsoessa ei käy aika pitkäksi. Jokainen jakso jäsentää täsmällisesti uusia piirteitä kokonaisuuteen, ja Beatles-historiansa hallitsevakin yllättyy toistuvasti, kuinka tuoreelta muotokuva yhtyeen kitaristista tuntuu. Arkistomateriaalin - joka on usein ennen näkemätöntä - kanssa Scorsese tekee tarkkaa työtä, palaset on huolella valittu ja hiottu. Konstailematta toteutetuissa haastatteluissa ei keskitytä siihen, kuka kertoo, vaan kenestä kerrotaan. Kameran eteen astuvat mm. veljet, Ringo, Paul, Olivia-vaimo, Eric Clapton ja, hätkähdyttävimpänä kaikista, Phil Spector, joka saisi olla Scorsesen seuraavan muotokuvan aihe.

Samaten elokuvan nimi on tarkkaan valittu. Se ei ole pelkästään lainaus Harrisonin albumin nimestä, vaan elokuvan teema: Elämää aineellisessa maailmassa. All Things Must Pass olisi ollut helpompi ja ilmeisempi valinta, mutta se olisi tuonut mukaan lattean muistokirjoituksen sävyn. Muotokuva George Harrisonista on väistämättä dialektinen, koska Harrison oli syvästi hengellinen ihminen aineellisen maailman vaatimusten puristuksessa. Tästä vakuuttavat melkein kaikki dokumentissa kuullut. All Things Must Pass, yksi häikäisevimmistä soololevyistä mitä rockin historia tuntee, on väistämättä Harrisonin magnum opus, mutta sen seuraaja Living In The Material World on Harrisonin oman maailmankatsomuksen todellinen statement.

Epäilemättä Scorsesen gravitas on avannut hänelle aiemmin suljettuina pidettyjä ovia, mistä nyt hyödymme kaikki. Haastatteluistakin välittyy erityinen luottamus kertojaan. Varsinkin kauniisti rakennetussa lopussa välittyy käsinkosketeltavaa kaipauksen tunnetta. Formulakuski Jackie Stewart pukee parhaiten sanoiksi Harrisonin erityislaatuisuuden ihmisenä, joka kykeni tekemään itsensä tärkeäksi kaikille, joiden kanssa oli kosketuksissa.

Rakkaus lienee se tunne, minkä elokuvaa katsova päällimmäisenä kohtaa. Se on väistämätöntä ja johtuu ihmeellisen humaanista musiikista ja sen soittajista. Beatlesin diskografiassa on hyvin harvoja vihan sävyttämiä raitoja - Harrisonin tuotannossa tuskin ainuttakaan. Ilkeimmilläänkin hän tyytyi satiiriin ja ironiaan (Taxman, Savoy Truffle, Piggies). Living In The Material World on lopultakin kuvaus itsenäisestä. omapäisestä pojasta, joka aikuistuessaan etsi alleen yhä vankempaa maata, jolla seisoa omilla jaloillaan. Ja rokkasi. Wah-Wah.

George Harrison: Living In The Material World erikoisesityksissä Niagaran lisäksi myös Kuopion Kuvakukossa.

Werner & Martin & Fran

DocPoint-viikko

Forumin edessä taiteilee mustaihoinen Teräsmies trapetsilla.

Kello kaksi iltapäivällä Kolmen sepän patsaalla muutaman tusinan ihmisen vahvuinen joukko osoittaa mieltä Irakin poliittisten vankien puolesta. He saavat protestoida räikeää ihmisoikeuksien loukkausta vastaan ihan kaikessa rauhassa jopa kaupungin keskustan vallanneen poliittisesti latautuneen dokumenttielokuvafestivaalin aikana, sillä kolmekymmentä vuotta "irakin" toistamista viikottain televisiossa on muuttanut sanan osaksi kaupungin taustahälyä. Persia on niin kovin kaukanakin eivätkä levottomuudet siellä millään lailla vaikuta suomalaisiin, ellei lasketa niitä kolmea kuollutta tamperelaista viime syksyn ravintolapalosta.

Kaksi tuntia myöhemmin samalla paikalla on Coca-Colan uuden vitamiinivesijuoman esittely, jonka ilmaisnäytteitä jonottaa melkein aiempia mielenosoittajia vastaava väkimäärä.

Aikaisemmin päivällä Kinopalatsin vitossali on ääriään myöten täynnä festivaaliväkeä. Ohjaaja Dmitri Vasyukov on paikalla, kun hänen yhdessä Werner Herzogin kanssa ohjaamansa Happy People: A Year In The Taiga saa Suomen ensi-iltansa. Siperian ansastaja-metsästäjiä kuvaava elokuva saa arvostamaan entistäkin enemmän Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin elämäntyötä alkuperäiskansojen kronikoitsijoina. Siinä missä Vuosi Taigalla on ulkopuolisen tutkimusretki vieraaseen kulttuuriin, ovat Lehmuskallion ja Lapsuin elokuvat syventyneitä ja sisältä ulospäin kerrottuja teoksia.

Vasyukovin elokuvasta - Herzog on toiminut lähinnä neuvovassa roolissa - esitetään "kansainvälinen kopio". Siinä rumaa amerikkalaista aksenttia käyttelevät näyttelijät ovat puhuneet haastattelujen päälle. Onnettomuudeksi on myös ollut ratkaisu tilata jonkin verran nimeä itselleen hankkineelta Klaus Badeltilta mahtipontinen musiikkiraita, joka estää täydelleen ansastajien koko pitkän talven kestävän yksinäisyyden välittymisen. Heikkolaatuinen digitaaliprojisointi tekee lisää hallaa.

Perinteiseen luonnon kiertokulku -muotoon rakennetussa elokuvassa on kiinnostavatkin puolensa. Kuvattavien arki rutiineineen esitetään riittävän yksityiskohtaisesti, Mahtavan Jenisein vapautuminen jäistä on vaikuttava luonnonilmiö ja vierasta elämänmuotoa tuntee oppineensa ymmärtämään jossain määrin. Lisäksi on tietysti se nautinto, kun saa kuunnella Werner Herzogin jäljittelemätöntä englantilaista aksenttia.

Werner Herzogin ja Martin Scorsesen uusien elokuvien Suomen ensi-illat mahtuvat kymmenen tunnin sisään. Sviit.

Public Speaking on kepeä henkilökuva Fran Lebowitzista, esseististä, newyorkilaisesta ja naisesta, jolla on mielipide kaikesta. Lebowitz rakastaa puhumista ja nokkeluus on hänen tavaramerkkinsä. Aluksi tunnistettavan terävä juutalaisamerikkalainen huumori tuntuu tavanomaiselta helppojen naurujen kalastelulta, mutta pidempään Lebowitzin kanssa aikaa viettäessään alkaa nähdä, että sukkelan sujuvan jutun suoltamisen takana on kovaa sivistystä ja vankkumaton usko kirjojen voimaan. Neljännesmiljoona ihmistä on buuannut Lebowitzille samaan aikaan ja miljoonat ovat lukeneet hänen kirjojaan sekä artikkeleitaan arvostetuimmissa aikakauslehdissä. Se kertoo persoonallisesta ajattelijasta. Scorsesen elokuva on varsinaisesti Lebowitzin elokuva, sillä Scorsese antaa vain (Ellen Kurasin) kameran pyöriä, kun Lebowitz kertoo elämästään ja mielipiteistään suosikkiravintolansa suosikkipöydässään. Väliin leikataan Lebowitzia luennoimassa collegessa, Toni Morrisonin tai Conan O'Brienin haastateltavana sekä valikoituja arkistopätkiä mm. James Baldwinista ja Serge Gainsbourgista.

Public Speaking on tuotettu HBO Documentariesille.

Bio Rexistä ulos astuessa jossain Finlandia-talon suunnalla on ilotulitus.

Huomisen päänäytöksenä: Jean Painlevé Orionissa. Neljältä. 

Lauantain Tärppi

DocPoint-viikko

Jean Painlevé on se syy miksi täällä ollaan. Mutta varataan se huomisen Tärpiksi. Ihan lyhyesti:

Bio Rex. 22.00. Martin Scorsese. Public Speaking.

Koska se on Scorsese.