The Blues: Feel Like Going Home on seitsenosaisen musiikkisarjan ensimmäinen jakso, josta - näköjään! - jostain löytyi Orioniin filmiversio, joka on noin puolella tunnilla lyhennetty alkuperäisestä tv-jaksosta. Tämän aloitusjakson ohjasi Martin Scorsese, ja siinä matkataan bluesin alkulähteitä etsien Yhdysvaltain syvästä etelästä aina läntiseen Afrikkaan asti.
Eikä Scorsesen matkassa käy aika pitkäksi. Feel Like Going Home edustaa tuttua epäbriljeeraavaa, tasapainoista scorseselaista dokumentin tekoa. Tärkeätä on kuka kameran edessä esiintyy, mitä hänellä on sydämellään ja miten hänet nivotaan osaksi laajempaa tarinaa. On omalla tavallaan kiehtovaakin kuinka nätisti, kuin huomaamatta, elokuvan noin 80 minuutin aikana liikutaan mantereelta toiselle. Leikkaajan nimi ansaitsee tulla mainituksi: David Tedeschi.
Feel Like Going Homessa ohjaajanero pitää jalat maassa, mistä käsin on helpompi katsoa ihmisiä silmiin. (Tämä on yksi niistä asioista, mitä Scorsese ei tehnyt Hugossa eikä oikein parissa aikaisemmassakaan fiktiossaan). Joistakin nurkkauksista on kuulunut nurinaa, että Scorsesen voimakasta kädenjälkeä ei erota hänen dokumenteissaan, ja että ne tyylittelynpuutteensa vuoksi tuntuvat standardilta. No, se on näiden nurkkausten oma ongelma. Muut voivat keskittyä nauttimaan siitä, mitä kankaalla näkyy ja kuuluu, kuten vaikkapa Son Housen mukaansa repivästä blues-musisoinnista. Mr. House on huiman arkistoleikkeen muodossa mukana demonstroimassa bluesin tehtävää puhua arkipäiväisistä tuntemuksista, kuten nyt naisenkaipuusta. Mutta elokuvassa yleisöä edustavan Corey Harrisin mukaan bluesin kestävä vahvuus on siinä, että sitä ei voida viedä ihmisiltä - eritoten mustaihoisilta - pois. Blues on suullista perinnettä, tunteita, tietoa, kollektiivisuutta ja yksilöllisyyttä sukupolvelta toiselle välittävä ilmaisumuoto, jonka alkuperä löytyy Afrikan mantereelta. Elokuva muistuttaa paljon puhuvasta sanonnasta: "Puun juuret ovat niin syvällä, että niillä ei ole varjoa. Niin syvällä on Blues."
Haastateltavien ja musisoivien blues-ihmisten joukkoon kuuluvat mm. Willie King, Salif Keita, Ali Farka Touré, Taj Mahal sekä erityisesti ruokopillin viimeisiin taitajiin kuulunut Otha Turner, jonka soittimella on suorin yhteys orjuuden aikaan.
Feel Like Going Home antaa paljon, jos ei bluesin kuuntelijoihin varsinaisesti kuulukaan. Sen näkeminen filmikopiona tuntui niin luksukselta, filmin lämpimän rakeisuuden antaessa kasvoille inhimillisyyden hehkua, että ajatus sarjan muiden jaksojen katsomisesta mitättömältä dvd:ltä silittää päätä vastakarvaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti